VII

Kesäkuu kutoi kuninkaallisen tähkäpäiden vaipan Sublaines'in avaralle

ylätasangolle. Pähkinäpuiden oksat olivat täynnä pyöreitä, kovakuorisia

raakiloita. Kirkon nelikulmainen kellotorni, jonka huipussa ikivanha

kirkonkukko oli kautta vuosisatojen kääntyillyt tuulten mukaan, lepäsi

tuhatvuotisten kivimöhkäleittensä varassa, mietiskellen, itse lopen

vanhana keskellä kultaisen aamun nuoruutta, niiden ihmisten suruja ja

iloja, jotka olivat levähtäneet sen varjossa ja kuluttaneet sen kulmat

tyvestä tylpiksi.

Seisoen navetan ovella kuokkaan nojaten Georgette nosti hetkeksi

katseensa kohti tuota rukoukseen kehoittajaa, joka kohosi kaukana

salaperäisessä taivaanrannassa tuolla puolen vaaleiden viljavainioiden,

yli tummien pähkinäpuiden, jotka peittivät kylän näkyvistä. Hän

käänsi silmänsä siitä oitis pois, laski kuokan kädestään ja alkoi

lakaista pihaa. Matalan kiviaitauksen harjalla, joka erotti pihan

puutarhasta, hohtelivat valkeat liljat ja sinikellot somana reunuksena

kuin reunasomiste messukirjan lehdessä. Mutta tuo mielleyhtymä ei

houkutellut nuorta vaimoa kääntymään yliluonnollisten voimien puoleen.

Hänen sen suuntainen yrityksensä oli jäänyt vastausta vaille.

Jo viikon päivät hän oli koettanut keksiä käytännöllisempää keinoa

saadakseen lapsen, jonka oli päättänyt hankkia itselleen. Hänen

tietääkseen oli olemassa vain yksi keino, juuri se, jota ihmiset

ovat ammoisista ajoista käyttäneet lisääntyäkseen. Siihen oli pakko

turvautua. Mutta hänen omasta miehestään ei ollut. Huolimatta

kammostaan ja nöyryyttävästä surustaan Georgetten siis täytyi

totuttautua ajatukseen, että oli turvauduttava toiseen mieheen. Joka

päivä hän harjoittelihe alistumaan tähän ajatustapaan, ja vähitellen,

katsomalla velvoitustaan suoraan silmiin, hän alistui noudattamaan sitä

kuin väistämätöntä välttämättömyyttä. Joka kerran, kun hän tätä kamalaa

asiaa aprikoidessaan tunsi vilpittömyytensä ja rakkautensa kapinoivan,

Didier'n sanat kaikuivat hänen korvissaan: »On kai toki naisten tehtävä

synnyttää lapsia!» Silloin hänestä tuntui, kuin näkymätön voima olisi

tarttunut häntä hartioista ja työntänyt häntä eteenpäin.

Kenet hän valitsisi? Yhdentekevää. Aikoihan hän vain täyttää raskaan

velvollisuutensa. Sen vuoksi asia ei tuntunut hänestä synniltä. Päin

vastoin; hän kuvitteli, näin masentamalla ylpeytensä ja uhraamalla

itsensä, antavansa miehelleen, maakamaralle, rotunsa verelle todisteen

äärettömästä rakkaudestaan.

Oli se hetki päivästä, jolloin taivaan laelle kohoava auringon

paahde juo ilmassa liitelevät aamu-usvien jäännökset ja hiljaisuus

vallitsee maataloissa, se hetki, jolloin nautaeläimet loikovat

navetassa puhtailla pahnoilla, suuret, miettiväiset silmät selällään

märehtien puna-apilasta. Sarastuksesta alkaen Didier oli ollut

vainioilla. Rolande oli vast'ikään lähtenyt kaitsemaan ahmatteja

hanhia, jotka kävellä taapersivat koirashanhi etunenässä, heiluen

lyhyillä jaloillaan, kuin valkoinen laivue. Tuvan säleluukkujen takana

valmisteli muori monenlaista einettä elukoille ja ihmisille. Ja kanat

lepäsivät pihan kuumimmassa sopessa hiekkaan kaivamissaan kuopissa,

siivet hajallaan, valppaan kukon ollessa vartiana, pyöreät silmät

tuijottaen aurinkoon. Tämän tästä nousi aina kana tai pari ja tepasteli

joutuisasti tiehensä. Harja punoittaen, hätääntyneinä ja kiireissään ne

kiersivät riihen nurkan ympäri kadoten munimapesiinsä. Syrjässä muista

kotkotti emäkana; sen pörröllään olevien höyhenien alla kuhisi pientä

siipikarjaa. Navetan karsinaan muusta karjasta erotettu vasikka, joka

vastikään oli vieroitettu emästään, ynisi kaihoten sen nisiä. Kaikki

uhkui äitiyttä, alkavaa elämää, olemisen jatkuvaa sarjaa...

Pihaportin saranat kitisivät. Peni alkoi haukkua ja hyppäsi ulos

kopistaan niskakarvat pystyssä, valmiina puolustamaan emäntäänsä.

Georgette rypisti kauniita kulmakarvojaan.

— Mitä sinä turhia haukut, Peni! hän huusi koiralle.

Portinpuolisko avautui raolleen lapsen käden tuuppauksesta, ja kapeasta

aukosta tulvi pihaan yksitellen kokonainen lauma kakaroita. He olivat

köyhiä, mutta siistejä tenavia, joilla oli yllään haalistuneet,

paikatut pestyt punaiset esiliinat, jotka näyttivät jonkinlaisilta

mekoilta. Pienokaiset pitelivät kaikki toisiaan kädestä isommat ja

vahvempijalkaiset tukien heikompia, joista nuorin ei vielä ollut

täyttänyt kahta vuotta. He pysähtyivät Georgetten eteen, ja tyttönen,

joka johti heitä, puhkesi puhumaan lasketellen henkeä vetämättä

läksynsä, jonka hän toisti joka portilla:

— Tänä aamuna syntyi meille pieni veli. Ei ole yhtään rahaa, millä

ostaa sille maitoa.

Hän ojensi kätöstään, mutta laski sen jälleen vaipumaan, tyrmistyneenä

Georgetten ankarasta katseesta.

— Montako teitä on? nuori vaimo kysyi.

— Neljätoista, kun se uusi luetaan mukaan.

Lapsi katseli ympärilleen, ja samalla kun hän tarkasteli tätä rikkaiden

taloa, hän lasketteli edelleen laulavalla äänellä:

— Isot lapset ovat jo palveluksessa, mutta meillä pienillä ei ole

leipää.

Toiset pienokaiset katselivat nenä pystyssä ällistellen tuota »hienoa

naista», joka oli niin erilainen kuin heidän äitinsä. Tämän »rouvan»

tiheä tukka oli pikimusta; hän sai syödä lihaa, juustoa ja maitoa ja

juoda viiniä. Lasten nälkiintyneet silmät ahmivat tuota ihmeellistä

ihmisolentoa kuin herkullista ateriaa.

Georgette luki tenavat. Heitä oli kymmenen. Kymmenen Cadet'n vesaa;

sitten oli vielä kolme vanhempaa sekä kotona vastasyntynyt pienokainen.

Lapset olivat vaaleatukkaisia ja yhdennäköisiä kuin marjat, hiukan

hentoja, kuin karussa maaperässä kasvaneet kukat, mutta terveitä ja

elinvoimaisia. Päivätyöläinen, heidän isänsä, ei ollut vankka eikä

roteva, mutta taatusti luomiskykyinen. Siitä oli Georgettella edessään

kouraantuntuva todiste, nuo yhdeksän lasta, sen miehen perilliset, joka

tosin ei omistanut mitään — ei mitään muuta kuin tämän lapsilaumansa.

Georgette luuli kuulevansa äänen taivaasta. Hän antoi kourallisen

lantteja vanhimman käteen, ja huomattuaan vajassa munavasun hän pisti

tuoreen munan jokaisen punaisen esiliinan taskuun. Sitten hän työnsi

pienokaislauman ulos portista sulkien sen sitten, ja palasi hitain

askelin rakennukseen, ankarasti aprikoiden tuumaa, joka vaivalloisesti

muodostui hänen aivoissaan, mutta jota hän kypsytti talonpoikaisnaisen

sitkeään, hellittämättömään tapaan. Hän ei tahtonut kuulla muorin

ainaisia, pisteliäitä jaarituksia eikä alistua niin suureen uhraukseen

olematta varma tuloksesta.

Hetken hän pysytteli liikkumatta, epäröinnin varjo pitkien silmäripsien

alla. Sitten hän kohotti päänsä ja tähysteli kirkontorniin päin

kuitenkaan näkemättä sitä. Se olisi puhunut hänelle toisenlaista

velvollisuuden kieltä, mutta hän ei enää kuulostanut sitä, vaan

tuuppasi kaksiosaista ovea, ensin ylä-, sitten alaosaa. Paistuvan

silavan rätinä ja ruskeiksi käristyneiden liikkiöviipaleiden

miellyttävä haju hyväilivät hänen korviaan ja sieraimiaan. Silmät vielä

tulvillaan auringonpaistetta hän puhui keskellä tuvassa vallitsevaa

pimeyttä, joka kätki Garou muorin peloittavan läheisyyden:

— Jos saan lapsen, niin lähetättekö nuo toiset pois?

Muori ei hämmästykseltään saanut heti vastanneeksi. Mitä?... Didier

ja hänen vaimonsa siis antautuivat armoille! Voitonilon välke valaisi

hänen himmeitä silmäteriään.

— Lähetättekö molemmat lapset talosta pois? Georgette toisti

kysymyksensä.

Vähitellen hän erotti säleluukkujen pimentämässä tuvassa

sametinmustasta pesän taustasta hehkuvan hiilloksen, sitten tummat

huonekalut, pyöreän seinäkellon ja muorin jykevän hahmon. Vanhus

paistoi parast'aikaa kaniinia kolmijalalle asetetussa pitkäkahvaisessa

padassa. Hän kaatoi sitten valmiin paistin kannelliseen kasariin,

poikkesi ruokakomeroon, nouti sieltä viinipullon ja valeli viinillä

paistia. Hän oli sillä välin ehtinyt miettiä vastaustaan, jonka hän

antoi varovasti, kun älysi pojantyttärensä äänensävystä, että tässä

aiottiin hieroa kauppoja:

— Rolande tyttönen on hyvin työteliäs ja ahkera. En voisi saada toista

hänen veroistaan. Sitä paitsi hän on niin huokeapalkkainen.

Kasarin kansi alkoi kuumassa höyryssä raksutellen hyppiä. Se kuulosti

aivan kuin epäilykseltä.

— Niinkuin haluatte, Georgette virkkoi tiukasti. Joko panette talosta

pois molemmat, sekä Rolanden että François'n, tai minä en ikinä saa

lasta!

— Onko sinulla sitten jo sellainen tulossa, koska puhut noin kovalla

äänellä? muori kirkaisi ojentaen vartaloaan kädet lanteilla.

Georgette ei koskaan valehdellut. Lisäksi hän oivalsi edulliseksi pitää

vanhusta epävarmuudessa.

— Ei ole, hän vastasi.

— Sinä siis voisit saada lapsen, mutta te, sinä ja miehesi, ette tahdo?

Garou muori kysäisi.

Ja hänen leukansa alkoi jo värähdellä vihasta.

— Ei! Georgette vastasi. Se ei riipu meidän tahdostamme.

Hän jatkoi:

— Me emme mahda asialle mitään.

— No mitä sitten höpiset?

— Se on minun asiani, Georgette vastasi kuivasti.

Vanhus katseli omituisen uteliaisuuden sekaisella kunnioituksella

tuota eriskummaista Georgettea, jolla oli salaperäiset keinonsa ja

päätöksensä.

Mutta ennen kuin muori teki mitään päätöksiä, hän mietti ja harkitsi

asiaa. Rolandea hän epäilemättä kaipaisi. Muutamat hänen vanhan

sydämensä kielet myös vavahtelivat liikutuksesta, kun hän ajatteli,

että täytyisi uhrata François. Mutta hänen sukunsa veren ääni, joka

puhui kaikkein vakuuttavinta kieltä, vei lopulta voiton.

— Siinä tapauksessa ajan lapset talosta.

— Tours'iinko? Georgette tiukkasi. En tahdo, että he jäävät

Sublaines'iin.

— No, vaikkapa Tours'iin, muori myönsi äkeissään. Ilmoitan siitä

tarkastajalle, ja vien itse lapset sinne.

Hän lisäsi epäluuloisena:

— Mutta minun pitää saada varmuus siitä, että lapsi todella syntyy.

Sopimus oli tehty. Ei puhuttu sen enempää. Muori ei udellut, miten

Georgette aikoi järjestää asian. Se oli hänestä yhdentekevää. Hän ei

tahtonut tietää mitään yksityiskohtia. Hän pesi kätensä.

Aamiaisajan lähestyessä hän kattoi pöydän, meni pihalle, toi mukanansa

sisään tyhjän vasun ja huusi vimmoissaan:

— Kuka on vienyt kananmunat?

— Minä vain, Georgette vastasi rauhallisesti. Köyhän Cadet'n vaimo on

vastikään saanut neljännentoista lapsensa. Annoin kananmunat hänen

tenavilleen.

— Vai niin, hyvä, hyvä, muori virkkoi tyyntyen. Luulin jo, että Rolande

tai François... Nuo senkin etanat alkavat jo luulla olevansa isäntiä

talossa.

Ilmapiiri oli jo muuttunut. Georgettesta oli taas tullut talon oikea

emäntä, maan täysi omistaja. Ei siis muuta enää kuin täyttää sopimuksen

ehdot.