I
— Poika, kaunis pieni poikalapsi, totta tosiaan!
Vuoteesta kuului valittavaa vikinää. Garou suvun perillinen veti ensi
kerran keuhkoihinsa elämän ilmaa, tunsi sen epämiellyttäväksi ja
kirkaisi.
Muori otti vastasyntyneen esiliinaansa ja vei sen pois huoneesta.
— Tahdon pitää lapsen luonani! vaati Georgette.
— Heti paikalla. Kunhan ensin olen hoidellut teitä, virkkoi kätilö.
Tämä oli nuori, kurssin käynyt, vilkaseleinen nainen. Didier oli
noutanut hänet edellisenä iltana, ja auto odotti pihassa.
Mutta lapsivuoteessa lepäävä oli niin levoton, että palleroinen oli
oitis tuotava hänelle takaisin.
Garou muori laski sen pielukselle, ja Georgette painoi kärsimyksistä
hieman vaalenneen poskensa lapsen lämmintä ruumista vasten.
Äiti ei ollut päästänyt ainoatakaan huutoa ankaroiden synnytystuskien
aikana. Purren hammasta ja terästäen tahtonsa äärimmilleen hän
oli vähääkään valittamatta kestänyt kärsimykset, jotka tuon hänen
kiihkeästi haluamansa pienokaisen maailmaan tulo oli vaatinut. Eikä
hän ollut sallinut kenenkään perheen jäsenistä olla läsnä, ennen kuin
kätilö arveli välttämättömäksi kutsua Garou muorin saapuville.
Tuon yön pitkinä odotuksen hetkinä Didier oli istunut nöyränä tuvassa
lieden sopessa, pää käsien varassa, tuumien asioita, joista hän
kernaammin olisi ollut mitään tietämättä ja koettaen luulotella
mielessään, että kaikki oli juorua ja valhetta, mutta sisimmässään
tyytyväisenä, kun Georgette oli näin suonut hänelle varman
omistusoikeuden tilaan.
Kun muori lopulta ilmestyi tupaan julistaen voitonriemuissaan:
poikalapsi! ja näytti hänelle esiliinaan käärimäänsä pienokaista,
ei Didier ajatellut: »Minun poikani!» eikä tuntenut sisimmässään
ylpeää mielenliikutusta, vaan tuumi: »Minun taloni!» Tuo vikisevä,
pieni, punertava lihakimpale toi sen hänelle nyrkkiin puristetuissa
kätösissään.
Hän ei kumartunut tunnustelemaan eikä suutelemaan lasta. Hän jäi siihen
paikoilleen, yhä nojaten päätään käsiinsä kyynärpäät polvien varassa,
arvellen mielessään olevansa syrjäinen koko tapauksessa ja vaistoten,
että Garou muori tiesi sen ja halveksi häntä. Mutta vähät siitä! Hän
oli nyt talon todellinen omistaja. Tämän tietoisuuden herättämä ilo
karkoitti muut tunteet.
— Ei sinusta ole edes hoitelemaan tulta! muori äkäili. Pistähän puita
pesään. Tämä pieni raukka voi muuten vilustua.
Ikkunaruutujen takana oli vielä yön sysimusta pimeä. Tupa oli kylmä.
Vastasyntynyt parkui. Didier heitti risuja hiillokseen. Liekki leimahti
iloisena ja lämmittävänä. Jo edellisenä iltana hellalle asetetut
vesikattilat alkoivat ennen pitkää pihistä. Muori survaisi soikkoa,
jossa pienokainen oli pestävä.
— Kaada siihen kuumaa vettä! hän komensi.
Didier totteli ja katseli sitten vaieten, miten vanhus sormellaan
koetteli vettä, kylvetti pienokaista ja kääri sen sitten kapaloihin
kasvoillaan isoäidin hellä ilme. Sitten muori peitti lapsen valkoiseen
villahuiviin, ja kun hän vei sen takaisin huoneeseen, Didier meni
perässä.
Äitelä lääkkeiden hajun kyllästämä kostea ilma lemahti siellä vastaan.
Nuori äiti oli jo puettu ja lepäsi selällään. Kynnykseltä Didier näki
hänen painavan ruskeata poskeaan lastaan vasten ja tunsi hetkisen
loukattua miehenylpeyttä, mutta lohduttautui samassa ajattelemalla,
että näin täytyi olla.
Muori ja kätilö katselivat hellin mielin äitiyden ensi hetkien
aina liikuttavaa näkyä. Silloin Didier alkoi pelätä, että hänen
hämillisyytensä huomattaisiin, lähestyi vuodetta ja kumartui
suutelemaan tuota sankarillista naista, joka oli hänen vaimonsa. Tämä
ei vastannut hänen suudelmaansa. Georgetten pitkät silmäripset pysyivät
alhaalla, ja kätilö virkkoi, puolustaen sukupuoltaan:
— Annetaan hänen nukkua! Hän ei enää tarvitse muuta kuin lepoa.
Kun Garou muori saattoi kätilöä autoon, Rolande ja François heräsivät
melusta ja riensivät Georgetten vuoteen ääreen. Mielenliikutuksen
valtaamana tyttö sanoi: »Äiti!» painaen raikkaat huulensa nuoren äidin
poskelle. Polvillaan kuluneella matonpätkällä vuoteen ääressä François
suuteli kaikkea pienokaisessa, mihin ylettyi, sen vaaleanpunaisia
kätösiä, sen pieniä paljaita jalkoja, osoittaen hämmästyksensekaista
hartautta nähdessään tuon elämän ihmeen, joka oli ilmestynyt yöllä.
— Pikku veljeni! Pikku veljeni! hän toisteli.
Pihalla auto hyrisi ja lähti liikkeelle. Portinpuoliskot kitisivät
saranoillaan Didier'n avatessa ja sulkiessa ne. Garou muori palasi
makuuhuoneeseen, tempasi pienokaisen pois, laski sen kehtoon ja
karkoitti tungettelijat. Hän tiuskaisi Rolandelle:
— Koska olet noussut näin varhain, niin ota hame yllesi ja mene
siivoamaan tupaa, joka on niin täynnä tavaraa, ettei tiedä, mihin
jalkansa laskee!
Ovi sulkeutui hänen perässään. Georgette jäi yksikseen. Silloin
hän avasi silmänsä ja vaipui haaveiluun ylen onnellisena ruumiinsa
vapautumisesta.
Pieneen kaminaan ei viritetty valkeaa muulloin kuin sairaustapauksissa
ja lapsen synnyttyä. Sen punainen hohde valaisi huonetta himmeästi
lattiasta kattoon saakka luoden lakeen huonekalujen suuria varjoja.
Oliko lapsivaimossa kuumetta? Suuressa heikkoudentilassaan,
liikkumattomuudessaan ja herkkätuntoisuudessaan hän kuuli sellaisia
ääniä, joita hänen korvansa ei aikaisemmin ollut erottanut: risujen
ritinää pesässä ja salaisia aaveiden kuiskeita. Esineiden varjot
alkoivat tanssia seinillä silloin tällöin leimahtavien liekkien
valossa. Oudot kädet näyttivät kurottautuvan häntä kohti. Soimasivatko
ja uhkasivatko ne? Koko huone tuli täyteen eloa.
Jykevä pähkinäpuinen kaappi, jossa Garou suvun naiset olivat yli sadan
vuoden ajan säilyttäneet kunniallisten perheittensä liinavaatteita,
näytti suurenevan suunnattomasti. Sen etusivu sai äkkiä suuttuneiden
kasvojen hahmon. Sen sisällä olivat Georgetten puolison paitojen
joukossa vastasyntyneen kapalot ja paidat. Kaminassa alkoi palaa kuiva
oksa, joka valaisi silkkipatjaa, millä Georgetten pomeranssinkukista
tehty morsiusseppele lepäsi. Pienen silkkipatjan kultaripsuille lankesi
hohde: ne näyttivät ivalliseen nauruun auenneiden huulien takaa
kiiluvilta hampailta.
Oksa paloi loppuun ja sammui, mutta puolihämärässä näkyi vielä vuoteen
jalkapuolessa vaaleanpunainen haahkanuntuvapeite — hänen rakastuneen
tytön oikkunsa! — ja se puhui jotenkin samaa kieltä: Mitä kaikki tämä
hyödyttää? Mitä hyödyttää niin suuri rakkaus ja ylpeys, kun kaiken
tuloksena oli tuo tulokas, pieni äpärä, joka nyt lepäsi Garou suvun
häväistyssä kätkyessä?
Kaikki mykät esineet olivat nyt käyneet puheliaiksi ja kertoivat
hänelle surullista tarinaa. Se oli kuin kirpeää lemua, joka sekaantui
tuohon raikkaasti tuoksuvaan kukkaan: hänen hohtavaan pienokaiseensa.
Se ei ollut suorastaan tunnontuskaa — mahtaisiko hän koskaan kokea
sellaista? — vaan pikemminkin tumma pilvi, joka synkisti hänen
päivänpaisteista onneaan.
Miksi hänet olikaan pakotettu tähän tekoon?... Mutta kuka oikeastaan
oli pakottanut häntä mihinkään?
Heti huomattuaan, että Georgette oli raskaana, oli Didier omistanut
hänelle hellää huolenpitoa. Eikö hän siis tiennyt, että Georgette oli
toiminut hänen salaisen toivomuksensa mukaisesti? Siinä tapauksessa
hän, Georgette, kantaisi tuon salaisuuden taakan yksin. Olihan sekin
rakkauden ilmaus, joka liittyi aikaisempiin, mutta joka oli hänelle
kahta raskaampi, jollei puoliso tuntenut sitä eikä ottanut siihen osaa.
Ja sitä jatkuisi siihen saakka, kunnes hän itse unohtaisi...! Niin,
jospa voisikin todella unohtaa, unohtaa!
Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen hetken kuluttua. Pienestä
pyöreästä ikkunasta alkoi tunkeutua huoneeseen kalpea sarastus.
Huonekalut näyttivät nyt kutistuvan jälleen entisen kokoisiksi.
Liikkumattomina uudessa valaistuksessa ne nyt olivat ääneti. Pian
oli auringonnousun aika, ja uuden päivän valo saisi häipymään pahat
muistot, jättäen hänen elämäänsä hallitsemaan tuon pienen lapsen
ja hänen entisen onnensa — niin kuin hän toivoi: miehensä jälleen
saavutetun rakkauden.
Hän ojensi käsivartensa kehtoa kohti ja hyväili kädellään sen laitaa.
— Pieni kullanmuruseni, pieni kaunis kukanumppuni!
Äitiys lievensi hänen suuren sielunsa juroutta.
Hän nukahti nuo sanat huulillaan ja pitkienripsiensä päässä kyynel,
odottamaton kyynel, hänen ensimmäisensä.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin hän nousi jalkeille, ja uusi elämä alkoi.
Hän ei enää ollut yksinomaan rakastava puoliso, joka oli mieheensä
niin kiintynyt, että saattoi tämän vuoksi tehdä aviorikoksen synnin.
Nyt hän oli ennen kaikkea äiti, joka rakasti pienokaistaan lujasti,
kateellisena, niin kuin ihminen rakastaa sellaista, mikä on maksanut
hyvin paljon. Olihan lapsen hintana ollut koko hänen ylpeytensä, joka
oli hänelle hänen rikkauttaan kalliimpi.
Hän ei mielellään luovuttanut lastaan isoäitinsäkään syliin, vaivoin
hän sieti, että kukaan muu kuin hän itse kajosi siihen ja hoiti
sitä. Se oli hänen yksinomaista omaisuuttaan. Hän laiminlöi talon
työt, eristäytyi lapsen kanssa tuntikausiksi pitäen sitä kiihkeästi
povellaan, katsellen, kun se nukkui hänen polvillaan ja rypistäen
tuuheita, tummia kulmakarvojaan, kun Didier lähestyi ja ojensi kätensä
hyväilläkseen lasta äidin mieliksi.
Toisinaan Georgette nosti lapsen korkealle ja huudahti:
— Jean Garou! Jean Garou!
Sillä hän kieltäytyi mainitsemasta sitä sen laillisella sukunimellä.
Hänen käsityksensä mukaan lapsella ei ollut isää, se kun ei ollut
Didier'n poika, ei rakkauden hedelmä, vaan yksinomaan hänen
synnyttämänsä olento.
Silloin Didier alkoi kantaa kaunaa tälle pienokaiselle, mutta ei
ilmaissut sitä kenellekään, hän kun rakasti maata enemmän kuin
vaimoaan, jopa enemmän kuin miehenkunniaansa.