Kun astiat oli korjattu aamiaispöydästä, Didier lähtenyt pelloille
töihin ja Rolande »ruohostoon», Georgette otti kaapista kaksi sadan
frangin seteliä, ja panematta edes hattua päähän ja mainitsematta
lähemmin lähtönsä syytä hän virkahti ohimennen muorille:
— Lähden asialle kylään.
Hän ajoi Penin takaisin pihaan tämän yrittäessä lähteä mukaan ja
taivalsi pölyistä tietä seuraten varjoaan, joka pakeni hänen edestään.
Kello oli kolme. Aurinko paahtoi polttavana, ilma oli hehkuvan kuuma
kuin palavan lieden ääressä. Vaaleankeltaisista vainioista kohosivat
pähkinäpuut erillisinä, tiiviinä ryhminä, erottuen tummanvihreinä
läikkinä taivaan porsliinin-sinestä.
Georgette joudutti askeliaan kylää kohti.
— Olette kävelyllä? kuului ääni virkkavan aivan lähellä.
Georgette säpsähti. Mies ja nainen olivat matkalla heinäniitylle,
astellen äänettöminä maantien pientareella pölyssä harava olalla.
— Lähdin katsomaan Köyhän Cadet'n vaimoa.
— Niin! hänhän sai lapsen tänä aamuna.
— He ovat kuin kaniinit! nainen sanoi kohauttaen olkapäitään. Lapsia
tulee kuin turkin hihasta, eivätkä vanhemmat ajattele, kykenevätkö
hankkimaan heille ruokaa.
Georgette kulki ohi pysähtymättä. Saavuttuaan lähelle kylän taloja hän
huomasi Cadet'n lapsiparven, joka yhä kierteli kerjuuretkellään. Hän
joudutti askeliaan ja saavutti heidät.
— Missä isänne on töissä?
Tyttö viittasi kädellään taivaanrantaan päin:
— Tuolla.
— Missä tuolla?
— En tiedä.
Sitten hän muistaessaan aamulla saamansa kolikot purki käden käänteessä
esille tietonsa huutaen:
— Catryn viinitarhassa, solatien päässä!
Georgette oli jo liikkeellä. Matkat ovat pitkät Sublaines'in
ylätasangolla. Hän käveli pitkin harppauksin malttamatta pysähtyä
vetämään henkeään. Poiketessaan sille polulle, jonka päässä
päivätyöläinen, Köyhä Cadet, oli työssä, hän tunsi hikisen paidan
tarttuvan ihoon kiinni, ja posket hehkuivat tulisina.
Solatie oli kaivettu matalahkon kummun poikki ajoliikenteen
helpottamiseksi. Se oli sadeveden uurtama ja kivinen, pyöränraiteet
olivat painuneet syvään sen pintaan, ja se kiemurteli kahden
multavallin välissä, jotka olivat runsaasti kahden miehenmitan
korkuiset, eikä sillä liikkuessaan nähnyt edessään eikä takanaan muuta
kuin nuo korkeat heinän ja sinivatukkapensasten peittämät valliseinät
ja päänsä yläpuolella taivaan. Se oli oikea rakastavien lymypaikka.
Päivisin se aina oli tyhjä. Vain muutamat joenrannan asukkaat kulkivat
sitä kautta mailleen.
Saavuttuaan tälle tielle Georgette höristi korviaan. Hän ei nähnyt
hakemaansa miestä, mutta kuuli hänen kuokkivan jossakin ylhäällä.
— Cadet! hoi, Cadet!
Hänen täytyi huutaa miestä moneen kertaan, ennen kuin tämä kuuli hänen
äänensä. Lopulta Cadet levähti työstään ja kuuli tieltä huudon...
Georgette näki hänen tulevan multavallin laidalle hikisenä, paita auki
reuhottaen.
— Tekö minua huusitte?
Ja hän lisäsi kohteliaasti:
— Päivää.
— Päivää, päivää.
— Ei ole varsin viileä ilma tänään, mies totesi maalaisten tavoin
tahtoen näyttää siltä, ikäänkuin ei olisi kiireistä työtä, vaikka niin
onkin asianlaita. Hän ajatteli, ettei Rousseaun nuori emäntä olisi
tullut häntä hakemaan, ellei olisi välttämättä tarvinnut hänen apuaan.
Georgette ei vastannut miehen huomautukseen ilmasta. Silloin mies kysyi:
— Taitaapa teillä olla minulle asiaa?
He tarkastivat toisiaan, toinen alhaalta, toinen ylhäältä, tuijottaen
suoraan toistensa silmiin.
— Minulla olisi pari sanaa sanottavaa teille, Georgette mutisi.
— Hyvä.
Mutta Cadet kynsi korvallistaan.
— Malttakaahan, lopetan työni parin minuutin kuluttua.
Oikeana tourainelaisena hän ei heti noudattanut naisen, ei edes näin
arvokkaan talonemännän, tahtoa. Mies siis palasi työhönsä Georgetten
jäädessä tielle odottamaan jyrkkään multaseinään nojaten.
Hän ei ajatellut mitään. Hän tiesi kuitenkin, mitä tahtoi, ja ettei hän
palaisi kotitaloon, ennen kuin hänen tahtonsa olisi täyttynyt.
Muodon vuoksi päivätyöläinen vielä iski kuokallaan maan kamaraa
muutaman kerran, hän kun oli utelias kuulemaan, minkälaista palvelusta
nuori vaimo häneltä halusi. Yleensä hän kaihti raskasta työtä, ja
rakastaen vapauttaan hän ei mielellään ryhtynyt pitkäaikaiseen
urakkaan. Mutta hän tiesi myös, että Garou muori antoi työväelleen
hyvää ruokaa. Sitä paitsi hän ajatteli palkkaa, joka hänelle
tarjottaisiin työstä; ehkäpä hän saisi parikymmentä frangia, jotka
olisivat kovin tervetulleet taloon, jossa kymmenen pientä nälkäistä
suuta kärtti leipää lapsivuoteessa makaavan äidin ympärillä.
Viimein mies tuli näkyviin matkan päässä tiellä, jolle oli
laskeutunut muutamia penkereeseen koverrettuja pykäliä myöten, jotka
muodostivat siihen astimien tapaiset. Hän oli pukenut ylleen harmaat
pumpuliliivinsä, mutta oli jättänyt ne napittamatta, niin että saattoi
nähdä vyötäisiin asti hänen laihan, luisevan vartalonsa, joka oli
punervien ihokarvojen peittämä ja hiessä ja pölyssä. Hänellä oli kuokka
olalla; ja hänen länkisäärensä notkahtelivat jalkojen survaistessa
kiviin, jotka pyörivät isojen rautanastaisten kenkien niihin
potkaistessa. Jalkineista pistivät esiin luisevat, likaiset nilkat.
Georgette ei ottanut askeltakaan miestä vastaan. Hän odotti suorana,
liinapusero kaulaa myöten napitettuna, posket punoittavina, mehevinä
kuin kypsä hedelmä. Otsalle valuivat tuuheat hiukset, jokin suortuva
sametinpehmeihin kulmakarvoihin asti, joiden alla ihanat, tummat silmät
tuijottivat järkähtämättöminä ja ankaroina.
»Jumaliste! kaunis ihminen!» mies ajatteli innostuen.
Hänen oma vaimonsa oli jo koko lailla lakastunut monista
synnytyksistään.
Cadet pysähtyi parin askelen päähän valmiina kuuntelemaan.
— Tahtoisin sanoa teille pari sanaa, Georgette toisti.
— Tarvitaanko teille töihin?
— Ei! Ei tarvita töihin.
Georgette vaikeni. Hetken kuluttua hän jatkoi, katse maassa:
Minulla on niin vaikea asia...
Mies ei vastannut, vaan odotti jatkoa.
Nähkääs, Georgette virkkoi äkkiä päättävästi. Minulla ei ole lasta,
ja isoäiti on siitä vihoissaan. Hän uhkailee luovuttavansa tilan
perinnöksi löytölapselle, jonka olemme ottaneet taloon.
— Minkäs sille voi? mies huomautti.
— Mutta minun täytyy saada lapsi. Se on välttämätöntä. Mutta en saa
Didier'n kanssa...
Avomielinen tunnustus tyrmistytti kovin miestä, varsinkin kun tuo juro
ja ylpeä nainen oli tehnyt sen sellaiselle vaivaiselle ryysymekolle
kuin hänelle! Mutta se rohkaisi häntä samalla rupeamaan tuttavalliseksi.
— Kas vain sitä taitamatonta tomppelia!
Hänen pienissä sinisissä silmissään kiilui veitikkamainen välke. Mutta
Georgettea ei naurattanut, ei sinne päinkään! Hän ei edes hymyillyt!
Samassa mies häpesi leikinlaskuaan kuin säädytöntä epäkohteliaisuutta
ainakin.
— Ei se ole hänen syynsä, Georgette puolusteli. Lääkäri on tutkinut
meidät molemmat.
Ja hän lisäsi:
— Kenties kaikki aviopuolisot eivät sovellu toisilleen.
— Niin, mies virkkoi totisena, ehkäpä muutamat naiset ovat kuin
kaniinit. Onhan muutamia naaraskaniineja, joille ei joka uroselukka
kelpaa.
— Taitaapa olla.
Georgette oli taas hetken ääneti kaivaen kenkänsä kärjellä tien soraa
ja kiviä. Sitten hän jatkoi:
— Niin minäkin uskon. Senpä vuoksi ajattelin teitä... ja koettaisin
osoittaa kiitollisuutta... palveluksestanne...
Hän puhui nopeasti ääni kähisten, pyrkien kiireisesti sanomaan
sanottavansa.
Mies karkoitti päästään ajatuksen, joka hänestä tuntui järjettömältä.
— Jos voisin vaivata teitä...
Georgette huomasi, ettei mies täysin tajunnut...
— Teillähän on neljätoista lasta, hän sanoi silloin.
— Hitto vieköön, se on meidän ainoa ilomme, eikä se maksa mitään!
Mies tiesi silti, että häntä moitittiin lapsilauman suuruudesta, ja
se hermostutti häntä. Sillä noilla moittijoilla oli kodit ja konnut,
setelipinkat kaapissa kangaspakkojen alla, viiniä kellarissa, kanoja
karjapihassa, polttopuita enemmän kuin tarvitsivat ja taskut täynnä
kolikoita, niin että he saattoivat lähteä kaupunkiin huvittelemaan
juhlapäivinä.
— Toisilla on liiaksi, toisilla liian vähän, mies lisäsi
syvämietteisesti.
Itsepintaisesti Georgette piti kiinni aiheestaan ilmaisten sen kautta
rantain:
Mies, joka on neljäntoista lapsen isä, voi epäilemättä saada
viidennentoista...
Mies ei uskonut korviaan! Hän oli sittenkin jo äsken aavistanut tätä.
Kovin hämillään hän alkoi nauraa. Eipä silti, että hän olisi epäillyt
kykyjään, mutta hän käsitti sentään rakkausasiat, sekä kevyet että
vakavat, toiselta kannalta. Olihan hän nuorena poikamiehenä nauttinut
rakkauden hurmasta naikkosten kanssa, niin kuin muutkin nuorukaiset.
Mutta Rousseaun vaimon ehdotus tuntui hänestä mitä järjettömimmältä
synniltä, johon häntä viekoiteltiin kylmästi harkiten kuin kaupantekoon.
Tuon köyhän päivätyöläisen sielu oli varmasti perin yksinkertainen,
siitä ei ollut epäilystä! Mutta ei silti niin yksinkertaisen
suorasukainen kuin Georgetten. Siinä piili hitunen runollisuutta,
jopa häveliäisyyttäkin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, että hänen
miehuuteensa vedottiin ja turvauduttiin tuolla tavalla.
Georgette vaistosi miehen vastustushalun. Hän kaivoi käsilaukustaan
esiin toisen sadan frangin setelin ja pisti sen päättävästi päivä
työläisen käteen. Mies vastusti hiukan, mutta oli jo joutunut tuon
suuren rahan lumoihin. Hän näki ajatuksissaan kotona odottavat
monet nälkäiset pienet suut, lapsivuoteessa makaajan ilon ja kaiken
säästyneen vaivannäön, jonka tuo paperipala tuottaisi hänelle. Ja hän
puristi seteliä pivossaan.
— No niin, hän virkkoi kömpelösti. Koska kerran niin tahdotte...