— Etpä yhä vieläkään ole saanut lasta, virkkoi Garou muori kerran.
Kädet lanteilla hän seisoi ankarana syyttäjänä pojantyttärensä edessä.
Oli jo kulunut neljätoista kuukautta siitä, kun muori oli suostunut
tämän avioliittoon saadakseen maatilalleen perijän. Mutta tuloksia ei
yhäkään kuulunut!
Kun hän oli ensimmäisen kerran singahduttanut Georgettelle
soimauksensa, joka silloin oli ennenaikainen, nuori vaimo oli vastannut
vain:
— Olettepa te kovin hätäinen!
Nyt, kun muorin alinomaiset huomautukset olivat saaneet hänet
levottomaksi, hän ei enää vastannut mitään, vaan askarteli edelleen
äänetönnä tuvassa tuntien itsensä nöyryytetyksi. Valoisan oviaukon
kehyksissä Garou muorin jykevä hahmo kohosi synkkänä kuin uhkaava
onnettomuuden enne.
Sinä päivänä ei asiasta puhuttu sen enempää.
Mutta seuraavassa kuussa palasi muori, joka oli täysin selvillä
maalaisnaisille tutuista merkeistä, samaan kysymykseen:
— Ei yhä vieläkään lasta tulossa!
Ja hän ärtyi ja äkäili entistä pahemmin.
Kun avioliitto oli tapahtunut tosiasia, hän näytti, joskin
vastahakoisesti, hyväksyneen Didier'n. Olihan tämä vaitelias
työntekijä, melkein vailla yksilöllisyyttä, ja suorittivathan molemmat
aviopuolisot yhdessä kahta innokkaammin askareensa. Lisäksi Didier,
älykkäästi kylläkin, piti muorin läsnäollessa nousukasylpeytensä
kurissa varoen visusti koskaan vetoamasta uusiin oikeuksiinsa; päin
vastoin hän osoitti vanhukselle entistä palvelijan nöyryyttään, ja
vihdoin muori alkoi häntä suvaita. Ja syntyisihän heille pienokainen,
jonka suonissa virtaisi Garou suvun verta. Tila saisi hänen, muorin,
rotua olevan omistajan. Hän sieti isää tulevan lapsen vuoksi, jopa
Didier usein häipyi hänen tietoisuudestaan, hän kun yksinomaan ajatteli
poikansa tyttärenpoikaa, jota hän jo mielikuvituksessaan tuuditteli
käsivarsillaan. Mutta jo kolme kuukautta häiden jälkeen muori alkoi
käydä levottomaksi. Ja nyt, kun nuoren perheen hedelmättömyyttä yhä
vain jatkui, hänen vanha kaunansa virkosi jälleen. Että hän olikin
antanut omaisuutensa tuolle nuorelle miehelle, joka ei ollut tuonut
taloon »muuta kuin kääntöpääveitsensä», kuten hän halveksien sanoi,
ja joka ei kyennyt saamaan lasta! Didier pysyisi siis kaiken ikänsä
samana vaivaisena, etäisestä, täisestä, Jumalan selän takana olevasta
Solognesta tulleena maankiertäjänä, joka muorin kuoltua omistaisi
kokonaan talon kaikkineen päivineen ja saattaisi tehdä sillä mitä
halutti. Yhtä hyvin hän olisi voinut lahjoittaa sen ohikulkevalle
kerjäläiselle!
Nyt koitti Garou muorin puolelta vaino, jonka hän kohdisti yksinomaan
Georgetteen, rohkeamatta vielä peittelemättä ahdistaa Didier'tä,
mikä johtui vanhan perinnäistavan mukaisesta kunnioituksesta,
jota talonpoikaisnaiset aina tuntevat miestä, maan tuottavuudesta
huolehtijaa kohtaan. Lisäksi muori tahtoi itsepintaisessa, typerässä
päähänpiintymässään kiusoittaa Georgettea yrittämällä heikentää hänen
ylpeyttä uhkuvaa kiintymystään mieheensä.
— Eipä Didier edes kykene saamaan itselleen perillistä!
Georgette puolusti miestään:
— Ei se ole hänen syynsä! Kyllä hän täyttää velvollisuutensa.
Vanhus vaikeni neuvotonna, sillä hän ei tahtonut sysätä syytä
pojantyttärensä niskoille, koska hän olisi silloin samalla nöyryyttänyt
itseään.
Sama pelko esti Georgettea ilmaisemasta levottomuuttaan Didier'lle.
Ja hän ajatteli hätääntyneenä syntymisen salaperäistä ongelmaa
maalaisnaisen suorasukaiseen tapaan, kuinka lehmä, joka »jäi mahoksi»,
lähetettiin häpeällisesti teurastettavaksi. Hänen ylpeyttään kirveli
hänen ajatellessaan, että tilan kaikki elukkanaaraat, niin lehmät kuin
kaniinit, poikivat aina säännöllisesti silloin, kun oli tarkoitettukin.
Kasvikuntakin uhkui uusien taimien, uusien vesojen tuottamiskykyä —
molemmin puolin tietä kasvavat plataanit olivat täynnä kukkia, jotka
kehittyivät siemeniksi ilmaisten siten ehtymätöntä elinvoimaa. Oliko
hänessä siis jotakin vikaa? Tämä ajatus katkeroitti hänen onnensa.
Hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt syyttää Didier'tä; hänen varma
vakaumuksensa oli, että Didier, joka täytti puolisonvelvollisuutensa,
oli kokonaan syytön.
Pitkin päivää Georgette ajatteli asiaa soimaten omaa ruumistaan, jonka
hän kuitenkin tunsi olevan täysin terveen ja kunnossa, niin että
sitäkin oli vaikea syyttää.
Hääriessään päivän askareissa hän rypisti kauniita kulmakarvojaan,
ja astellessaan pihan poikki hän äkkiä pysähtyi kuin paikoilleen
jähmettyneenä katseen harhaillessa etäällä kuin apua hakien...
Se tulikin äkkiä kerran iltapäivällä, kun hän oli hoitelemassa
lehmää navetan kuumassa lemussa. Olihan monesti täytynyt vaikeissa
poikimistapauksissa turvautua eläinlääkärin apuun...
Georgette valjasti aasintamman rattaiden eteen. Kesti tavallisesti
kauan, ennen kuin hän sai tehdyksi päätöksen. Mutta kun se kerran oli
tapahtunut, ei mikään voinut estää häntä toteuttamasta sitä.
Hän tiesi, että Didier palaisi pellolta vasta illan suussa.
— Lähden tästä ostamaan riisisuurimoita vasikoille, Georgette sanoi
isoäidilleen. Käväisen Bléréssä.
Hän ajoi suoraan päätä lääkäriin. Hän ei ollut koskaan ennen
turvautunut tämän apuun, kun ei ollut milloinkaan ollut sairas,
mutta hän piti tätä erehtymättömänä poppamiehenä, joka osasi lukea
ihmisruumiin syvimmät salaisuudet kuin kirjasta. Matkalla hänen
vakava ja synkkä katseensa kiintyi tuon tuostakin vasta kynnettyihin
peltoihin, jotka hohtivat tummanpuhuvina uhkaavan taivaan alla: oli
lokakuu, ja sateinen vuodenaika alkoi samalla kuin syyskylvötkin. Ensi
kerran elämässään hän tunsi surun ankaraa kouristusta sekä häpeävänsä
ruumiinsa puolesta, joka ei ehkä ollut samanlainen kuin muilla naisilla.
Tohtori Courtois, joka oli tottunut näkemään vastaanottohuoneessaan
riutuneita kasvoja, hämmästyi kelpo lailla, kun kynnykselle ilmestyi
Garou-suvun komea tytär, joka uhkui terveyttä ja elinvoimaa kuin
nuori puu. Georgetten isän kuoltua ei lääkäri ollut käynyt heillä
mutta hän tunsi hyvin vainajan tyttären, kun oli nähnyt ajaessaan
autolla talon ohi hänen varttuvan vuosi vuodelta. Huhu Georgetten
avioliitosta oli kantautunut hänen korviinsa, ja samoin kuin pastori
Cruchet tunsi hänkin jonkinlaista hellyyttä tuota rakkautensa kohteen
valinnassa järkähtämätöntä naista kohtaan, joka oli ottanut miehekseen
palvelijansa. Mutta hänessä sekaantui tähän tunteeseen itsetiedotonta
miehistä kateutta, melkeinpä itsekästä mielipahaa, kun ei hän itse
ollut tuon kaikessa suorasukaisuudessaan sangen kiehtovan nuoren naisen
rakkauden kohteena.
— Onko isoäitisi sairas?
— Ei ole.
Ja samassa Georgette jo synkkänä virkkoi ääni käreänä, ikäänkuin olisi
tunnustanut jotakin häpeällistä:
— Minulla ei ole lasta!
»Kas vain!» lääkäri tuumi itsekseen. »Onpas hänellä kiire saada
jälkeläisiä».
Hän katseli Georgettea hymyillen ja sivellen huolellisesti hoidetulla
kädellään lyhyttä harmaata partaansa. Hän oli varsin tyytyväinen, kun
sai hetkeksi tämän potilaan hoitoonsa.
— Kauanko olet ollut naimisissa?
— Vuoden ja kolme kuukautta.
— No, no, ei sitten ole vielä mitään hätää!
Lääkäri nousi. Toisia sairaampia potilaita oli odottamassa.
— Palaa kotiisi! hän virkkoi laskien tuttavallisesti kätensä nuoren
vaimon pyöreälle olalle. Ja ole huoleti! Pian saat kutsua minut
ristiäisiin.
Mutta Georgette tahtoi päästä varmuuteen. Lääkärin täytyi tutkia hänet.
Hän alistui tarkastukseen rohkeasti, masentaen luontaisen ujoutensa
ja kammonsa. Kun tarkastus oli suoritettu ja lääkäri oli hiukan
kuulustellut häntä, tuo oppinut mies julisti mielipiteensä:
— Sinulla on virheetön ruumiinrakenne. Sinua ei vaivaa mikään; ennen
pitkää sinusta voi tulla kelpo äiti.
— Paljonko olen velkaa?
Sen enempää ei Georgette lausunut kiitollisuuttaan.
— Puhutaan siitä vuoden lopulla, lääkäri sanoi hiukan närkästyneenä.
Lääkärit eivät koskaan ole välinpitämättömiä kiitollisesta hymystä,
jonka heidän julistuksensa »terve!» kohottaa levottoman neuvonkysyjän
vielä pelokkaisiin silmiin. Ihailevalla miehellä on tässä osuutensa, ja
tohtori Courtois'sta olisi ollut erityisen mieluista saada tavallinen
kiitollisuuden hymy Georgetten kauniista, tummista silmistä.
— Lähetän sinulle laskun.
Mutta Georgette ei suostunut siihenkään. Hän tahtoi maksaa heti.
Lääkärin täytyi ottaa tavanomaiset kolmekymmentä frangia. Ja
Georgette poistui kiireesti vapauduttuaan pelostaan tuon poppamiehen
vastaanottohuoneessa, johon hän ei koskaan aikonut palata.
Ulkona hän hengitti vapautuneena heti unohtaen ahdistuksensa,
suunniltaan ilosta, kun hänen ruumiinsa oli terve ja taas päässyt
arvoonsa. Siirtomaatavarakaupasta hän itse nosti raskaan riisisäkin
selkäänsä ja kantoi sen rattaille ylpeänä tuntien voimiensa olevan taas
ennallaan.
Hänen mielihyvänsä oli niin suuri, ettei hän ollenkaan välittänyt
sateesta, joka rankkana valui pilvistä. Hän oli niin sykähtelevän,
niin hehkuvan iloinen, että pisarat oitis kuivuivat hänen poskillaan
virkistäen hänen hipiätään ja sirotellen helmiä hänen tuuheaan
tukkaansa.
Kostealla mullalla oli nyt toinen lemu kuin tulomatkalla. Orvokit
levittivät suloista tuoksuaan. Ja laajat kellertävät kesantopellot,
joilla aura oli nostellut lihavia multakokkareita, odottivat
siementä, ollen kuin toiveiden avaruus, joka vastasi hänen povessaan
sykähtelevään täyttymyksen toivoon.
Heti saavuttuaan kotipihaan ja malttamatta riisua aasintammaa valjaista
Georgette meni etsimään muoria ja tapasi hänet ladon perältä, josta
vanhus oli noutamassa porkkanoita kaniineille. Georgette huusi hänelle
kynnykseltä:
— Tulen lääkäristä. Hän tutki ruumiini kauttaaltaan. Jos kuka väittää,
etten minä muka voi saada lasta, hän puhuu pötyä.
Ja vahvistaakseen tohtori Courtois'n viisautta hän lisäsi:
— Se maksoi kolmekymmentä frangia!
Muori ei edes kääntynyt päin, mutta tuntui siltä, kuin hänen selkänsä
olisi ollut mielissään, ja Georgette katseli tuota selkää tyytyväisen
näköisenä. Ja tämä heidän vaitiolonsa ilmaisi enemmän kuin monet sanat
ja katseet.
Nuori vaimo ei kertonut Didier'lle, missä oli käynyt. Hänestä tuntui
siltä, vaikk'ei hän oikein voinut käsittää, miksi, että hän oli
menetellyt epärehellisesti miestään kohtaan.
* * * * *
Molempien naisten välillä vallitsi nyt »Jumalanrauha». Tiedemiehen
puuttuminen asiaan tukki Garou muorin suun. Joksikin aikaa hän menetti
johtolankansa nuoren avioparin yhdyselämän kielteisiin tuloksiin
nähden. Hän oli sitä mieltä, ettei nyt, lääkärin annettua lausuntonsa
ja Georgetten vakuutettua miehensä terveeksi, ollut muuta tehtävissä
kuin odottaa luonnon työn täyttymistä. Georgette oli samaa mieltä.
Didier, joka ei ollut kiinnittänyt huomiota naisten väliseen riitaan,
vaikka se oikeastaan koski juuri häntä itseään, muokkasi edelleen
innokkaasti maataan. Hänen kunnianhimonaan oli saada se tuottamaan
seuraavana suvena enemmän kuin koskaan ennen. Ja hän käveli pitkin
vakoja, pää pystyssä tuulen vapaasti tuiverrettavana, jalkojen ja käden
tehdessä tahdikkaita liikkeitä, heittäen peltoon tuhansia kertoja
jyviä ja sydämensä toiveita, kuin ainakin aviopuoliso, joka on varma
itsestään ja onnestaan.
Mutta kahta kuukautta myöhemmin, joulukuun puolivälissä, Garou muori,
jolla oli ollut aikaa aprikoida asiaa, alkoi uudelleen nalkuttaa:
— Et sinä vain saa lasta.
Ja he rupesivat kinastelemaan.
— Ei olisi kannattanut maksaa kolmeakymmentä frangia tohtorille, jos te
olette häntä viisaampi. Vai luuletteko, että valehtelin? Menkää vaikka
itse kysymään häneltä! Georgette penäsi muorille.
— Tohtori! tohtori! Minä annan palttua koko tohtorillesi. Niinkuin hän
muka ymmärtäisi sellaisia asioita! Sinä esimerkiksi synnyit kuukautta
liian aikaisin. Cadet'n akalle tulee lapsia kuin turkin hihasta. Mutta
te olette jo olleet naimisissa vuoden ja viisi kuukautta!
Muori polki jalkaansa, silmät mulkoilivat ilkeästi, ja iho hulmahti
tummanpuhuvaksi myssyn kireälle sidottujen nauhojen ympärillä. Hän oli
niin äkeissään, että aivan vapisi, ja sanat syöksyivät esiin nenän
kautta, ikään kuin häntä olisi rajusti nikottanut.
— Se ei ole minun syyni! Georgette huudahti puolestaan.
Muori, joka sekoitteli lieden kivellä kanoille pöperöä, kääntyi
kiukkuisena aivan kuin jos paarma olisi purrut, ja tiuskaisi:
— No siinä tapauksessa syy on jossakussa toisessa!
Ajatus, joka kauan oli askarrellut hänen päässään, oli nyt siis
purkautunut ilmoille.
— Mutta sanoinhan minä...
— Sanoin ja sanoin! Eiväthän kaikki kukotkaan... Se sinun jo olisi
pitänyt nähdä kanalassa.
Hän loi pojantyttäreensä teräviä katseita vanhoista, häijyistä
silmistään.
— Jollei kevääseen mennessä kuulu mitään, annan totisesti matkapassit
koko epäkelvolle miehellesi! Ei avioero ole olemassa koiria varten...
suorastaan häpeä, ettei saa lapsia!... kenelle nämä maat sitten
joutuvat?...
Muori oli hautonut asiaa vanhassa pääkopassaan, joka oli yhtä
itsepintainen kuin pojantyttären. Nyt hän sieppasi padan, lähti
tuulispäänä tuvasta ja paiskasi mennessään oven rajusti kiinni.
Hänen laahustelevat askeleensa kuuluivat poistuvan kanalaan päin ja
hänen vihanien äänensä ärisevän:
— Kyllä minä opetan sinua laiskottelemaan, Rolande! Jo tunnin ajan olet
leikellyt kurpitsoja. Eikö siitä ikinä tule valmista!
Sama surkeus alkoi uudelleen. Vanha hedelmättömyyden pelko kohdistui
nyt siihen mieheen, jota Georgette rakasti yli kaiken ja jota Garou
muorin viha uhkasi... ehk'ei ilman syytä... niin, eihän kaikista
kukoistakaan aina ollut... sellaiset täytyi hävittää.
Tällä kertaa Georgette puhui asiasta Didier'lle. Muorin tyytymättömyys
ei tullut miehelle oikeastaan yllätyksenä. Hänkin oli itsekseen
pahoitellut, ettei heille ollut syntynyt perillistä, joka olisi
lopullisesti varmentanut hänen asemaansa talossa. Tietystikään hänen
mieleensä ei ollut juolahtanut, että häntä pidettäisiin syypäänä
sellaiseen, mitä hän puolestaan piti vain viivästyksenä. Georgetten
tunnustus, että hän oli käynyt lääkärissä, teki häneen ikävän
vaikutuksen, hän kun täten joutui ikäänkuin yksin kaikkeen syypääksi.
Hän ei uskaltanut soimata vaimoaan, mutta ajatteli pahastuneena:
»Nyt, kun Georgette on todistuttanut syyttömyytensä, syy sysätään minun
niskoilleni».
Aluksi hän ei kuitenkaan tahtonut ottaa vastuunalaisuutta
kannettavakseen. Mutta sitten hänen vaimonsa levottomuus tarttui
häneenkin, vaikk'ei hän tahtonut sitä myöntää.
— Naisilla on aina niin kummallisia päähänpistoja, hän sanoi kohauttaen
olkapäitään.
Tämä oli ensimmäinen pilvi heidän avioliittonsa taivaalla.
Georgette huomautti:
— Kuulehan, hyvä Didier, ei ole muuta neuvoa, kuin että sinä vuorostasi
käyt lääkärin puheilla. Sitten muori jättää meidät rauhaan.
Didier pani vastaan tuntien ylpeytensä loukatuksi, sekä ennen
kaikkea peläten lääkärissä käynnin tulosta. Mutta yritettyään
vikuroida oikealle ja vasemmalle, viitaten siihen, että oli täyttänyt
aviomiehen-velvollisuutensa, jopa turvautuen nyrpeyteen, heikkojen
tavalliseen aseeseen, toiste taas lausuen epäilyksiään lääkärien
taidosta, Didier lopulta myöntyi. Georgette piti aina päänsä. Eikä
loppujen lopuksi ovelinkaan lääkäri voinut sanoa tällaisista asioista,
niin hän arveli, yhtään mitään varmaa.
Nähdessään heidän ilmestyvän luokseen yhdessä, neuvottomina ja
vakavina, olkapäät yhdessä, tohtori Courtois'n täytyi hymyillä. Heidän
nuoruutensa ja hätääntymyksensä huvitti häntä.
Georgette sai puhua molempien puolesta, sillä eipä mikään maailman
mahti olisi voinut irroittaa ujon nuoren aviomiehen jäykkää kieltä.
Georgette virkkoi:
— Minulla ei ole vieläkään lasta.
Ja hän lisäsi:
— Isoäiti on äkeissään, tilan vuoksi.
Lääkäri älysi, että asia tällä kertaa oli vakava, kun mies oli mukana.
Hänen hymynsä häipyi hänen lyhyeen harvaan partaansa, ja hänen
silmiinsä tuli totinen ilme. Vuosi ja viisi kuukautta, se oli todella
hiukan liian pitkä aika... — Muori sanoo, että se on Didier'n syy,
Georgette huomautti vielä luoden katseen mieheensä.
Didier pureskeli hermostuneesti pienten vaaleiden viiksiensä päitä.
Tohtori Courtois nousi ja pyysi Georgettea menemään viereiseen
huoneeseen. Avatessaan hetken kuluttua oven ja kutsuessaan Georgetten
takaisin vastaanottohuoneeseensa hän sanoi:
— En saata huomata miehessänne mitään vikaa...
Ilon välke kiilui syytetyn silmissä. Mutta hänen kärsimyksensä ei
silti ollut päättynyt. Tohtori tahtoi todella auttaa nuorta avioparia,
täyttää velvollisuutensa ja samalla tyydyttää uteliaisuutensa
lääkärinä. Hän päätti lähettää Didier'n Tours'iin, virkatoverinsa
luo, joka oli tämän alan erikoistuntija ja saavuttanut jonkin verran
mainetta.
— Siihen en suostu, en ikinä! Didier vastusteli.
Hän ei tunnustanut, että hänen vastahakoisuutensa syynä oli pelko, että
tiede eittämättömästi toteaisi hänen puutteellisuutensa ja saattaisi
hänet alttiiksi Garou muorin vihoille.
Georgette oli järkkymätön, lääkäri säesti häntä, ja näin Didier noiden
molempien ahdistamana lopulta antoi perään ja lähti Tours'iin.
Nyt seurasi viikon odotusaika, seitsemän pitkää päivää, joiden kuluessa
Didier tunsi Garou-suvun maakamaran polttavan jalkojensa alla ja
pelkäsi päälle päätteeksi, että Georgetten rakkaus saattaisi heiketä,
hän kun kammoksui kaikkea ihmisolennon epätäydellisyyttä.
Mutta sitten tohtori pisti heidän käteensä virkatoverinsa lähettämän
paperin, jossa Didier'n isyyden mahdollisuus todistettiin. Tällä
kertaa lääkärin palkkio nousi sataan frangiin, joka rahamäärä
täytti aviopuolisoiden mielet kumoamattomalla luottamuksella ja
kunnioituksella.
Se hinta ei totisesti ollut liian kallis, sillä olihan sillä ostettu
heidän molempien vapautus! Ja tohtori Courtois sai kaupan päälliseksi
sen, mitä jurompi ja jäykempi Georgette ei ollut hänelle suonut,
nimittäin aviomieheltä säteilevän hymyn ja kiittämään ojentuneen käden.
Olihan entinen palvelija voittanut takaisin viljelysmaansa!
— No siis, Georgette kysyi ja tiukkasi, miksi meillä ei ole lasta?
Tohtori teki eleen, joka suuresti muistutti Pontius Pilatuksen liikettä.
— Kärsivällisyyttä, hyvät ystävät, ja hyvää jatkoa vain! hän sanoi
nauraen. Saammehan nähdä...
Ja tuo rattoisa hymy viipyi hänen huulillaan vielä hetken sen perästä,
kun hän jo oli sulkenut oven aviopuolisoiden jälkeen.
V
Kovin paljon syntyy lapsia, joita ei ole toivottu tähän maailmaan!
Minkä vuoksi siis luonto, joka usein viekkaasti tekee tepposet
rakastaville, joskus itsepintaisesti kieltää aviopuolisoilta heidän
oikeutetun rakkautensa hedelmän? Tämä on niitä luonnon salajuonia,
joiden suhteen tiede on voimaton ja joiden johdosta muinaiskansat
kuvittelivat olevan olemassa pahanilkisiä henkiä, joiden ainoana
tehtävänä oli ihmisten kiusaaminen.
Tuolla vapauttavalla paperilla ei ollut Garou muoriin nuoren parin
odottamaa ja toivomaa vaikutusta, vaikka sitä koristivat latinalaiset
nimitykset ja vaikka siinä oli allekirjoitus ja sinetti, aivan kuin
notaarin kirjoittamassa asiapaperissa, ja vaikka sen lunastuksesta
maksettu iso rahamäärä sai aviopuolisot varmasti pitämään sitä pätevänä
ja luottamaan siihen vuoren lujasti. Muori ei siitä rauhoittunut eikä
tyytynyt aviopuolisoiden tavoin odottamaan, vaan joutui päin vastoin
vihan vimmaan. Hänen ahtaat aivonsa eivät tajunneet, miksi ei miehellä
ja vaimolla, jotka olivat todistettavasti täysin terveet, silti ollut
lasta. Kun hän ei siis voinut käydä erityisesti kummankaan kimppuun,
varsinkaan inhoamansa ja halveksimansa Didier'n niskaan, hän alkoi
umpimähkään herjata molempia.
— Senkin teeskentelijät! Kirotut heittiöt, tomppelit ja epäkelvot!
Hänen paheksumisellaan ei ollut rajoja. Aterioidenkin aikana hän
sadatteli heitä lasten kuullen, jotka vaikenivat hämmästyneinä ja
kauhuissaan. Kun kylässä levisi tieto, että joku seudun eukoista odotti
lasta, vanhus sai uutta tuulta purjeisiinsa:
— Hitto vieköön! Näyttepä olevan ainoat koko kylässä, jotka eivät pysty
saamaan pieniä!
Muori takoi nyrkillään pöytää niin rajusti, että kanat, jotka olivat
uskaltaneet pujahtaa tupaan nokkimaan permannolle pudonneita muruja,
pakenivat hulluina pelästyksestä, surkeasti kotkottaen, siivet
viistäen maata. Pihalla otti koko kanamaailma kaakattaen osaa niiden
säikähdykseen. Ja kun ne sitten vetäytyivät kanalan turviin, ne
kävelivät varovasti, toinen jalka sojossa, kaula pitkällä.
Kerran — silloin oli perjantai — lähti muori vuorostaan piirikunnan
pääpaikkaan. Tavallisesti Georgetten tehtävänä oli viedä viikolla
kertyneet kananmunat myytäväksi torille. Samalla hän sieltä osti
ruokatavaroita jₐ kun hän oli nuori ja voimakas ja hyvin jaksoi kantaa
raskaita vasuja, Garou muori oli kernaasti uskonut hänelle tämän
tehtävän. Mutta tällä kertaa hän selitti:
— Menen itse. Minulla on asiaa Bléréhen. Hän ei aikonut käydä
lääkärissä, vaan notaarin puheilla. Hänellä oli se käsitys, että
avioero oli saatavissa lapsettomuuden perusteella, ja hän kuvitteli jo
karkoittavansa talosta Didier'n, jopa Georgettenkin, jos tämä yrittäisi
vastarintaa. Eikö hän muka ollut omaisuutensa haltija? Ja nuori
vaimo, joka oli liian ylpeä mennäkseen toisten palvelukseen, taipuisi
varmaankin. Sitten hän menisi uusiin naimisiin, tällä kertaa rikkaan
miehen kanssa. Ja ajatellessaan tätä mahdollisuutta Garou muori oli
melkein iloinen juonestaan.
Illalla hän palasi kotiin nolona, toiveissaan pettyneenä. Mutta hänen
häijyytensä ei silti talttunut. Hän kyllä keksisi keinon pakottaakseen
heidät antamaan hänelle perillisen, jota hän heiltä vaati, kun he
kerran kykenivät siihen. Hän sai päähänsä, etteivät he tahtoneetkaan
lasta, jotta maa kuuluisi yksinomaan heille ja että he hänen kuoltuaan
voisivat menetellä sen kanssa mielensä mukaan. Boutet'n vilpilliset
tuumat olivat osaksi tulleet hänen tietoonsa. Hän ei ollut aluksi
välittänyt niistä arvellen, että oli turha vaiva houkutella kaupunkiin
Georgettea, joka oli lujasti kiintynyt maalaiselämään. Mutta nyt
muori oli ruvennut pelkäämään niitä salaisia pyyteitä, jotka meidän
päivinämme pyrkivät saamaan nuoret pauloihinsa, ja kuvitteli, että
Georgetteenkin oli voinut tarttua halu siirtyä kaupunkiin. Kuka saattoi
tietää, eikö muorin taloa sitten myytäisi? Jo pelkkä ajatus, että hänen
maansa joutuisi vieraalle, oli pisto hänen sydämeensä.
Pitkin päivää hän hautoi tätä mielessään koettaen keksiä keinoa
masentaakseen avioparin ja honottaen lakkaamatta epäselviä sanoja,
joista kuitenkin tämäntästä erotti sanan: lhapsi! lhapsi!
Tätä he nyt saivat lakkaamatta kuulla. Ja talven tultua, jolloin
työttömyys, sade ja kylmä usein saivat perheen kokoontumaan tupaan
lieden ääreen, muorilla oli hyvä tilaisuus kiusata heitä.
Lapset, jotka tunsivat luonnollista vetovoimaa puolisoihin, koettivat
nöyryydellään ja kuuliaisuudellaan lieventää äreyttä ja toraa. François
kulki Didier'n kintereillä, kuunteli ja totteli vain häntä täten
osoittaen, kenelle hän antoi enimmän arvoa. Rolande taas pysytteli
Georgetten lähellä naisellisen yhteisyysvaiston pakosta. Kun peloittava
isoäiti ahdisteli pojantytärtään, Rolande kietoi käsivartensa tämän
kaulaan suojellen häntä ruumiillaan ja suudellen häntä hellästi. Tämä
oli hänen tapansa ottaa osaa Georgetten mielihaikeuteen, sillä olihan
tämä melkein Rolanden kasvatusäiti.
Garou muori oivalsi hyvin tuon mykän kielen ja kohotti ankaraa kättään
tyttöä uhaten.
— Tuota vartenko maksan sinulle palkkaa?
Ja hän ravisteli tyttöä rajusti. Tämä alkoi itkeä, ja Georgette tuli
väliin.
— Minä kiellän teitä pitelemästä häntä pahoin!
— Enkö minä ole emäntä tässä talossa? muori kirkui. Jos tahdon ajaa
hänet maantielle, en kysy siihen lupaa sinulta!
Talossa vallitsi oikea helvetti. Mutta silti Georgette ja Didier olivat
rakkautensa voimalla, joka tuotti heille turvallisuuden tunteen,
yhä edelleen onnellisia, melkein yhtä onnellisia kuin alkuaikoina.
Georgette kiintyi yhä lujemmin mieheensä, turvaten häntä. Eihän Didier
ollut millään lailla rikkonut! Olihan hän täysi mies, ahkera raatamaan
ja ruumiiltaan täysikelpoinen. Lapsi kyllä tulisi aikanaan.
Didier lohduttautui vähemmän jaloilla vaikuttimilla. »Minä välitän
viisi! Onhan maa minun hallussani. Määri ja pastori ovat sen minulle
juhlallisesti määränneet. Olkoon muori kuinka kiukkuinen tahansa; hän
ei mahda sille mitään».
Ja molempien mielessä liikkui sama ajatus!
»Vanhat ihmiset eivät elä ikuisesti».
Monessa kylän perheessä asiat olivat suunnilleen samalla tavalla:
vanhukset riitelivät ja torailivat lakkaamatta, ehkä kateudesta, kun
huomasivat nuorten päivä päivältä työntävän heitä lähemmäksi hautaa ja
asettuvan heidän tilalleen talossa, jota vanhat eivät enää kyenneet
palvelemaan. Tarrautuen epätoivoissaan kiinni maahan, joka liukui pois
heidän jalkojensa alta, he koettivat saada nuoret noudattamaan heidän
tahtoaan, osoittaen sellaista itsepintaisuutta, että se heissä piti
yllä yhä jatkuvaa yksinvallan harhaluuloa. Huguenin'in perheessä oli
isoisän isä kuolinpäivänsä aattoon asti vastustanut luhistumaisillaan
olevan talon purkamista, jossa hän oli elänyt voimansa päivät; sen
tilalle tahdottiin rakentaa uusi, joka paremmin vastaisi hänen
lastenlastensa ja näiden lasten mukavuudenvaatimuksia ja varallisuutta.
Ukko väitti, ettei hän olisi uusien seinien sisällä tuntenut olevansa
kotona. Ja istuen olki-istuimisessa nojatuolissaan, jossa hän
itse saattoi tarkata hyödyttömäksi käyneen ruumiinsa asteittaista
raukeamista, hän taisteli kuin loppuun palava, lepattava kynttilä.
— En salli, että tähän taloon kosketaan, en salli sitä!
Hänen hautajaistensa jälkeisenä päivänä saapuivat muurarit.
Garou muori arvasi, mistä aviopuolisot ammensivat tuon mykän
kärsivällisyytensä, johon he lopulta olivat turvautuneet. Huolimatta
siitä, että hän tunsi olevansa vielä terve kuin »pukki», hän oli
raivoissaan. Mutta sitten toivottu kostokeino iski äkkiä hänen
aivoihinsa.
Hän käväisi vielä kerran kysymässä neuvoa notaarilta, ja tällä kertaa
hän palasi Sublaines'iin silmät kiiluen ilkeää iloa. Äh! Nyt he olivat
hänen käsissään! Heidän täytyi antaa myöten, tai muuten...! Kitsaan
vanhan sydämensä syvimmässä hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei
hän ryhtyisi pakkokeinoihin; olihan hän liiaksi kiintynyt omaan
vereensä vahingoittaakseen sitä. Mutta ase, jonka laki oli antanut
hänen käteensä, riitti hänen mielestään saattamaan kauhun valtaan tuon
vietävän Didier'n, miehen, tuon »kirotun koiran», joka oli riistänyt
hänen pojantyttärensä ja joka ei, huolimatta siitä, että olisi pystynyt
isäksi, toimittanut taloon perillistä.
Aluksi muori muutti menettelyä, ei enää torunut, vaan kävi lauhkeaksi
kuin lammas, mikäli sellaista vertausta saattaa käyttää olennosta,
jonka nähdessään täytyi pikemminkin ajatella hevoskaakkia, joka oli
yhtä tummanpuhuva naamaltaan kuin luisevakin. Lapsesta ei enää puhuttu
sanaakaan. Pienokaiset saivat osansa tästä hunajakakusta. Jopa muori
teki sen lisäksi tavattoman isoksi, ikään kuin hän olisi hävennyt,
että oli niin pahasti kiusannut orporaukkoja. Rolande ei enää saanut
kokea »ravisteluja», jotka ennen olivat olleet tavallisia, kun
vanhus teräspihtien lujilla kourillaan oli rusikoinut tytön hentoja
käsivarsia. Hän myönsi, että Rolande oli »hyvä tyttö» ja että hän
ansaitsi hyvää kohtelua. Mutta poikaa muori erityisesti hemmotteli.
Hän ei enää puhutellut François'ta sellaisilla hyväilynimillä kuin
»etana» ja »kakara», vaan nimitti häntä oikein »François'ksi» ja
»pienokaiseksi». Poika oli jo ennenkin sanonut muoria »isoäidiksi».
Sublaines'issa annetaan arvonimi »rouva» ainoastaan hattua käyttäville
kaupunkilaisnaisille. Tuttavallisuus kehittyi nyt ystävyydeksi. Lapsen
sydän on kovin helposti voitettavissa! Makeat sanat, hyväilyt ja
makeiset ovat pettämättömin keino. Kaikkea sellaista tuli François'n
osaksi. Muori määräsi lisäksi, että pojan oli istuttava pöydässä hänen
ja Didier'n välissä. Vihankauna oli pojalle tuntematon käsite, ja tuo
viaton ihmistaimi hymyili ihmettelemättä ja osaamatta epäillä mitään,
tuntien itsensä onnelliseksi vaipuessaan tuon äidillisen hellyyden
untuviin, ja painoi raikkaita suudelmia eukon vanhalle, kuihtuneelle
poskelle.
Georgette ja Didier puolestaan nauttivat täysin siemauksin palanneesta
rauhasta ja sovusta. Nämä olivat ihania päiviä, joina entiset
solvaukset unohdettiin ja anteeksianto liiteli ilmassa.
Kun muori arveli hedelmän kypsyneen, hän taritsi sen salakavalasti
kerran sunnuntaina, jälkiruoaksi päivällispöydässä.
— Koska nuo eivät saa lasta, kirjoitutan sinulle paperin rakas
François. Sinä saat periä talon, maat ja mannut.
Jos salama olisi iskenyt pöytään, ei se olisi voinut järkyttää
aviopuolisoja pahemmin kuin tämä Garou muorin ilmoitus. Aterian
päätyttyä aviopuolisot lähtivät pihalle ja poistuivat syrjäiseen
paikkaan, sunnuntairauhan kaihottua kauas heidän mielestään.
Oli jäätävän kylmä päivä, joka ennusti lumisadetta. Pilvet kiitivät
matalalla, ja tuuli pyyhki maan pintaa, pörröttäen kanojen höyheniä
ja ajaen ne säikähtyneinä koppiinsa. Aitauksen matalaan seinään
nojautuneena ojentelivat paljaat kukkavarret kuivuneita oksiaan.
Vielä niitäkin surkeammiksi tunsivat itsensä tuo mies ja tuo vaimo,
jotka olivat väistyneet syrjään, painautuen toisiinsa, kuin kaksi
maailman hylkimää.
Pitkän hetken he seisoivat siinä vaieten ahdistuksen kouristaessa
rintaa. Kirkonkello kutsui iltamessuun. He näkivät pikku François'n
tulevan pihalle yllään kulunut, haalistunut takki, hennot jalat liian
isoissa kengissä. Mutta hänen kaulaansa koristi räikeänvärinen liina,
jonka he tunsivat isoäidin huiviksi. Muori huusi Rolandelle:
— Ota vaippasi ja lähde veljesi kanssa iltakirkkoon!
Jo jonkin aikaa hän oli säännöllisesti lähettänyt lapset kirkkoon. Tämä
sisältyi hänen tuumiinsa, joihin kuului hyvien välien aikaansaaminen
seurakunnan papin kanssa.
Tuntien yhä kasvavaa katkeruutta Georgette ja Didier katselivat lasten
lähtöä. Heidän silmänsä olivat täynnä neuvotonta levottomuutta kuin
vasikoilla, jotka näkevät niityn reunassa tomupilven ympäröimänä
kiitävän auton, käsittämättömän, uhkaavan laitoksen. He eivät
huomanneet, että itätuuli teräväkärkisen veitsen tavoin viileskeli
heidän kasvojaan. Haava oli sydämessä. He eivät vielä puhuneet mitään,
heidän ajatuksensa eivät vielä olleet ehtineet harkita vaaraa. Se
häilyi vain heidän yläpuolellaan kuin petolintu siivet levällään
valmiina syöksymään heidän kimppuunsa. Tapansa mukaan, ollessaan
pahoillaan, Didier pureskeli vaaleita viiksiään. Georgette katseli
häntä surullisena ajatellen vain hänen mielipahaansa ja toivotonna
voimattomuudestaan...
Tuvan perältä katseli Garou muori nauttien heidän tyrmistystään. He
huomasivat sen lopulta ja loittonivat toisistaan.
Taitaa vielä nähdä ampua kaniinin, virkkoi Didier.
Ilta oli kyllä jo tulossa, mutta hänen täytyi päästä hiukan pois
pohtimaan tuota julmaa iskua. Hän meni tupaan, sieppasi pyssyn seinältä
ja kutsuin koiraa:
— Peni!
Koira, joka makasi vajassa, hyppäsi oitis esiin pehkuistaan ja kiiti
pihalle. Se ei ollut kylläkään rotueläin, mutta silti, hyvä metsäkoira,
mustan- ja valkeankirjava ja verikoiran kokoinen. Sen haukku kuului
kauan aikaa pihaan sen hypellessä isäntänsä edellä kedolla.
Palattuaan tupaan Georgette istuutui kutomaan sukkaa ikkunan ääreen
pyhäillan puolilevossa odottaessaan lehmien lypsyaikaa — nehän eivät
tienneet lepopäivästä mitään. Garou muori hoiteli kaniineja ja kanoja,
tuli sitten tupaan ja istuutui lieden ääreen kuorimaan perunoita,
joiden kipertyneet hidut putoilivat hänen syliinsä. Sitten hän asetti
keittopadan tulelle. Molemmat naiset eivät vaihtaneet sanaakaan, mutta
he mittelivät kumpikin vaieten voimiaan.
Ilta saapui. Lapset palasivat kirkosta, aikailtuaan kauan kylässä
messun jälkeen rohkaistuneina muorin hyvätuulisuudesta, eikä vanhus
huolinut ruveta torumaan heitä, kun he olivat viipyneet niin kauan.
Didier palasi seitsemän korvilla, kun jo oli aivan pimeä, metsästys
laukku tyhjänä. Hän ei ollut ottanut lainkaan pyssyä olaltaan koko
aikana.
He söivät ilta-aterian ääneti. Heitä ahdisti sama ajatus, joka oli
kuumeisena kiertänyt heidän aivoissaan neljän viime tunnin ajan,
samalla kun heitä kiusasi François'n naureskelu hänen leikitellessään
muorin kanssa veikistellen hänelle kuin hemmoiteltu lapsi ainakin.
Kun aviopuolisot olivat kahden omassa huoneessaan, Didier kysyi hiljaa
vaimoltaan:
— Kuulitko, mitä muori sanoi?
— Totta kai kuulin.
— Luulen, ettei hänellä ole siihen oikeutta, nuori mies mutisi.
— Siitä täytyy ottaa selvä...