He nousivat jo päivän sarastaessa, kun pääskyset alkoivat aamun
kelmeässä hämärässä hiljaa viserrellä jokeltaen kuin lapset, jotka
puolitorkuksissaan lukevat iltarukoustaan.
Garou muori nukkui vielä, vanhat jäsenet olivat väsyneet edellisen
päivän rasituksista. Mutta Germaine oli jo täysissä pukimissa;
hattu päässä ja musta silkkivaippa hartioilla hän auttoi miestään
piilottamaan rattaisiin vaatteiden ja olkien alle raskasta
arkkua, jonka antelias Georgette oli salavihkaa sullonut täyteen
ruokatavaroita, ennen kuin muori heräsi.
— Kas noin, Boutet virkkoi puoliääneen. Anna tänne matkalaukku.
Asetamme sen etupuolelle...
Hän nivoi kahteen kertaan nuoran sen ympärille. Sitten hän kääntyi
tyytyväisenä katselemaan ympärilleen lyhdyn valossa, ettei vain
päivän valjettua mikään ilmaisisi, mitä oli anastettu talon oikealta
emännältä. Vajan maalattiassa oleva verilätäkkö osoitti, että siellä
oli vastikään tapettu kana. Germaine huomasi sen ja peitti sen mullalla.
Oli melkein kylmä. Kuu kumotti vielä taivaalla, joka oli samea kuin
harmaa vesi. Kukat ja vihannekset kylpivät kastepisaroissa. Raju tuuli
tuiversi hedelmätarhan puita. Germaine nosti vaippansa kauluksen
pystyyn ja palasi sisälle. Boutet seurasi häntä paitahihasillaan,
paukuttaen käsiään vastakkain saadakseen niistä pölyn irtautumaan.
Georgette valmisteli äidilleen ja isäpuolelleen varhaista lähtöateriaa.
Hän oli jo asettanut pesusoikkoon edellisenä päivänä pesemättä jääneet
astiat, tuonut pöytään ison leivän ja kulhon täynnä paistettua
sianlihahakkelusta. Hellan yli kumartuneena hän keitti maitoa, Rolande
tyttösen hääriessä kahvin keittohommissa kalpeat kasvot vielä unen
pöpperössä, vaalea palmikko riippuen aivan sekaisin selässä, edessään
kaulasta nilkkoihin ulottuva esiliina, jonka takaa näkyi kulunut, kurja
hame.
Georgetten ilmeissä ei näkynyt merkkiäkään edellisen yön tapauksista.
Hänen silmissään ei säteillyt enää, niin kuin edellisenä iltana,
tuollainen ihmeellinen odotus. Salaisuus oli jo toteutunut. Yllään
harmaa hame ja pusero hän ryhtyi jälleen jokapäiväisiin askareisiinsa.
Olihan maailmassa vain yksi aviopari lisää. Mutta hänen korvansa
kuulosti Didier'tä. Ja kuullessaan miehensä seulovan tallissa kauroja,
ennenkuin antoi niitä hevoselle, hän tunsi sydämensä paisuvan
ylpeydestä. Hän tunsi olemuksensa täydelliseksi eikä siitä lähtien
toivonut muuta kuin että saisi kuolemaansa asti jatkaa työn ja
rakkauden täyttämää elämää Didier'nsä rinnalla.
— No niin! Nyt voitte istua pöytään, hän virkkoi sitten kaataessaan
kiehuvaa maitoa isoihin kukkamaalauksilla koristettuihin kuppeihin.
— Kiitoksia, Rousseaun nuori emäntä! vastasi hänen isäpuolensa
mielistelevästi.
Ja kattolampun himmeässä valossa hän tarkasti tungettelevasti nuoren
vaimon kasvoja huomatakseen niissä hääyön mielenliikutuksen merkkejä.
Mutta hän näki Georgetten silmissä vain vilahdukselta itsetietoisen
tyytyväisyyden välkähdyksen. Tosin hän nyt oli »emäntä» eikä enää
»Garoun tyttö», joksi häntä siihen asti oli mainittu kylässä. Aivan
kuin aatelisarvo siirtyi maa-alueiden omistusoikeus isoäidiltä hänelle:
hänen päähänsä siirtyi orjantappurakruunu, josta hän oli yhtä ylpeä
kuin kultakruunusta. Mutta Didier'n tullessa tupaan ja aikoessa painaa
suudelman hänen kaulalleen, niin kuin maaseudun nuorten aviomiesten on
tapana tehdä osoittaakseen muille puolisonoikeuksiaan, Georgette torjui
hänen suudelmansa, sillä hän oli liian juro ja ujo näyttääkseen muille
moisia hellyydenkohtauksia. Hän käänsi päänsä sivulle ja kysyi:
— Oletko jo valjastanut hevosen? Päivä vaikenee. Aika rientää.
Huomatessaan hänen näin kiirehtivän miestään ja sinuttelevan häntä
kaikki purskahtivat nauruun. Mutta ankea lähtötunnelma karkoitti heti
samassa matkamiesten hilpeyden.
He söivät nopeasti, sanomatta halaistua sanaa, ehtiäkseen viimeisen
kerran täyttää ilmaiseksi vatsansa ja peläten myöhästyvänsä junasta,
joka kuitenkin lähti vasta kello kuusi aamulla.
Garou muori kömpi viimein esiin, nyrpeissään, kun oli ehditty aloittaa
ennen häntä, ja katsellen epäluuloisesti matkalle aikovien käsiä ja
taskuja. Viimeiseksi saapui poikanen, François, silmät vielä unesta
turvoksissa, jalassa paljaat saappaat ilman sukkia. Hän painoi
aamutervehdykseksi raikkaat huulensa kaikkien poskille.
— Siinähän sinä olet, pikku François, Georgette sanoi lempeästi.
Hän painoi pienokaisen rintaansa vasten äidillisen hellästi.
Ulkona kukot kiekuivat kilvan tervehtien toisiaan talosta taloon.
Pimeä alkoi hälvetä aamuhämärän tieltä. Ikkunaruudut vaalenivat, ja
avoimesta ovesta näkyivät piha ja puutarha selväviivaisina, ilman
varjoja, kuin harmaalle paperille piirretty luonnos. Georgette sammutti
kattolampun. Huoneessa tuli hieman hämärä, mutta saattoi jo huomata
aivan kirkkaasta, pilvettömästä taivaasta, että päivästä tulisi kaunis.
Päivän työt jaettiin.
— Minä lähden kyytiin asemalle, sanoi Georgette.
— Sitten minä lypsän lehmät, virkkoi vanhus.
Sitten hän alkoi komentaa lapsia:
— Rolande, päästä kanat pihalle ja pane veräjät kiinni, jotteivät ne
pääse tekemään pahojaan vainiolla... Sitten huuhtelet sangot kaivolla...
Rattaat ilmestyivät portaiden kohdalle. Ajoneuvojen eteen oli
valjastettu pörrökarvainen aasi, jota Didier talutti ohjaksista.
— Minä valjastan »Perhon» niittokoneen eteen, nuori aviomies sanoi
tultuaan tupaan.
Hän lisäsi kuin selittääkseen päätöstään:
— Tänään aloittavat elonkorjuun määrin talossa, ja Huguenin'in väki on
jo ollut toimessa pari päivää.
Elonkorjuuseen ryhdyttiin vasta kylän varakkaimpien tilanomistajien
annettua merkin. Pidettiin kovin sopimattomana aloittaa ennen heitä.
Muutamat »äärimmäisyysmiehet» uskalsivat kyllä tehdä niin, mutta Didier
Rousseau ei kuulunut heihin.
— Enkö minä saa tulla mukaasi, Didier? kysyi poika.
— Ethän toki! vanhus tiuskaisi viitaten karjapihaan. — Mene hoitelemaan
kaniineja ja vie hanhet laitumelle!
Hän lisäsi sitoessaan vyötäisilleen isoa sinistä esiliinaa:
— Minun on tästä kaikkein ensiksi lähdettävä lypsämään lehmät.
Elukkaparat eivät eilen päässeet lainkaan ulos, niin että ne ovat kovin
ikävissään. Rolande ajaa ne sitten oitis niitylle.
Koulunkäynnistä ei ollut puhettakaan. Lapset kävivät koulua vain
talvella, ja opettaja ummisti silmänsä hyvin tietäen, että viljelysmaat
kärsivät sodan jälkeen työvoimien puutetta.
— Lähdetään jo! Germaine kehoitteli nousten pöydästä.
Hyvästeltiin ulkona pihalla. Jokainen suuteli kolmesti lähtijöitä
vanhaan tapaan. Germaine ojensi poskensa Didier'lle ja sanoi ääneen:
— Hyvästi, hyvä ystävä. Näkemiin!
Boutet kiipesi rattaille ja ojensi vaimolleen kätensä. Georgette
keikahti heidän viereensä tarttuen ohjaksiin. Hän oli paljain päin ja
ilman päällysvaatteita, kun ei ollut tottunut käyttämään huivia eikä
hilkkaa, ja hänen nuori, terve ruumiinsa uhkui lämpöä.
Kun he olivat asettuneet istumaan rattaille, Germaine miehensä ja
tyttärensä väliin, Georgette hoputti aasintammaa:
— No, Carmen! alahan hölkyttää!
Elukka ei hievahtanut paikaltaan, luimisteli vain kyräten pitkiä
korviaan. Boutet'n täytyi antaa sille läimäys ruoskalla, ennenkuin
se suvaitsi lähteä liikkeelle. Silloin se porhalsi ulos veräjästä ja
kääntyi tielle pistäen hölkkäjuoksuksi.
— Hyvästi! hyvästi! huusivat molemmat lapset huiskuttaen pieniä
notkeita käsiään.
Aurinko teki nousua tasaisen siniselle taivaalle, joka oli kirkas kuin
kristallikupu. Päivän kehrä ei itse ollut vielä näkyvissä, mutta se
lähetti taivaanrannasta kimpun punaisia säteitä, joiden päät hipoivat
vainioiden keskellä kyyhöttävää kylää.
Tämä samanen kylä oli ikivanha, vielä vanhempi kuin sen pieni kirkko,
joka oli nähnyt seitsemän vuosisadan vaipuvan aikojen yöhön, se
oli vanhempi kuin roomalaistie, jonka kivilaattoihin aura vielä
joskus karahti pelloilla muutaman kilometrin päässä siitä. Kaksi
hautarauniota, joita ei kukaan ollut kyllin utelias avaamaan, mutta
joita oppineet arvelivat kelttiläisten rakentamiksi, oli siitä
todisteena. Maakamaraakaan ei ihminen ollut vielä saanut täydelleen
valtaansa. Kunnan alueella oli viljelemättömiä paikkoja, joissa maan
kiviranko pisti esiin ohuen ruokamultakerroksen läpi, kalliolouhikkoa,
syviä kuoppia ja tiheää viidakkoa, jonne aura ei uskaltanut ruveta
uurtamaan vakoja ja jotka näyttivät pysyneen alkuaikojen luonnontilassa.
Asukkaatkin olivat hyvin vanhoja tai hyvin nuoria ja lopen
alkeellisella asteella. Sivistys, joka kulkee pitkin jokivarsia
ja suuria hedelmällisiä laaksoja, joilla on helppo liikkua ja
jossa rautatiet levittävät tasangolle pitkiä liukkaita kiskojaan,
kohoaa varsin hitaasti ylängöille. Chenonceaux'n ja Sublaines'in
alkuasukkaiden välillä on eroa useita vuosisatoja. Edellisen
esivanhemmat ovat nähneet kuninkaiden matkaavan vaunuissaan,
jälkimmäinen on ammoisista ajoista elänyt syrjässä kesantojensa
keskellä. Parin penikulman [Ranskan penikulma = 4,444 metriä.
Suom.] päässä Cherin laaksosta nuoret naiset pukeutuvat Parisin
viimeisimpien kuosien mukaisesti. Siellä pidetään sunnuntaisin julkisia
huvitilaisuuksia, »jaava» ja »charleston» ovat suosittuja tansseja.
Mutta Tourainessa elävät vielä paikoitellen ikivanhat tavat. Se on,
sanalla sanoen, vielä roomalaista Galliaa.
Georgette Garou oli Sublaines'in asukkaista kaikkein vanhoillisimpia.
Hän oli kenties neljä kertaa käynyt Tours'issa, mistä hänen mielessään
säilyi jotenkin samanlainen muisto kuin Afrikan raakalaisseutujen
neekereillä, jotka joutuivat maailmansodan aikana käymään Ranskassa.
Itse kaupunki ei herättänyt hänessä ihmettelyä, eikä sen bulevardien
eikä tuomiokirkon kauneus tehonnut häneen lainkaan. Mutta autojen ja
raitiovaunujen vilinä, Sublaines'in taloja monta monituista kertaa
korkeammat rakennukset, myymälöiden paljous ja niiden näyteikkunoiden
kirkkaat värit häiritsivät hänen maaseudun rauhaan tottuneita
aistimiaan. Kun hän kuuli mainittavan Parisia, tuo nimi kuulosti
hänen korviinsa tarumaiselta, eikä se hänessä pystynyt herättämään
muuta kuin vastenmielisyyttä. Maakunnan pääpaikka, Bléré, oli hänen
mielestään maailman ääri. Ja Bléréssä naurettiin Sublaines'in
miehille, vantterille, jäyhille talonpojille, joiden rautanastaisissa
anturoissa pysyi pellon vakojen savi talvesta toiseen. He olivat
olleet ammoisista ajoista köyhiä! Heidän maansa tuotti vehnää, jonka
hinta oli ennen sotaa mitättömän alhainen. Sitten tuli suuri sota ja
suojelustullijärjestelmä; täytyi pakostakin tulla omillaan toimeen,
mikä kaikki teki tuosta vilja-aitasta yhtä rikkaan seudun kuin Cherin
ja Indren laaksot, joiden välissä tuo ylätasonko kohoaa. Se ei pysty
lainkaan hivelemään kauneudella silmää se kun on täynnä viljavainioita,
joiden välissä siellä täällä kohoaa kitukasvuisia metsikköjä, laihoja
viinitarhoja ja niittyjä, joilla lammaskatraat käyvät laitumella. Monet
asukkaat olivat vielä tottumattomia rikkauteensa eivätkä viihtyneet
muualla kuin kotonaan. Näitä oli myös Georgette Garou.
Oikealla ja vasemmalla puolen mutkaista tietä, jota pitkin rattaat
vierivät sellaista vauhtia kuin aasintamman lyhyistä koivista lähti,
väistyivät yksitoikkoiset maisemat hitaasti taaksepäin. Niihin loivat
hieman vaihtelua vain satavuotiaat, jykevät pähkinäpuut, jotka erosivat
keltaisesta vainiotaustasta kuin koruompeluksen kuviot. Matkamiehillä
oli runsaasti tunnin ajo asemalle.
— No? virkkoi Boutet kumartuen tytärpuoleensa päin, miltä tuntuu olla
naimisissa?
Hänen vaimonsa tuuppasi häntä kyynärpäällään kylkeen. Äitinä hän
kaiketikin paheksui noin epähienoa utelua. Lisäksi hän ei tahtonut
loukata Georgettea, koska toivoi yhä edelleen saavansa häneltä
ruokatavaroita, ehkäpä viekkaudella vähän rahaakin. Mies, joka
tunsi vaimonsa oveluuden, totteli oitis, oikein ymmärtämättä tämän
tarkoitusta, ja vaikeni. Mutta neljännestunnin kuluttua, aprikoituaan
asiaa, hän kysäisi:
— Eikö sinusta olisi hauska asua Parisissa?
Georgette ei vastannut.
— Teidän, sinun ja miehesi pitää ainakin käydä meitä katsomassa...
— Joudu, Carmen, joudu! Georgette hoputti aasia. Boutet ei hellittänyt.
— Tosin siellä ei ansaitse niin suunnattomasti kuin Sublaines'issa,
se on selvää... Mutta ei liioin tarvitse nähdä niin suurta vaivaa...
ei tarvitse pelätä rakeita eikä kuivuutta... Ja sitten on elokuvat ja
muita huvituksia... siellä on paljoa hauskempaa.
Nolona tytärpuolensa vaikenemisesta hän lopetti maanittelunsa. Mutta
voitto, jota hän havitteli tässä pelissä, oli liian houkutteleva.
Hetken kuluttua hän aloitti taas:
— Kuulehan, Georgette... jos myisit koko hökötyksen... tarkoitan
tilan?... Eikö sinusta porvarisnaisen asema olisi jotakin? Saisit
hienoja pukuja... sellaiset aina miellyttävät naisia... Ehkäpä sinulta
liikenisi varoja autonkin ostoon... Etpä sinä olisi ensimmäinen,
joka vaihtaa nahkaa. Hui hai! Orsayn asemalla näen matkustajien
joukossa kosolti sellaisia äkkiä rikastuneita, jotka ovat käärineet
kokoon mahdottomia setelikasoja kaupassaan tai pelloillaan ja jotka
sitten asettuvat Parisiin viettämään porvariselämää! — Niin, no,
muori on tosin vielä elossa... mutta eihän hänkään sentään eläne
iankaikkisesti! Ja nyt puhunkin niin järkevälle naiselle kuin sinä.
Onpa todella suuri vahinko, että niin kaunis ja älykäs naisihminen
kuin sinä elelet Sublaines'issa... lehmän hännässä, niin kuin äitisi
sanoo, vaikka voisit viettää miellyttävää elämää; ei tarvitsisi tehdä
mitään, rahat kasvaisivat hyviä korkoja, jotka tipahtaisivat taskuusi
aivan itsestään. Maantuotteet, näetkös, eivät aina pysy näin kovassa
hinnassa... Jos frangin arvo nousee, viljan hinta laskee, ja sitten
tulee maanviljelijälle taas huonommat ajat!... Nyt on otollinen hetki
myydä kaikki tyyni. Ja sitten tulet asumaan meille, äitisi kanssa...
Jos Didier yhä vain tahtoo raataa, niin voihan hän saada paikan
rautatiellä, niinkuin minäkin... Se ei ole niin rasittavaa, saa vapaat
matkat ja lopulta eläkkeen.
Näin hän lasketteli yksinpuheluaan, kateuden kirvellessä mieltä ja yhä
pahemmin hämillään, kun hänen korskea, kaunis tytärpuolensa pysytteli
äänetönnä osoittamatta muuta näkyvää tyytymättömyyden merkkiä kuin
että kulmakarvat rypistyivät isäpuolen maanitellessa yhä kiihkeämmin.
Tällaista ei tapahtunut ensi kerran. Se oli alkanut jo kaksi vuotta
aikaisemmin, jolloin hänen vaimonsa ja hän saivat selville, miten
runsaasti Garou-muorin tila tuotti, ja alkoivat katua, että olivat
päästäneet sen käsistään, sekä punoa juonia, miten jälleen pääsisivät
siitä osallisiksi. Mutta eipä ollut helppo siepata maata toiselta! Se
oli ensin vaihdettava kevyihin seteleihin, joita ei ymmärretty pitää
yhtä suuressa arvossa kuin kultaa, vaan jotka saattoi niin helposti
siirtää taskusta toiseen. Isäpuoli huokasi, sillä nuoren vaimon
itsepintainen vaikeneminen ei ollut omansa rohkaisemaan häntä.
Heidän edessään aukeni vähitellen näkyviin laakso ja sen sivussa
Amboisen metsä kuin turkisreunus. Kukkuloiden loivasti viettävillä
kupeilla näkyi kyliä, joiden talojen kaikki ikkunat paloivat tulena
auringon noustessa. Kapea laakso leveni levenemistään, ja sen yllä
häilyi ohutta, punervaa auerta, jommoista näkee usein kuuman päivän
aamuna. Kauempana tasangolla virtasi joki kirkkaana kuin kuvastin.
Kaikki nuo kylät, kaikki nuo tiet, jotka lipuivat ohi valkoisina
nauhoina kukkuloiden hartioilla, olivat jo toisenlaista Ranskan seutua
ja houkuttelivat matkaamaan kohti tuntematonta, joka kiehtoo ja saa
levottomaksi ihmismielen.
Georgetteen ei se houkutus pystynyt; hänen molemmat kumppaninsa, joihin
ei tehonnut maiseman viehätys, mikä lapsuudesta asti oli heille tuttua,
tunsivat kuitenkin hyväntunnetta puhtaasta aamuilmasta, jota he ahmien
vetivät keuhkoihinsa. Mutta samalla he muistivat polttavan ja pölyisen
kesäisen Parisin, raadannan, joka heitä siellä odotti entistään
raskaampana kaksi päivänä kestäneen maalla-olon ja runsaan kestityksen
jälkeen. He muistivat ahtaan kaupunkiasuntonsa, jossa täytyi joka päivä
pitää ruokaa ja juomaa tarkasti.
Ja ajatellessaan kaikkea sitä varallisuutta, joka jäi heidän taakseen,
he tunsivat itsensä entistään köyhemmiksi, surullisemmiksi ja
kateellisemmiksi.
Rattaat rämisivät pitkässä alamäessä. Lopulta tie muuttui
kaduntapaiseksi, sen molemmin puolin kohosi taloja. Saatuaan maistaa
ruoskaa »Carmen» lähti laukkaamaan armottomasti hypittäen ja
tärskyttäen rattailla istujia. Kuljettiin Blérén kautta. Kauppala
heräsi parhaillaan kiemailevana ja hymyillen kuin kaunis nainen,
myöhään ja veltosti. Sen myymälät olivat vielä kiinni, ovista pisti
esille jokunen naisenpää, tukka törröttäen ja kähertimiin käärittynä.
Tuonnempana kiilteli sinivihreä Cher-joki, ulottuen taivaanrannasta
toiseen melkein kuin meren lahti ja uhoten lähistöön kosteita huuruja.
Kun matkamiehet olivat ajaneet sillan yli, he joutuivat korkeaan
plataanikujaan ja lopulta päätyivät asemarakennuksen kohdalle.
Tietysti he saapuivat tuntia ennen junan lähtöä. Boutet pyysi
Georgettea pysähdyttämään puiden juurelle vastapäätä asemaa. Siinä
he odottaisivat nurmikolla, tavarat ympärillään, talonpoikaisen
kärsivälliseen tapaansa, jota he eivät olleet vielä unohtaneet.
Georgette, jolla oli kiire takaisin kotiin, suuteli heitä molempia.
— Onnea matkalle!
— Milloin tulet meitä katsomaan? Boutet kysyi yhä pitäen kiinni
tuumastaan.
— Ei minulla ole aikaa tehdä huviretkiä, Georgette vastasi verraten
viileästi.
Germaine kiitti vielä kerran saamistaan ruokatavaroista.
Heillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisilleen. Georgette keikahti
rattaille ja kääntyi joutuin paluumatkalle edes katsomatta taakseen.
Häntä seurasi karvaan kateellisin katsein äiti, jonka silmissä pois
rientävä ei enää ollut lihaa hänen omasta lihastaan, ei oma lapsi, jota
hän oli ruokkinut maidollaan, vaan se maapala, jonka edellisenä päivänä
solmittu avioliitto oli auttamattomasti riistänyt häneltä.
* * * * *
Georgette asettui rattaille mukavaan asentoon. Hänestä tuntui, kuin
hän olisi kyydinnyt asemalle tämän maailman turhuuden, ja hän oli
vapautunut siitä nauttien jälleen täysin siemauksin yksinkertaisesta,
karusta, koruttomasta elämästään, jota hän rakasti enemmän kuin mitään
muuta.
Hänkö Parisiin? Kaikkia vielä! Se ei ikinä tapahtuisi, vaikka hänen
omaisuutensa kasvaisi niin suureksi, että se sallisi hänen »elää
porvarisnaisen tavoin» ja ostaa auton, niin kuin hänen isäpuolensa
oli höpissyt. Ummehtunut ja ahdas olo kaupungeissa, niiden tarjoamat
keinotekoiset huvitukset, jotka ovat kuin oopiumia niiden asukkaille,
kiihoittaen heidän aivojaan ja rohkaisten heitä mukautumaan
epäterveelliseen elämään, vaikuttavat sellaiseen, joka on sitä
maistanut tai jota n.s. sivistys on päässyt hipomaan, viehättäen ja
houkuttaen kuin pahe. Vaistomaisesti maaseudun yksinkertaiset sielut
pidättyvät siitä tuntien salaista pelkoa, sillä heidän ruumiinsa,
joka on tottunut omiin oloihinsa ja tahtoo pysyä terveenä, nousee
vastarintaan. Georgetten sielunelämä oli liian alkeellista, jotta
hän olisi ruvennut erittelemään tunteitaan. Silti hän ei voinut
kuvitella elämää eikä oloa muualla kuin Sublaines'issa. Hän ei tullut
toimeen ilman sen ylätasangon raikkaita tuulia ja avaraa näköpiiriä,
navetan lemua, isoäitinsä hirmuvaltaista komentoa, molempien
lapsukaisten naurua ja avaraa kotitupaa, sen valkoisia kalkkiseiniä,
taikinakaukaloa, seinäkelloa ja likaista pöytää, ei ilman jokapäiväistä
ankaraa työtä, tuttua maakamaraa, eikä ainakaan ilman miestään,
valtiastaan, jolle hän oli antautunut rakkaudesta ja joka täydensi
hänen onnensa.
Georgette oli lujasti kiintynyt tuohon kaikkeen; se oli hänelle sekä
elämän lähtökohta että sen päämäärä. Tämä eli epämääräisenä hänen
tietoisuudessaan, joka varsin vähän erosi aasintamman sielullisista
liikkeistä. Pitkäkorva laukkasi kotitallia kohti hyvää kyytiä, monta
vertaa innokkaammin kuin menomatkalla, eikä tällä kertaa tarvinnut
hoputtaa sitä ruoskalla.
Nuori vaimo sieti mainiosti terveellistä, purevan kuumaa hyväilyä,
jolla aurinko herkeämättä hiveli hänen paljasta niskaansa. Hän ei
räpäyttänyt silmäänsä sen tielle valamassa, häikäisevässä paisteessa.
Hänen keuhkonsa ahmivat puhdasta ilmaa yhtä halukkaasti kuin
ihmisolento sammuttaa janoaan elämän lähteellä. Ja kun hän lähestyi
Sublaines'ia, joka häämötti pähkinäpuiden lomasta ja josta selvänä
näkyi vain nelikulmainen kirkontorni, kömpelötekoinen viirikukko
huipussaan hänen jäseniinsä valui selittämätön mielihyvän tunne ja
hänen sisimmästään pyrki ilmoille voimakas riemuhuuto, joka olisi,
jos se olisi päässyt purkautumaan, ollut ainakin yhtä voimakas kuin
»Carmenin» kiljaisu, jonka se kajahdutti matkan päähän päästyään,
pysähtyessään kotitalon pihaan; se oli rakkaudensanoma jollekin
aasi-ystävälle, minkä se yksin tunsi ja minkä läheisyyttä se
sieraimillaan tunnusteli ilmasta.
Mutta Georgette ei kuitenkaan rientänyt Didier'n luo. Silmät loistaen,
posket hohtaen, hän oli ylpeä karttuneesta elinvoimastaan, mutta
samalla kärsivällinen, odottaen iltaa kohdatakseen miehensä. Itse
hän riisui aasintamman valjaista, heitti sen eteen heiniä ja meni
tyhjään taloon. Rolande oli varmaankin laitumella lehmiä kaitsemassa
ja muori heinää niittämässä. Käsirattaat olivat poissa vajasta, ja
selällään ammottavasta navetan ovesta näkyivät tyhjät pilttuut.
Tyttö oli tehnyt tarkkaa työtä: astiat oli pesty huolellisesti ja
lattialaatat puhdistettu. Georgette siivosi hartaana morsiushuoneen,
asetti haahkanuntuvapeitteen vuoteeseen ja ripusti miehensä häävaatteet
ja silkkipukunsa kaappiin. Hän hypisteli hetken aikaa noita hänen
nuoreen avioelämäänsä niin likeisessä yhteydessä olevia pukineita.
Sitten hän palasi tupaan, sulki säleluukut paahtavan auringon puolella
ja ryhtyi valmistamaan einettä. Kaikki tuotti hänelle iloa, papujen
silpominenkin, joita Didier söisi, ja sen tuolin katseleminen, jolle
Didier istuutuisi aterioimaan häntä vastapäätä.
Samaan aikaan istui Didier Rousseau niittokoneen kapealla ja
vaappuvalla ajoistuimella, jota ratas heilutti koneen terien katkoessa
tuleentunutta viljaa, joka kaatui luovolle maahan hänen taakseen. Siinä
hän, talon entinen renki, nyt ajoi omilla vainioillaan kuin kuningas ja
ajatteli väliin vaimoaan.