Notaari antoi heille tietoja, samoin kuin oli neuvonut Garou muoriakin,
yhtä jäätävän puolueettomasti.
He olivat tulleet hänen luokseen molemmat, samoin kuin lääkäriinkin.
Mutta he tunsivat itsensä vielä vakavammiksi tässä täsmällisen
jäykässä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä isoja kirjoja ja
vihreitä pahvikoteloita ja jossa tuntui ihmisten kohtaloita säätävän,
peloittavan ja tutkimattoman lain jylhä henki. Istuessaan kumpikin
tuolillaan keskellä kiiltävää parkettilattiaa he saivat kuulla, että
Garou muorilla oli täysi oikeus käyttää puolet omaisuudestaan miten
itse harkitsi parhaaksi.
Didier'n kasvot vääntyivät pelosta ja ahdistuksesta.
— Se on häpeällistä! huudahti Georgette. Notaari käski heidän oitis
poistua. Hän ei sietänyt moitittavan lakia, jonka edustaja hän oli.
Pelko ja kapinanhenki täyttivät heidän sydämensä, ja samalla heissä
jälleen virisi hillitön toivo saada tuo lapsi, joka oli tuiki
välttämätön, mutta joka, sen pahempi! yhä vain viipyi. Mutta kuukauden
toisensa perästä sama pettymys vainosi heitä yhä pahemmin lannistaen
heidän rohkeuttaan. Ja he katselivat toisiaan tyrmistyneinä ja
vihaisina. Mikä heitä oikeastaan vaivasi, kun molemmat olivat terveet?
Didier joutui kokonaan ymmälle.
— Joku on varmaankin noitunut meidät! hän tuumi vihdoin. Jos saisin sen
konnan käsiini, kyllä näyttäisin...
Hän mietti päänsä puhki, mutta saattoi muistaa ympäristöstä ainoastaan
talonpoikaista kansaa, kauttaaltaan hyvänsävyisiä, kelpo ihmisiä,
joiden ei voinut epäillä olevan juonessa paholaisen kanssa. Tuollaisia
noitatemppuja — näin hän päätteli — tekevät tavallisesti ryysymekot ja
maankiertäjät, joilla ei ole kotoa ei kontua.
— Se on ehkä Cadet, senkin pahan ilman lintu! hän virkkoi kerran. Jos
tietäisin sen varmasti, panisin pyssyn puhumaan.
Näin hän puheli kadehtiessaan tuolta köyhältä päivätyöläiseltä hänen
kolmeatoista lastaan niin monta niitä jo oli kertynyt. Mutta saattoipa
hän sen uskoakin. _Täytyihän_ olla olemassa syntipukki, se oli
selvää. Ja kun tiedekään ei näyttänyt kykenevän selittämään heidän
hedelmättömyyttään, täytyi hakea selitystä turvautumalla »noitiin» ja
»pahaan silmään». Sellainen taikausko on ammoisista ajoista vallinnut
Sublaines'issa. Cadet oli tuollaiseen ilkeyteen aivan kuin luotu.
Oli jotakin kieroa tuon miehen koko olemuksessa, tuossa laiskassa
vetelyksessä, joka eli tekemättä juuri mitään ja näytti aina ilkkuvan
raatajia, jotka hikoilivat hänen ympärillään. Didier alkoi suorastaan
vihata tuota miestä.
— Se retku, senkin kaniininsonta, ei saa ikinä astua jalallaan tämän
talon maille! hän selitti singahduttaen ilmoille pahimman Tourainen
seuduilla käytännössä olevan herjaussanan.
Ja hän lisäsi:
— Jos hän heittäisi saastaisen henkensä, ehkäpä me silloin pääsisimme
tästä pahasta!
Georgette oli naishenkilönä taikauskoltaan lievempi, joten hän kohdisti
huomionsa yliluonnollisen maailman vastakkaiseen puoleen, jossa hän
arveli hedelmättömyytensä salaisuuden piilevän ja josta myös oli
saatavissa siihen parannus, nimittäin taivaaseen. Mutta kun hän oli
niin oppimaton, että tuskin osasi rukoilla, hän ei mennyt kirkkoon
polvistumaan lohduttajattaren, Jumalan äidin, eteen, jonka otsaa
koristivat tähdet, eikä liioin naisesta syntyneen Jumal-Ihmisen eteen.
Hän vetosi vielä käsittämättömämpään ihmeeseen, joka oli uponneena
alkuihmiskunnan usviin. Alku-isien alkeelliset uskonnollisen tunteen
idut asustivat vielä hänen sielussaan; siinä oli jätteitä muinaisten
gallialaisten uskonnosta, jotka kulkien druidien jälkiä pystyttivät
obeliskimaisia _menhir-kiviä_ kanervanummille.
Sivistyskeskuksista hyvin loitolla olevilla seuduilla, missä kaukainen
menneisyys yhä tuntuu viipyvän, kristinusko vielä joskus lainaa
muinaisten jumaluuksien pakanallisia piirteitä.
Sublaines'in kunnan alueella on ihmeellinen ja ihmeitätekevä kivi,
johon on legendan mukaan painunut Pyhän Martinus Toursilaisen
askelen jälki. Se on yksinään pellossa, lähellä valtatietä, ja tuota
yksinkertaista vaatimatonta pyhää esinettä on kunnioitettu yli
vuosituhannen. Sitä koristaa multaan pistetty, kahdesta oksasta tehty
risti, jonka tuntemattomat kädet uusivat joka kerta kun tuuli tai
pyhimystä häpäisevä elukka kaataa sen. Naiset heittelevät, rukoillen
ihmeitä, tuon kiven ympärille kuparikolikoita, jotka poikanulikat
sitten pistävät taskuunsa. Georgette asetti tuon pyhän esineen kohdalle
kiven alle kahdenkymmenen frangin setelin ja lupasi joka vuosi tuoda
siihen uuden samanlaisen.
Kivi pysyi kuurona.
Didier ei enää silmäillyt maataan samanlaisin katsein kuin ennen. Se ei
ollut notaarissa käynnin jälkeen enää hänen laillinen puolisonsa, vaan
rakastajatar, jota toinen himoitsi. Sitä ajatellessa hänelle kihosivat
kyyneleet silmiin. Voitaisiinhan häneltä milloin tahansa riistää
ainakin puolet noista pelloista, joita hän oli hellien hoivannut,
lannoittanut, muokannut ja kylvänyt ja joiden oli sitten nähnyt
aaltoilevan vihannoivan viljan peitossa kuin hienon kankaan tulossa
olevan kevään tuulahduksissa. Häneltä voitaisiin milloin tahansa
riistää satavuotiaat pähkinäpuut, nuo öljyn tuottajat, molemmat pienet
viinitarhat, joiden mustien varsien sisässä tulevan sadon tuottajat,
rypäletertut, nyt vielä uinailivat, polttopuita antava metsä, koko talo
uusine riihineen, navettoineen, lehmineen, kaikkineen, mitä hän oli
pitänyt omanaan. Ja kuka saisi nämä aarteet? Tuo pahainen François,
jonka hän, typerästi kyllä, oli ottanut ystäväkseen ja jonka älyä ja
nöyryyttä hän oli kehunut!
Nyt hänen käsityksensä pojasta oli muuttunut. Hän piti tätä
tungettelijana, melkein varkaana, käenpoikana, jonka itse paholainen
oli toimittanut hänen pesäänsä. Muori osasi muutoin taitavasti
käännellä puukkoa haavassa. Hän ei enää ollut näkevinään ketään
muuta kuin François'n ja hyväili ja hemmoitteli poikaa yhtenään
aviopuolisoiden nähden. Kerran illallispöydässä hän tarttui isoilla,
ruskettuneilla, luisevilla käsillään pojan hentoihin käsivarsiin, jotka
pistivät esiin liian lyhyistä hihoista, ja virkkoi:
— Olet jo toisen puvun tarpeessa. Saat ihka uudet vaatteet, kun pääset
ripille.
Tuo miehen alku oli hauskan näköinen ja kiitollinen. Hänen hipiänsä oli
hieno kuin kaupunkilaisella, tukka oli kullankeltainen, silmät älykkäät
ja nauravat, kasvoista loisti pirteyttä, hellyyttä ja hyvää tahtoa.
Seuraavana päivänä Didier kielsi häntä tulemasta mukaansa pellolle
selittäen:
— Opettaja valittaa, ettet käy koulua. Minä en tahdo olla siihen syypää.
Garou muori yhtyi hänen mielipiteeseensä, mikä raivostutti häntä
entistä pahemmin.
— Hän on oikeassa. Sinun täytyy saada oppia, pikku François!
Tämän jälkeen poika kävi säännöllisesti koulua, aivan kuin oikeat
perheenlapset. Hänen tapansa ja käyttäytymisensä muuttuivat
toisenlaisiksi kuin köyhän lapsella, jota armosta siedettiin. Hän
ei enää ollut ujo. Palatessaan koulusta hän meni suoraa päätä
ruokakomeroon syömään sianlihahakkelusta ja leipää. Hänen taskuissaan
kilisi rahaa. Kun hän oli saanut parempaa ravintoa ja hoitoa, hänen
poskensa kävivät pyöreiksi ja punaisiksi. Mutta kun hän oli pohjaltaan
hyväluontoinen, hän kaikesta huolimatta suri sitä, etteivät Didier ja
Georgette enää olleet hänen ystäviään niinkuin ennen Muorin vetäessä
hänet syliinsä hän loi heihin omituisen katseen, joka rukoili heiltä
anteeksiantoa, sillä täysin tajuamatta syytä hän vaistosi, että
vanhuksen hyväilyt loitonsivat heitä hänestä. Eihän hän enää saanut
heiltä entistä hymyilyä, niin kuin ollessaan heidän suojattinsa. He
käänsivät hänestä katseensa muuanne eivätkä puhelleet hänen kanssaan.
Rolande, jota muorin suvaitsevaisuus ei pystynyt houkuttelemaan, ei
saanut aviopuolisoilta sen suurempaa suosiota osakseen. Kun hän rohkeni
yrittää hyväillä Georgettea, tämä työnsi hänet luotaan tylysti:
— Ei sinun tarvitse »nuoleskella» minua noin!
Silloin tyttö meni nurkkaan itkemään.
Hän oli hylätyn naisparan lapsi, syntynyt häpeässä, levottomuudessa ja
kurjuudessa; hän oli herkkähermoinen, kaipasi hyväilyjä ja hellyyttä,
ja pieninkin epäystävällisyys loukkasi häntä.
— Se ei ole minun syyni! hän vaikeroi silmät kyynelistä turvoksissa.
Tuo lapsen suru, joka puhkesi ilmi ylen usein, laskeutui tunnonvaivan
tavoin jo ennestään raskaisiin sydämiin. Onni oli paennut talosta.
Tylyt tunteet myllersivät mieliä pohjaa myöten.
Didier etääntyi vaimostaan. Aviomieheksi ja isännäksi ylennetyn
entisen palvelijan nöyrä kiintymys vaihtui karsaudeksi. Hän oli nyrpeä
vaimolleen siitä, ettei tämä ollut, annettuaan hänelle omaisuuden,
kyennyt antamaan keinoja sen hallussa pysyttämiseksi. Georgette
rakasti miestään yhä vielä tuntien häntä kohtaan täyttä, jakamatonta
rakkautta, mutta hän kärsi Didier'n happamista ilmeistä ja hänen
jöröttelemisestään, mikä muistutti hänelle hänen naaraan-heikommuuttaan.
Parisissa alettiin suuresti iloita avioparin hedelmättömyydestä. Äidin
ja isäpuolen toiveet leimahtivat jälleen liekkiin. Perhe ilman lapsia
on kuin puu vailla juuria. Näyttihän taas mahdolliselta, sitten kun
Garou muori olisi kuollut, taivuttaa Georgette myymään talonsa ja
muuttamaan Parisiin kuluttamaan »perheen keskuudessa» varojaan. Muori
oli perin epäluuloinen, hän ei enää kutsunut Boutet'n väkeä käymään
talossa. Silti Germaine ahdisteli tytärtään, että hän ainakin kerran
miehensä kanssa kävisi heidän luonaan Parisissa. Heidän juonenaan oli
häikäistä heidät, saada heidät mieltymään pääkaupungin huvituksiin
ja sitten herättää heissä se vakaumus, ettei niin varakkaille
henkilöille sopinut sellainen asuinpaikka kuin Sublaines. Saadakseen
nuoren vaimon suosiolliseksi Boutet puolisot lähettivät hänelle
pieniä lahjoja: silkkikangaspaloja, jotka oli halvalla ostettu isojen
myymälöiden jäännösvarastojen loppuunmyynnistä ja jotka Georgette
kätki laatikkoonsa vaistomaisen epäluuloisena, kun noita liian
kauniita lahjoja, joiden mykän kielen hän varsin hyvin ymmärsi, satoi
kovin tiheään. Ne tuntuivat hänestä nöyryyttäviltä, sillä hän älysi,
että häntä pidettiin, koska hän oli vailla perillistä, tarpeettomana
maatalossa; hän jouti jo mennä rappiolle, samoin kuin hänen äitinsäkin
oli osaksi käynyt.
Mutta aviopuolisojen levottomuus kohosi huippuunsa François'n ensi
kerran päästessä ehtoolliselle. Rolande oli ensi kerran ripillä
käydessään ollut puettuna niiden jumalisten naisten ompelemaan ja
lainaamaan pukuun, jotka kerran vuodessa kävivät pappilassa. Kun
tuohon tilaisuuteen oli hankittava puku François'lle, ei muori ottanut
kuuleviin korviinsakaan, että poika olisi käyttänyt Georgetten häiksi
ostettua, kasvun varalta liian väljää ruskeaa pukua, joka kuitenkin oli
vielä aivan hyvä. Sen sijaan hän sai mustan verkapuvun ja valkoiset
liivit, kultaripsuisen silkkisen käsivarsinauhan, hienot kengät, uuden
virsikirjan, jopa helmiäisrukousnauhankin. Häneltä ei puuttunut mitään,
eipä edes rippilapsen kemuja, joihin kutsuttiin naapuritkin.
Näin suuri hyvyys liikutti kyläläisten mieltä.
— Teette todella kauniisti, virkkoi ruokapöydässä lihava Huguenin'in
emäntä, joka itse ei suinkaan olisi menetellyt samoin.
— Kun ei noilla ole lasta! Garou muori selitti viitaten väkäleuallaan
lapsettomaan aviopariin päin.
Ylpeydessään Didier ja Georgette hillitsivät katkeruutensa niin
täydelleen, että kun heidät nähtiin niiden joukossa, jotka saattoivat
François'ta iltamessuun, ihmiset sanoivat:
— Tuo Garoun perhe on hyväsydämistä väkeä. Ensin renki, nyt hylätty
lapsi...
Pappi oli ylen onnellinen ajatellessaan, että hänen seurakunnassaan oli
kristittyjä, joita kelpasi mainita esikuviksi muille.
Tehdessään ristinmerkin sen nisukakun kohdalla, jonka François oli
messusta tultuaan tuonut ja joka munan ja juustopalan kera muodosti
köyhän papin aamiaisen, hän mumisi:
— Ollos kiitetty, Jumala, kun annat tämän lohdutuksen palvelijallesi...
Noiden ihmisten armeliaisuus on taivaallinen ruusu, joka versoo
Sublaines'in karussa maaperässä.
Garou muori noudatti itsepintaisesti edelleen suunnitelmaansa. Hän
ajatteli kaiketi, että oli parempi luovuttaa hänen käytettävänään oleva
osa omaisuudesta pojalle, joka sanoi häntä isoäidiksi, kuin Didier'lle,
jota hän ei voinut kärsiä. Nuoruuden viehätysvoima voittaa aina
vanhusten sydämen. Koska muori ei saanut perillistä omasta suvustaan,
niin mikä esti häntä valitsemasta perijäkseen tuota löytölasta?
Sellaista ei kuka tahansa tekisi. Ja olihan François'lla niin vaalea
tukka ja raikkaat kasvot!
Sinä iltana aviopuolisot valvoivat myöhäiseen yöhön. Kuluneen päivän
juhla oli varmana todistuksena siitä, että muori oli uhkauksellaan
tarkoittanut täyttä totta. Siihen asti he eivät olleet tahtoneet uskoa
sitä. Nyt asia näytti ilmeisen selvältä. Ajatellessaan François'n
yhä vahvistuvaa valta-asemaa he jo tunsivat itsensä puoleksi kuin
karkoitetuiksi kodista ja konnulta.
Nämä mietteet pyörivät heidän aivoissaan, jotka eivät saaneet rauhaa
pään levätessä äkkiä kovaksi käyneellä pieluksella kylmenneessä
vuoteessa. Didier siirtyi vihamielisesti etemmäksi vaimostaan.
Silmät auki pimeässä hän ajatteli avioliittonsa tuottamaa katkeraa
pettymystä, joka päättyisi lopulta siihen nöyryytykseen, että häneltä
riistettäisiin puolet siitä omaisuudesta, jota hän oli kahtena vuotena
tottunut pitämään omanaan. Joskus vielä lain valvojat tulisivat
luovuttamaan tungettelijalle tämän osan. Täytyisi riidellä jokaisesta
neliömetristä maata, ehkä ruveta käräjöimään ja kaiken päälliseksi
joutua kadehtijoiden hampaisiin; hehän olivat karsain silmin
katselleet hänen onneaan. Ja kaikki tämä senvuoksi, että tuo letukka
itsepintaisesti pysyi yhä vain hedelmättömänä! Hänen teki mielensä
häväistä vaimoaan, ahdistaa häntä, niin kuin peto karkaa kaatuneen
hevosen kimppuun. Georgetten kauniin, epäitsekkään rakkauden hänen
jalomielisen olemuksensa ja omaisuutensa lahjan — kaiken Didier unohti
tuon purevan tuskan kouristuksissa joka raateli häntä omaisuuden
menettämisen uhatessa.
— Onko siis mahdoton päästä toivottuun tulokseen? hän virkkoi ääneensä,
viitaten heidän ainaiseen huoleensa. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?
Kun vaimo ei vastannut tuntien itsensä syvästi loukatuksi, Didier
kohosi kyynärpäänsä varaan tiuskaistakseen hänelle vasten kasvoja:
— Kun notaari on käynyt asiaan käsiksi, se ei enää ole autettavissa.
Hyvä Jumala! On kai toki naisten tehtävä synnyttää lapsia.
Hänen vihansa purkautui ensi kerran esille täysin peittelemättä
paljastaen hänen pikkumaisen miehisen ahneutensa sekä sen, että hän oli
lujemmin kiintynyt maakamaraan kuin vaimoonsa. Ja hän ilkkui lisäksi
tätä ilkeästi tämän joka ilta toistuvasta intohimoisuudesta.
— Olet kenties liian kuumaverinen!... Sinun kai pitäisi saada itse
paholainen mieheksesi!
Pelkäsikö Georgette menettävänsä miehensä rakkauden? Kapinoiko
hänen itserakkautensa tuota ansaitsematonta solvausta vastaan? Vai
mahtoikohan se ääretön alistuvaisuus, joka saa naisen mukautumaan
miehen tahtoon, äkkiä tehdä hänet niin raukkamaiseksi, että hän
menetti selkeän velvollisuudentajunsa? Oli miten hyvänsä, noiden
sanojen ruoskaniskuista hän täysin tajusi, että Didier odotti häneltä
apua, jonka hän yksin saattoi antaa. Olihan hän jo jalomielisesti
lahjoittanut tuolle ruti köyhälle miehelle suuren rakkautensa ja koko
kauniin olemuksensa. Vieläkö tuo mies vaati enempää? Georgette antaisi
hänelle senkin. Tuolla maalaisnaisella oli kuningattaren sydän. Koska
tämä oli se hinta, joka vaadittiin Didier'stä, niin hyvä! hänen piti
saada tuo lapsi, jota hän, Garou muori ja maakamara vaativat. Georgette
todistaisi heille hedelmällisyytensä. Hän laskisi heidän syliinsä
perillisen, joka antaisi hänelle takaisin hänen omanarvontuntonsa,
ylpeytensä ja suuttuneen puolison sydämen.
Mutta miten hänen piti menetellä? Siitä hänellä ei vielä ollut
aavistustakaan. Tulos oli kaikkein tärkein.
Kun Georgette kerran oli tehnyt päätöksen, se oli järkähtämätön. Mitä
nainen tahtoo, sitä Jumalakin tahtoo, niin sanoo sananparsi. Mutta mitä
alkeellinen kansannainen tahtoo, sitä ei itse paholainenkaan voi estää.