He olivat jo olleet naimisissa kuukauden päivät, joiden kuluessa joka
ilta saattoi heidät yhteen ja jokainen uusi aamu täytti heidän mielensä
yhä suuremmalla riemulla, kun he omistivat toisensa.
Viljan tuleentuessa koitti heille yhä uusia töitä, jotka kaunistivat
heidän onneaan kuin seinänauha temppelin otsikkoa. Nuo työt tosin
olivat heille perin tuttuja lapsuudesta, mutta nyt oli kaikella
erityinen viehätyksensä, kun he olivat mies ja vaimo.
Sitten aamuna muutamana ilmaisi yksitoikkoinen, jatkuva ja voimakas
jyske ja kalke, jonka äänilajit vaihtelivat kuin urkujen soitto ja
jonka aika ajoin keskeytti kimakka vihellyspillin ääni, että Garoun
talossa parast'aikaa puitiin. Tiheä, kellervä pöly täytti pihan,
nousten pilvenä hetki hetkeltä yhä korkeammalle ja himmentäen taivaan.
Keskellä tuota yhä uudistuvaa tomupilveä näkyi vain ison, kieppuvan
rattaan värähdellen liikkuva hihna sekä harmaita ihmishaamuja
häärimässä mustan, muodottoman möhkäleen ympärillä, joka sylki tulta ja
savua. Moisen manalaisen näyn yläpuolelle, vilja-auman huipulle, joka
kohosi talon kattoa korkeammalle, ilmestyi Georgette Garou paljain päin
ja käsivarsin hanko kädessä.
Siitä tuli raskas päivä, joka vaati väen koko tarmon iltaan asti.
Täytyi olla nopsa käänteissään, ponnistaa kaikki voimansa ja varoa
kallistamasta korvaansa väsyneiden käsivarsien huomautuksille, joiden
oli herkeämättä tehtävä samat liikkeet. Kone oli kuin hirviö, jota oli
syötettävä ja hoidettava lakkaamatta.
Georgette koppasi lyhteet hankonsa kärkeen, heitti ne ilmaan, josta
toinen hanko alempana sieppasi ja lykkäsi ne kolmannelle, joka heitti
ne puimakoneen käyttäjille. Näiden työ oli kaikkein vaarallisinta, he
kun käsin syöttivät lyhteet koneen hirvittävään, uhkaavaan kitaan.
Lyhteet tulivat jälleen ulos toisesta aukosta olkikupoina, tähkät
jyvistä tyhjinä, ja taas ne hankojen kärjestä lensivät päiden yli
toiseen kasaan, joka kohosi sitä mukaa kuin toinen aleni. Rapisten kuin
rankkasade virtasivat ruskeat jyvät koneen johtotorvesta säkkeihin,
jotka miesten selässä siirtyivät aittaan. Kaikki tekivät työtään
vaieten säästääkseen aikaa ja voimia. Ja heidän liikkeensä olivat niin
tarkoin lasketut, niin sopusuhtaiset, että vilja heidän käsissään
aaltoili kuin iso vaalea kangas pihan toisesta päästä toiseen. Molemmat
lapset avustivat voimiensa mukaan.
Aina tunnin kuluttua vihellyspilli kuulutti lyhyen lepohetken
alkaneeksi. Koneen täytyi välillä jäähtyä ja se oli voideltava. Tätä
levähdystä raatajat käyttivät hyväkseen vaihtaakseen jonkin hilpeän
huomautuksen, sylkeäkseen käsiinsä ja kääriäkseen kokoon alasvaluneet
paidanhihat. Sitten taas jatkettiin rohkeasti työtä. Mutta kello
kymmenen ajoissa kuumuus oli niin rasittava ja niskat punoittivat niin
auringonpaahteesta, joka poltti kuin tulinen liesi, ja varhaisesta
aamusta yhä vain lisääntynyt väsymyksen taakka painoi niin hartioita,
että liikkeet hidastuivat ja pitempi levähdys kävi välttämättömäksi.
Sitä vaativat kaikkein vahvimmatkin raatajista.
Koneen jyske hiljeni valitukseksi; lopulta moottori seisahtui
kokonaan. Silloin kaikki hengähtivät helpotuksesta äkkiä syntyneessä
äänettömyydessä, joka jo sinänsä tuntui rauhoittavalta ja
virkistävältä. Hihat kuivasivat hikeä, joka virtanaan valuen piirsi
vakoja hehkuvan kuumaan otsaan tarttuneeseen pölyyn. Kullankellervä
tomu laskeutui vähitellen ilmasta maahan. Väki puheli vielä hiljaa,
kurkut olivat kuivat kuin taula. Odotettiin virkistävää juomaa.
Auman kuvetta vasten nojalleen asetettuja tikapuita myöten Georgette
laskeutui maahan. Rolande riensi viinikellariin.
Tavallisesti Tourainen naiset eivät ota osaa viljanpuintiin. Miesten
ylpeys ei sitä salli. Naisen paikka on keittiössä. Mutta Georgette
käytti arvovaltaansa rikkoen tätä vanhaa sovinnaistapaa, eikä Didier
pannut vastaan, hän kun oli tottunut alistumaan ollessaan palvelijana
talossa, ja tämä tottumus vaikutti hänessä yhä edelleen. Toisetkaan
eivät vastustelleet, sillä nuoren emännän tavaton tarmo herätti heissä
kunnioitusta, varsinkin kun hän kaikkien nähden esiintyi arvokkaana ja
vakavana.
Georgette tarjosi viiniä, kaataen sitä Rolanden hänelle yksitellen
koristaan ojentamiin laseihin. Nuori emäntä oli riisunut puseronsa,
jotta hänen olisi helpompi liikkua ylhäällä auman huipulla. Hänen
avara, leveähihainen paitansa peitti hänen naisellisen ruumiinsa
kiihoittavat yksityiskohdat, ja hän oli niin vapaa kaikesta
kiemailusta, niin pidättyväisyytensä suojaama, että jokainen
intohimoinen pyyde kilpistyi oitis tuohon siveyden suojaverhoon, joka
oli lujempi kuin rautapanssari. Ja kun miesten katseet kohdistuivat
häneen, niissä ei välkkynyt veitikkamaista ilmettä, vaan tuntijain
ihailua, jotka osasivat antaa arvoa noille jänteville käsivarsille ja
tuolle teräksisen joustavalle povelle, jota ei väkinäisinkään liike
saanut värähtelemään.
Heitä oli viisitoista miestä, osaksi naapureita, osaksi sukulaisia,
jotka aina vuoroonsa maksuttomasti kävivät kuin talkoissa toisiaan
avustamassa. Lisäksi oli neljä koneenkäyttäjää ja yksi päivätyöläinen.
Viimemainittua eivät toiset juuri pitäneet arvossa, hän kun ei
osannut nykyisistä uusista ansiomahdollisuuksista huolimatta hankkia
itselleen omaisuutta, vaan asui pahaisessa mökissä, jonka vuokraakaan
ei kyennyt maksamaan. Joka vuosi hänen vaimollaan oli lapsi; hänellä
oli jo yksitoista tenavaa, ja osa niistä kunnan niskoilla. Kun tuo
päivätyöläinen otettiin mukaan, selitettiin tavallisesti toisille:
»Tämä on armeliaisuuden työ köyhälle». Sillä hän oli huononpuoleinen
työntekijä, nälkiintynyt raukka, ehkäpä vähän laiskakin. Hänen ihonsa
oli sileä ja puhdas ja silmät iloiset. Hän ei tosin ollut kaunis mies,
mutta ei silti rumakaan. Hänen kurjat vaatteensa ja velttoutensa olivat
syynä siihen, ettei kylän väki pitänyt häntä vertaisenaan. Itsekin
tietoisena huonommuudestaan hän kohotti lasinsa ennen kuin se oli
täynnä, kun taas toiset antoivat Georgetten täyttää heidän lasinsa
reunoja myöten.
He tyhjensivät lasinsa yhdellä siemauksella maiskauttaen kieltään
viinin virkistävän raikkaana valuessa kurkusta alas. He pyyhkäisivät
huulensa paidanhihaan silmät loistaen tyytyväisinä.
Joku virkahti:
— Hohhoh! Sepä teki hyvää!
Tarjottiin vielä toinenkin lasi.
— Peijakas! emme ainakaan pane vastaan! huudahti joku joukosta.
— Siitä valuu tulta suoniin, huomautti toinen.
Päivätyöläinen, »Köyhä Cadet», kuten häntä sanottiin erotukseksi
toisesta Cadet'sta, jolla oli jonkinverran varallisuutta, ei rohjennut
sekaantua rikkaiden puheisiin, vaan laskeutui velttona oljille heidän
jalkojensa juureen.
Didier huomautti:
— Mainio ilma.
Lasi kädessä hän iloiten katseli kirkasta taivasta ja ylpeänä
vaimoaan, tuota kaunista naista, joka näytti kohonneen esille itse
maan uumenista, hedelmällisen mullan ja viljan hengettärenä sekä
viinin haltiattarena, joka vuodatti kuumaa hehkua hänen ruumiiseensa.
Ja yksinkertaisen maalaisen ajatuspiirissään hän sekoitti toisiinsa
aviomiehen ja maanomistajan onnensa, oikein tietämättä rakastiko hän
maitaan siksi, että ne olivat antaneet hänelle hänen Georgettensa,
vai Georgettea sen vuoksi, että tämä oli lahjoittanut hänelle maata.
Sen hän vain tiesi, että hän oli ylen onnellinen rikkaudesta, jota
vehnänjyvät levittivät pihalle ja joka oli hänen omaisuuttaan. Mutta
tietysti hänen onnentunteeseensa sisältyi myös tietoisuus, että hän
omisti tuon harvinaisen naisen, joka lahjoitti hänelle huumausta ja
jonka neitseellinen sydän kuului yksinomaan hänelle.
Georgette ei ollut koskaan sanonut hänelle: »Minä rakastan sinua»;
todennäköisesti nuo sanat jäisivät häneltä kuunaan lausumatta, hän
kun oli niin harvapuheinen. Georgette tunsi rakkautta osaamatta sitä
määritellä ja antoi sitä toiselle. Ja tämä rakkaus, jonka Didier
sai osakseen, oli jotakin jalompaa ja suurempaa kuin se mitä hän
aikaisemmissa pahaisissa nuorenmiehen seikkailuissaan oli kokenut.
Mutta kun hän ei ollut yhtä koskematon kuin Georgette, ei myöskään se
rakkaus, jota hän tunsi, ollut yhtä puhdasta kuin Georgetten, ja hänen
aistillinen intohimonsa kuohahti monesti päivän mittaan. Mutta vasta
iltaisin, työn päätyttyä hän saattoi antaa hellyydelleen vallan.
Georgetten rakkaus oli aivan kuin raamatullista, alkuaikojen rakkautta;
se oli yksinkertainen ja voimakas, rohkea kuin oikeus, tulevien
sukupolvien pohja ja perus.
* * * * *
Koko kesän, koko seuraavan talven ja vielä seuraavan kesänkin kesti
tätä heidän voimakasta rakkaudenelämäänsä.
Didier kiintyi päivä päivältä yhä lujemmin maihinsa. Pelto oli
yhtä suuressa määrin hänen puolisonsa kuin Georgette. Miehen
ylpeällä uhkuvalla voimalla hän muokkasi sitä ja ylpeili kylvämänsä
siemenen itämisestä. Molemmat, vaimo ja maan multa, hallitsivat ja
vallitsivat hänen sydämessään. Mutta hän oli ehkä lujemmin kiintynyt
noista valtiattaristaan vaativampaan ja oikukkaampaan, tätä kun oli
lakkaamatta suojeltava luonnonvoimien hyökkäyksiltä, sen puolesta
kun täytyi alinomaa taistella; olipa sitä pidettävä kurissakin sen
väliin käydessä uppiniskaiseksi ja kieltäytyessä jakamasta suosionsa
antimia. Ja varsinkin oli Didier'n kiintymyksen syynä valitettavasti
se seikka, että tämä lemmitty, maakamara, tarjosi rakastajalleen
tämän toivottomina köyhyyden aikoinaan niin kauan himoitsemaa kultaa,
mammonaa, jonka omistaminen täytti Didier'n olemuksen suuremmalla
hurmiolla kuin puolison sulo. Georgette sitä vastoin olisi ollut
valmis luovuttamaan viimeisen peltotilkkunsakin Didier'n vuoksi,
sillä Georgette tarvitsi häntä enemmän kuin omaisuuttaan täyttääkseen
kutsumuksensa siten, kuin hänen suuri sydämensä sen käsitti.
He tunsivat molemmat sisimmässään tyydytyksen ylenpalttisuutta, ja
heidän onnensa säteili heidän ympäristöönsäkin. Muori ei enää ollut
niin äreä kuin ennen. Lapset, joita entistään enemmän hyväiltiin,
alkoivat pitää aviopuolisoita vanhempinaan, joita poloiset eivät
olleet tunteneet, ja kävivät päivä päivältä alttiimmiksi työhön ja
hellemmiksi. Poika, François, kävi ison ystävänsä Didier'n kanssa
peltotöissä ja oli miestä mielestään istuessaan nuoren isännän vieressä
lantakuormalla tai rattailla.
Rolande, joka täytti kolmetoista, pestattiin palvelijattareksi.
Georgette ei hennonnut erota tytöstä, jota hän kohteli puoleksi
sisarena, puoleksi ottotyttärenä.
— Olen tarpeeksi rikas pitääkseni hänet talossa.
Garou muori äkäili ja mourusi tavalliseen tapaansa.
— Hän ei tee työtä edes sen vertaa, että maksaisi leipänsä!
Muori tiesi kuitenkin varsin hyvin, että tyttönen teki työtä paljoa
enemmän, kuin mitä hänen mitätön palkkansa korvasi.
Rolande kuunteli kalpeana, silmät pelosta laajentuneina, kuinka he
pohtivat hänen kohtaloaan.
— Minne se raukka menisi? Eihän hänellä ole ketään muuta kuin me,
tiukkasi Georgette.
— No! teetkö sitten todella työtä? muori tiuskaisi lapselle.
Tyttö kavahti heidän kaulaansa. Hän ei ollut vielä ennen tätä hetkeä
näin selvästi tuntenut hylätyn lapsen kohtalon surkeutta, eikä sitä
onnea, että oli saanut tyyssijan tässä vieraassa perheessä. Hänen
kultainen sydämensä oli iloa ja kiitollisuutta tulvillaan ja hän
teki mielessään salaisen päätöksen, että palvelisi heitä entistään
uutterammin.
Mutta heidän kaikkien osa oli liian kaunis. Kateellinen kohtalo hiipi
jo talon kynnykselle asettaakseen ansoja heidän onnensa tielle.