* * * * *
— Hys! Pois! Pois! sähisi ääni ylhäällä multavallin reunalla, aivan
kuin jos joku olisi hätistänyt kanoja pois kielletyiltä teiltä.
Seurakunnan pastori, Sublaines'in kelpo pappirukka sattui kulkemaan ohi
rippikoululapsineen, joita hän kävelytti aina torstaisin, pidättääkseen
heitä huonoista leikeistä ja näpistelystä. Joku poikanulikoista oli
ohikulkiessaan huomannut alhaalla tiellä Cadet'n ja Georgetten, toiset
uteliaat olivat rientäneet katsomaan, samoin pappikin. Tämä sai lapset
joutuisasti poistumaan ja seurasi heitä allapäin, aivan tyrmistyneenä
siitä, että Georgette oli voinut hairahtua moisille poluille. Eipä hän
olisi ikinä osannut ajatellakaan, että tuo ankaran siveä Georgette
olisi pohjaltaan noin irstas! Tuo valkoinen karitsa oli saattanut
viekoitella tuollaisen pahaisen miehen! Paheen vietti oli epäilemättä
piillyt syvällä, kun ei siitä ollut aikaisemmin näkynyt pienintäkään
merkkiä. Tämä ristiriitaisuus loukkasi kunnon pastoria syvästi.
Sitten hän ajatteli, että hyvä Jumala oli kieltänyt tuolta vaimolta
lapsen, ja hän joutui sinä hetkenä suorastaan ymmälle; miten sen
kiellon voisi selittää? Mutta olihan hän ilokseen kuullut, että
François aiottiin ottaa Garoun taloon omaksi lapseksi ja että tämä
teko, joka korvasi luonnon kitsauden, antoi orvolle äidin ja kutsui
talon ylle Korkeimman siunauksen. François'n päästessä ensi kerran
ripille hän, pappi, oli sanonut Garou muorille:
— Hyvä Jumala palkitsee sen teille!
Näinkö siis täyttyi hänen sielunpaimenena lampailleen lausumansa
ennustus!
Ja hän alkoi rukoilla hiljaa itsekseen, poikanulikoiden salaa ilkkuessa
hänen ahdistunutta ilmettään: »Herra, avaa avionrikkoja-naisen silmät
näkemään rikkomuksensa kauheus! Herra, salli tämän tapauksen olla vain
helvetin harhanäky, jonka tarkoituksena on koetella Sinun palvelijaasi!»
Hän karkoitti koko näyn tekemällä ristinmerkin.
Hänen takanaan rikostoverit erosivat melkein huomaamattomasti
nyökäyttäen päätään toisilleen. — — —
* * * * *
Kun perhe kokoontui ilta-aterian ääreen, François loi Georgetteen
pitkän katseen isoista, lempeistä harmaista silmistään. Tuo lapsen
katse oli miettiväinen ja ihmettelevä, vakava kuin soimaus ja niin
hellittämätön, että nuori vaimo lopulta virkkoi:
— Mitä sinä minua katsoa töllistelet?
Poika käänsi katseensa alas lautaseensa. Hän sulki kokemansa
salaisuuden syvälle herkän sielunsa pohjalle eikä aikonut puhua siitä
edes sisarelleen. Eiväthän muutoin Georgetten teot liikuttaneet heitä,
orpoja, joita armosta pidettiin talossa. Mutta hänen ei enää tehnyt
mieli nauraa eikä leikitellä isoäidin kanssa.
Didier oli pahalla tuulella, niinkuin yleensä aina viime aikoina.
Vanhus kaihti pojantyttärensä katsetta. Rolande katseli tutkien ja
murheellisena kaikkia koettaen arvata syytä, joka oli sulkenut heidän
sydämensä. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat aavistaneet, että uusi
tulokas ilmestyisi maailmaan, heidän keskuuteensa, yhdeksän kuukauden
kuluttua.
Sinä iltana Georgette ensi kerran avioliittonsa aikana oli kylmä
miehelleen. Ja kun Didier loukkautuneena käänsi selkänsä vaimolleen,
tämä koetti saada lohdutusta hänen vuokseen tekemästään suuresta
uhrauksesta ja puolustella tekoaan suuren rakkautensa valossa.