Naiset ovat vallanneet Ranskan kirjallisuudessa yhä huomattavamman
aseman. Se onkin onni. He täyttävät siinä olleen aukon. Viime aikoihin
saakka ovat naissielua tutkineet ainoastaan miespuoliset kirjailijat.
Huomattavimmat heistä ovat Maupassant ja Paul Bourget. Mutta heidän
kuvaamansa nainen oli nähty miesten näkökulmasta. Naisen kuvailemana
ja erittelemänä nainen esiintyy varsin toisenlaisena ja ennen kaikkea
todellisempana. Hän ei ole enää sama heikko, teeskentelevä ja häilyvä
olento, jota on määritelty sanalla, joka juuri ilmaisee miespuolisten
psykologien vararikkoa: nainen — arvoitus.
Jos _Suurin rikkomus_ olisi miehen kirjoittama, sen päähenkilö
Georgette Garou olisi vastenmielinen olento, jonka teon vaikuttimina
ovat aineellisen hyödyn tavoittelu ja vieläkin alhaisemmat vaistot.
Tarvittiin naisen sydän vaistoamaan jokapäiväisen tarinan puitteissa,
jonka tapahtumat liukuvat lukijan silmien ohi, loputtoman monisäikeinen
ja säälittävä sydämen draama. Voidakseen oikein arvioida tuota
synnintekijätärtä kirjailijatar on lainannut hänelle sielunsa ja
tunneherkkyytensä. Hän on harkinnut mielessään, mitä hän itse olisi
tuntenut vastaavanlaisissa tilanteissa. Kirjoittaessaan romaaniaan hän
itse on ollut Georgette Garou, rakastanut ja kärsinyt tämän kanssa.
Hän itse on kuullut äänet, jotka yrittävät pidättää äitiä ja puolisoa
oman kodin kynnyksellä, ennen kuin sulki sen oven ainiaaksi. Hän
on vaikeroinut omantunnon tuskissa ajatellessaan rikkomusta, joka
karkoittaa hänet pois. Ja vaikk'ei hän voikaan hyväksyä samaista
rikkomusta, hän on niin hyvin vaistonnut sen syvästi naiselliset
vaikuttimet, että Georgette Garou tuntuu meistä pikemminkin
säälittävältä kuin syylliseltä ja että hänen hairahdustaan lieventää
rakkauden puhdas valo.
Rouva Dommique Dunois [oik. Marguerite Lemesle] on nykyaikaisista
naispsykologeista ensimmäinen. Hän on syntynyt Parisissa ja joutui
lapsuudessaan paljon matkustamaan perheen muuttaessa majoituspaikasta
toiseen. Hänestä kehittyi ajatteleva, harkitseva tyttö, joka huomasi
kaikki ja painoi kaikki mieleensä. Viimeiset kaksikymmentä vuotta
hän on asunut Tourainessa ja tarkkaa yhä edelleen elämää pienen,
aurinkoisen, kukkien ympäröimän talon ikkunoista, jolle hän on
antanut kauniin nimen Chimérie, »Haavelinna». Päivänä muutamana
hänen haavekuvansa saivat hänet ottamaan kynän käteensä ja kertomaan
nuoren tytön sydämen liikuttavan tarinan, jonka hän itse oli
joutunut näkemään. Siitä tuli hänen ensimmäinen romaaninsa »Epouse»
(Aviopuoliso), joka ilmestyi v. 1923. Sitten seurasi viiden vuoden
aikana kokonaista seitsemän muuta, joista tässä suomalaiselle
lukijakunnalle tarjona oleva »Suurin rikkomus» on viimeinen
järjestyksessä.
Paljon työtä, niukalti menestystä. Kuinka voisikaan toivoa, että
pelastuisi hukkumasta yhä lisääntyvään kirjallisuuden tulvaan? Onneksi
on olemassa Fémina-palkinto.
Fémina-palkinnon on perustanut suuri parisilainen kirjakauppa. Sen
palkintolautakuntaan kuuluu ainoastaan naisia, 22 kuuluisimpien
joukosta valittua kirjailijatarta, mutta kilpailuun saavat ottaa osaa
yhtä hyvin miehet kuin naisetkin. Tähän mennessä on palkinto joutunut
neljätoista kertaa mies- ja ainoastaan seitsemästi naiskirjailijoille.
Ei siis ole suuria toiveita sen saannista, varsinkin kun asuu
maaseudulla ja on kokonaan tuntematon niille naispuolisille
tuomareille, jotka määräävät kovin monien tavoitteleman palkinnon
kohtalosta.
Tästä syrjäisestä asemasta huolimatta päätettiin v:n 1928:n
Fémina-palkinto antaa rouva _Dominique Dunois'lle_ hänen romaanistaan
»Suurin rikkomus» (Georgette Garou). Se on käännetty kaikille
sivistyskielille, joten se ennustaa tekijättärelleen loistavaa
kirjailijauraa.
I
Sublaines'in kylän asukkaat, jotka illan suussa istuivat mataloiden
talojensa edustalla, herkesivät juttelemasta nähdessään heidän kulkevan
ohi.
He astelivat hitaasti kotitaloa kohti palatessaan pienestä Quentins'n
kylästä tervehtimästä sairasta, köyhää naissukulaista.
Georgette oli jo aamulla pukenut ylleen valkoisen morsiuspukunsa.
Hän oli kulkenut tiellä heinäkuun säteilevässä auringonpaisteessa
jäljessään iloinen, meluava hääsaatto, koko kylän väki, nuoret naiset
kirjavan räikeissä puvuissa. Saatossa oli mukana myös se mies, joka nyt
oli hänen aviopuolisonsa.
Määrin, kunnan esimiehen, edessä — joka myös oli talonpoikaissäätyä
ja kymmenen kertaa Georgettea rikkaampi ja jonka pojan Georgette oli
hylännyt — nuori nainen oli lausunut sen ratkaisevan sanan, joka
liitti hänet lujasti toiseen. Monen mielessä tuo askel oli herättänyt
paheksumista: olihan Georgette ottanut puolisokseen palvelijansa.
Vaatimattomassa, alastoman näköisessä kylän kirkossa, joka tähän
tilaisuuteen oli koristettu metsäkukkavihoilla ja kivilaatoille
levitetyllä kuluneella matolla, Georgette oli polvistunut suorana, pää
pystyssä, kirkonkellon kumeasti soidessa ja tärisyttäessä rakennuksen
lakea ja lähettäessä kauas ympäristöön kauneimpia, helähtelevimpiä
viestejään, aivan kuin Georgetten viereen polvistunut nuori, hintelä
mies olisi ollut äveriään talollisen poika.
Georgetten toivomuksen mukaisesti oli aamiainen syöty kylän
majatalossa, jonka julkisivussa komeili mustin kirjaimin maalattu
nimi: _Kahvila_. Aterian aikana Georgette oli, ylenkatsoen vallattoman
nuorison hillitöntä hilpeyttä, pysytellyt järkähtämättömän totisena,
ja hänen sisäinen ilonsa kuulsi esiin vain hänen suurten, tummien
silmiensä voitonvarmasta katseesta, joka syvänä hipoi etäisyyttä.
Ilta teki nyt tuloaan miellyttävän viileänä, ja Georgette nojasi
miehensä käsivarteen, tuntien pikemminkin itsetietoista ylpeyttä
kuin iloa ajatellessaan lähestyvää hääyötä, vaikka hän oli pysynyt
koskemattomana, mikä on harvinaista Ranskan keskisissä maakunnissa. Hän
kun oli kaikissa asioissa itsenäinen, hän oli pitänyt päänsä siinäkin
kohden. Samoin hän oli valinnut elämäntoverikseen miehen, jolla ei
ollut mitään, yksistään senvuoksi, että hän rakasti tätä. Ja kun
rakkaus, todellinen, ainoa, vastustamaton rakkaus on Tourainessa vielä
harvinaisempaa kuin hyveellisyys, seurattiin nuorta avioparia katsein,
niin kauan kuin heidän rinnakkain etenevät hahmonsa saattoi erottaa
tiellä, joka kylän keskipaikoilla teki äkkimutkan.
Kukaan ei kuitenkaan pyrkinyt ilkkumaan: olihan nuoren vaimon
vakaumuksellinen ylpeys siksi kunnioitusta herättävää. Pikemminkin
kyläläisten silmissä kiilui kateus. Joku mutisi: — Onpa ollut sillä
miehellä onni matkassaan!
Georgettesta ei sanottu mitään, sillä kaikki tunsivat sisimmässään
salaista kunnioitusta tuota karskia, itsepäistä ja siveää naista
kohtaan, niin että soimaukset ja moitteet raukesivat itsestään.
Tien tomussa leikkivät lapset kavahtivat ylös hänen lähestyessään ja
huusivat:
— Nuori emäntä tulee!
Tuossa syrjäisessä kyläpahasessa, joka oli loitolla rautatiestä ja
sivistyneen maailman ylellisyydestä, oli valkoinen satiini mieltä
jännittävä nähtävyys. Tenavat juoksivat luo ojennellen käsivarsiaan.
Mutta Georgette käveli edelleen kääntämättä päätään, vilkaisematta
vanhempiinkaan henkilöihin, jotka olivat nähneet hänet pienestä
pahasta. Se ei johtunut suinkaan siitä, että hän olisi pöyhkeillyt
turhamaisten ja kiemailevien naisten tavoin, jotka ylpeilevät uudella
puvullaan. Hänen onnensa vain sai hänet unohtamaan kaiken muun.
Tuonnempana kohtasivat häntä samanlaiset hämmästyneet ja miettiväiset
katseet, samanlaiset lasten ihmettelevät huudahdukset.
Georgette oli kookas ja sopusuhtainen, ja hänellä oli pitkät jalat niin
kuin Botticellin kuvaamilla naisilla. Vartalosta ja kasvoista päättäen
häntä olisi voinut luulla kaksikymmenviisivuotiaaksi, vaikka hän oli
vasta täyttänyt kahdeksantoista. Tuuheat, ruskeat kulmakarvat, jotka
turkisnauhan kaltaisina kaareutuivat hänen tummien silmiensä yllä,
saattoivat hänet näyttämään vanhemmalta kuin mitä hän todellisuudessa
oli. Mutta hänen karski ulkonäkönsä johtui ehkä yhtä paljon hänen
luonteestaan kuin matalasta otsasta, jolle tuuhea tukka valui kähäränä.
Hänen poskiensa rusotus muistutti Tourainen viinien vaaleaa punaa. Mies
oli lyhyenläntä. Hänellä oli vaalea, kauranhelpeiden värinen tukka,
hienot kasvonpiirteet ja vaaleat silmät. Hän oli hintelä ja kärsivän
näköinen kuin ainakin ihmiset, jotka ovat kokeneet kovaa lapsuudessaan
ja joihin on syöpynyt monen sukupolven kestävän, kuluttavan vaivannäön
ja puutteen leima.
He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan, sillä heidän ajatuspiirinsä
oli ahdas. Nuori aviomies kätki varovaisen ja ujon sielunsa pohjalle
sen suuren arpajaisvoiton aiheuttamaan ilon, joka ei taivaan armosta
sattunut hänen osalleen, sillä hän itse ei ollut tehnyt mitään
ansaitaakseen sen. Pitkin päivää nauttimiensa ryyppyjen huumaamana hän
ajatteli haltioituneena tiluksia, joiden omistaja hän oli ollut kello
kymmenestä saakka. Väsymättä hän yhä uudelleen luetteli mielessään
pellot, metsän, molemmat viinitarhat, talon rakennukset, navetan sekä
kahdeksan lehmää, hevosen ja aasintamman, uuden riihen ja viinikellarin
täysine omena- ja rypäleviinitynnyreineen. Tämä tuotti hänelle
tyhjentymätöntä tyydytystä, vaikkei hän tahtonut osata uskoa kaikkea
todeksi. Se tietoisuus, että hän nyt oli äveriäs talonisäntä, sai
hänen koko olemuksensa ylpeydestä värähtelemään. Hänen henkilössään
sai kokonainen köyhien esi-isien sarja ikäänkuin korvauksen
kärsimyksistään. Tuon kauniin nuoren naisen omistamisen herättämä
tyydytys oli vasta toisella sijalla.
Georgetten katse hipoi yhä etäisyyttä uhoten synnyinseudulle sen
rakkausonnen ylenpalttisuutta, joka sulki hänet voimakkaaseen
syleilyynsä.
* * * * *
Tämä hänen onnensa oli hänen oma aikaansaannoksensa, ja hän oli siitä
ylpeä kuin voitosta konsanaan. Olihan hänen täytynyt kestää ankara
taistelu äidinäitinsä, vanhan Garou muorin kanssa, joka olisi toivonut
omaisuutensa karttuvan ulkoa tulleesta lisästä ja oli raivoissaan,
kun näkikin sen siirtyvän nuoren miehen käsiin, jota tosin ei voinut
moittia mistään, tämä kun oli nöyrä, hiljainen ja työteliäs, mutta
jolla ei ollut pennin pyörähtävää eikä edes sukulaisia, joilta olisi
voinut joskus vielä periä.
Georgette Garoun vahva puoli oli ollut se, että maatilan koko
tulevaisuus oli hänen varassaan. Hänen isänsä oli kuollut neljätoista
vuotta sitten, kesken kiireimmän elonkorjuun, ruttokärpäsen puremaan.
Haavaa ei hoidettu ajoissa, lähin lääkäri asui seitsemän kilometrin
päässä kylästä, eikä isäntä vaivautunut lähtemään liikkeelle
kiireimpänä työaikana. Georgetten äiti, keimaileva, käsiään arasteleva
ompelijatar, joka ei ollut mieltynyt maatöihin, meni vuoden kuluttua
uusiin naimisiin Quentins'in kylästä kotoisin olevan miehen kanssa ja
houkutteli tämän muuttamaan Parisiin.
Samoin kuin monet nuoret miehet, joita houkuttelevat helpompi,
kahdeksantuntinen työpäivä ja kaupunkilaiselämän viehätykset, siirtyi
Georgetten isäpuoli kaupunkiin ja sai serkkunsa suosituksesta kantajan
toimen Orsayn rautatieasemalla.
Pikku Georgette alkoi parkua, kun puhuttiin, että hänen oli seurattava
mukana kaupunkiin.
— En tahdo lähteä pois isoäidin luota! Minä tahdon jäädä Sublaines'iin!
Hän tarrautui kiinni muorin hameeseen, potki ja huusi, niin että kuului
pappilaan asti.
Päätettiin antaa tytön olla, ja tämä päätös ratkaisi asian kaikkien
mieliksi. Kaikki olivat tyytyväisiä, niin hyvin Garou muori, joka piti
Georgettea suvun jatkajana, kuin isäpuoli, joka ei ollut kovinkaan
halukas ottamaan elätettäväkseen itsepäistä tyttölasta, jopa äitikin,
joka oli saanut liinavaatevaraston hoitajattaren toimen Grand Hotelissa
ja jolle kuusivuotiaan lapsen olo yksin kaupunkiasunnossa olisi ollut
hankalaa.
Georgette siis pysyi yksin uskollisena Garou suvun maatilalle. Jottei
tämä siirtyisi vieraisiin käsiin, oli välttämätöntä, että hän menisi
naimisiin ja saisi perillisiä.
Georgette oli viisitoistavuotias, kun Didier Rousseau tuli taloon
palvelukseen. Kun hän oli täyttänyt kuusitoista, hänessä syttyi niin
kiihkeä rakkaus tuohon nuoreen mieheen, että se tuntui hänestä kyllin
voimakkaalta kestämään koko elämän ajan. Ja kursailematta hän ilmaisi
tunteensa Garou muorille. Tämä suuttui silmittömästi.
Georgette selitti:
— Jollette salli minun ottaa häntä, en mene ollenkaan naimisiin.
Sen enempää hän ei puolustanut päätöstään. Isoäiti vastusteli hyvin
tietäen, että nuori nainen aina menee miehelään, varsinkin jos hän
sattuu olemaan seudun kaunein tyttö ja tarpeeksi varakas herättääkseen
toiveita useammassa kuin yhdessä miehessä. Mutta Georgette hylkäsi
kaikki naimatarjoukset yhtä vastustamattoman tarmokkaasti kuin jos
olisi karkoittanut koiran piiskanläimäyksellä.
— Minä tahdon Didier'n enkä huoli kenestäkään muusta!
Kaikkein merkillisintä oli se, ettei hän edes ollut kysynyt Didier'n
omaa mielipidettä. Ei hän liioin ollut sanonut tälle rakastavansa
häntä. Hän puhui asiasta toisille Didier'n kuullen, joka hymyili
vaieten, hyvin tietäen, ettei voinut toivoa omakseen tuota komeaa
neitoa eikä hänen omaisuuttaan. Vaatimattomuutensa ja varovaisuutensa
ansiosta hän sai jäädä entiseen paikkaansa. Garou muori ei uskaltanut
erottaa miestä, kun tiesi, että naapurit kadehtivat häntä tuon kunnon
palvelijan vuoksi. Kymmenen taloa olisi ilomielin ottanut hänet
palvelukseensa, joten hän olisi joka tapauksessa jäänyt asumaan
seudulle. Nuori mies oli raitis ja pidättyväinen ja teki työtä kahden
puolesta. Talon etu painoi enemmän vaa'assa kuin muorin omat tuumat.
Lisäksi hän toivoi, että Georgette lopulta väsyisi. Taistelua kesti
kaksi vuotta. Mutta sitten tyttö selitti äidin äidilleen:
— Minä muutan tästä asumaan äidin luo Parisiin.
Sitä hän ei kyllä ollenkaan ajatellut. Mutta muori säikähti ja myöntyi.
* * * * *
Talot loppuivat äkkiä tien molemmin puolin. Silmien eteen aukenivat
keltaiset, tuleentuneet viljapellot. Polttava aurinko oli paahtanut
niitä päivät pitkät. Nyt ne iltaviileässä tuoksuivat suloisesti kuin
lämmin leipä.
Tila oli puolen kilometrin päässä kylästä valtatien varrella, joka
painuu toisella puolen Cher-joen laaksoon, toisella taas kohti
etäisempää Indre-virran alankoa Sublaines'in kylän halki. Kun nuori
pari oli ehtinyt aivan lähelle kotitaloa, lähti poikanen, joka oli
seissyt tähystelemässä keskellä tietä, juosta livistämään huutaen:
— Nyt he tulevat!
Mutta kun heidän piti poiketa pihalle kotitalon portista, he huomasivat
seurakunnan kirkkoherran tulevan tiellä heitä vastaan. Hän palasi
katsomasta mehiläispesiään, jotka, hän oli asettanut viljelemättömälle
maatilkulle. Hän harjoitti mehiläishoitoa myyden sekä hunajaa että
mehiläisparvia kartuttaakseen niukkoja tulojaan.
Pappi oli vilkas, lyhyt ja hintelä mies, jonka silmät hohtivat
vilpittömyyttään pyöreistä kasvoista. Erinomainen sielun nuorekkuus
loi häneen nuorukaisen näköä, vaikka harvat, ohimoilta esiin pistävät
valkoiset hapset ilmaisivat hänen olevan viidenkymmenen korvilla.
Uhkuen toiminnanhalua ja saamatta riittävästi tilaisuutta kuluttaa
tarmoaan kolmensadan sielun suuruisen seurakunnan hoidossa hän harrasti
tieteellistä työskentelyä ja konesepän askartelua. Autojen alkuaikoina
hän kyhäsi oman auton, merkillisen, rämisevän ja kalisevan rakkineen,
joka herätti kylän kunnon asukkaissa sekä hilpeyttä että ihailua.
Hän oli niin ikään onnellistuttanut kylää ensimmäisellä radiolla.
Piirikunnan pääpaikasta, jopa kauempaakin saapui uteliasta väkeä hänen
pappilapahaseensa tutustumaan tähän ihmeeseen. Sittemmin hän hommasi
radioita lähikyliin virkaveljilleen.
Tämä sielunpaimen rakasti lampaitaan, noita yksinkertaisia sieluja,
joiden myötätunnon hän oli voittanut hyväntuulisuudellaan. Lisäksi
heissä herätti kunnioitusta kirkontorniin asetettu pitkä antenni,
joka ilmasta sieppasi soiton sävelet aivan kuin noitakeinolla. Hänen
ihailtavia ominaisuuksiaan oli vielä väsymättömän uuttera askartelu,
hän kun alati laajensi hengellisen toimintansa alaa, opastaen
torstaisin rippikouluoppilaitaan ja rientäen avuksi kokoamaan eloa
ja heiniä katokseen ukonilman uhatessa. Kun kerran syttyi keskellä
yötä vaarallinen tulipalo, joka oli vähällä tuhota koko kylän —
Sublaines'issa ei nimittäin ole vettä muualla kuin syvissä kaivoissa,
joista se ennen pitkää loppui — pappi ilmestyi vaarallisimpaan paikkaan
talon harjalle levittäen kaameiden liekkien ja tukahduttavan savun
keskellä märkiä vaatteita viereisen talon päädyn suojaksi. Hänet
tunnettiin kauhtanastaan. Tätä tapausta ei unohdettu. Mutta voi!
Tourainen asukkaat ovat epäkirkollisia ja löyhätapaisia, ja vaikka
Sublaines'in seurakuntalaiset kunnioittivatkin kirkkoherraansa, he
eivät välittäneet vähääkään hänen saarnoistaan. Enimmät miehet olivat
epäuskoisia, ja nuoret tytöt rikkoivat siveyskäskyjä.
Pappi rakasti siis kristillisellä rakkaudella erityisesti Georgettea,
karskia ja taipumatonta tyttöä, joka oli säilyttänyt hyveellisyytensä
eikä ollut solminut avioliittoa aineellista etua tavoitellen. Tämän
päivän aamuna hän oli vihkinyt Georgetten osoittaen sydämellistä
sielunpaimenen hellyyttä. Rakkaus, jota Georgette teeskentelemättä
ilmaisi tuntevansa puolisoansa kohtaan, ihastutti pappia. Hän arveli
tätä enteeksi kauniille ja suoralle elämäntielle, jonka hän aikoi
pysyttää kristillisenä. Nuoren naisen jurous ei tuntunut hänestä
lainkaan vastenmieliseltä. Ovathan juuri yksinkertaiset lähimpänä
Jumalaa!
— Olet siis iloinen? pappi sanoi tultuaan likemmäksi.
Kun Georgette ei vastannut, hän kun ei ollut lainkaan taipuvainen
ilmaisemaan tunteitaan ja ehkä ujosteli hengenmiehen viatonta katsetta,
pappi jatkoi vilkkaasti:
— Ei pidä hävetä! Sinulla on oikeus olla onnellinen. Se on
velvollisuutesikin.
— En minä häpeäkään!
— No niin, se on oikein.
Sen pitemmälle ei keskustelu jatkunut. Poistuessaan pappi sanoi:
— Hyvä Jumala siunatkoon teitä, lapseni!
Hän alkoi ripeästi astella pappilaan päin, yhä mielessään siunaten
heitä ja toivoen heille pian ja lukuisasti jälkeläisiä.
Aviopuolisot tulivat pihaan ruostuneesta rautaportista, joka oli
varhaisesta aamusta asti ollut selkosen selällään ja jonka Didier
tapansa mukaan sulki. He kulkivat asuinrakennuksen päädyn ohi. Talo
oli yksikerroksinen, hyvin vanha. Ulkoportaissa oli kolme matalaa
epätasaista, reunoista kulunutta astinta. Pihan yhdessä laidassa
oli navetta, talli ja vaja, jossa säilytettiin ajoneuvoja ja
maatalouskapineita. Perällä olivat kellari ja viininpuserrushuone
viileässä siimeksessä, jonne aurinko ei koskaan päässyt paistamaan.
Uusi, avara ja korkea, tiilikattoinen riihi sulki näköpiirin länteen
päin, ja asuinrakennuksen vastakkaisella puolella suojasi matala
pihamuuri vihannoivaa keittiökasvitarhaa.
Piha, joka oli aamulla lakaistu puhtaaksi, oli taas täynnä kanojen
likaa, jota tarttui Georgetten silkkikenkien anturoihin. Mutta hän ei
välittänyt siitä. Eiväthän nämä komeat pukineet liittyneet maatalon
tärkeään, jokapäiväiseen elämään, eikä niillä enää ollut merkitystä,
hän kun ei enää koskaan aikonut ottaa niitä ylleen.
Navetasta, jonka ovi oli auki, kuului kahinaa lehmien nyhtäessä heiniä
häkeistä ja maidon lorinaa sen valuessa kiuluun, niin että astian
metallilaidat soivat. Ulkoseinää vasten painautuneena, käsivarret
hajallaan kuin lepakolla, seisoi pieni poika François, aivan kuin
eksyneenä ylenpalttisen runsaalla mitalla tehdyn uuden pukunsa
avaruuteen, hymyillen hullunkurisesti Georgettelle ja Didier'lle. Kun
nämä olivat ehtineet pojan kohdalle, sai navetasta kuuluva kiivas
kiista heidät pysähtymään.
Kimakka naisääni huusi:
— Kyllä te voisitte antaa niistä meille muutamia, kun itse saatte ne
kanoilta ihan ilmaiseksi! Parisissa kiskotaan kananmunista ja kaikesta
muustakin häpeämättömän huikeat hinnat.
Pitkä, epäselvä mutina kuului vastaukseksi tähän huomautukseen.
Kimakka ääni jatkoi:
— Vai olisi minun pitänyt jäädä kotiin... Sitä kai tarkoitatte?...
Oliko kenties minun syyni, että miesparkani kuoli? Epäilemättä minun
olisi pitänyt jäädä tänne. Tyttäreni mukana olisi kaikki tämä joutunut
minulle. Georgetten naimisiinmenosta puhuen... mieletöntä soimata
minua siitä. Syyttäkää itseänne! En minä ole toimittanut heitä yhteen.
Tiedättehän itse liiankin hyvin, ettei Georgette välitä vähääkään
minun neuvoistani. Jos hän olisi noudattanut minun tahtoani, hän olisi
lähtenyt kanssani Parisiin. Hän olisi ansainnut rahaa minulle... Teinpä
aika tyhmästi, kun jätin hänet teille. Kyllä olette osannut käyttää
sitä hyväksenne. Eikä puhettakaan siitä, että korvaisitte uhraukseni
minulle! Kitsastelette vain kaikessa, ikään kuin minä en olisi hänen
äitinsä!
Garou muori tuli nyt äkkiä navetasta, täysi kiulu kummassakin kädessä.
Hän oli kookas, roteva, ruskeaihoinen vanhus, jonka isoissa, mustissa
silmissä oli häijy katse. Kyömynenä pisti esiin valkoisen myssyn
röyhellettyjen reunojen välistä, joka oli jäykillä nauhoilla köytetty
kiinni leuan alle. Nähdessään nuoren parin hän tuli huonolle tuulelle
ja purki kiukkuaan poikasen niskaan:
— Mitä sinä siinä seisoa töllötät uusissa vaatteissasi? Ota edes
esiliina eteesi! Älä luule, että ostan sinulle uuden puvun, kun
pääset ripille! Ja ala laputtaa siitä hakemaan sisartasi! Missä se
Rolande letukka viipyneekään?... Kattakoon pöydän. Kun tällä tavoin
vetelehditään, niin kaikki tyyni viivästyy.
Muorilla oli vika kitalaessa. Hän lausui sanat epäselvästi, syösten
ääntiöt nenän kautta, ja oli aina äkeissään, kun ei ääni tahtonut
totella hänen tahtoaan.
Poika livisti puutarhaan, ja muori katosi asuinrakennukseen.
— Lähdenpä tästä katsomaan hevosta, Didier sanoi hellittäen vaimonsa
käsivarren.
— Ei tarvitse. Olenhan minä jo täällä hevosta hoitamassa, kuului miehen
ääni vastaavan tallin perältä.
— Rolande! Rolande! huuteli poika jo etäällä.
Illan tyvenessä hänen kirkas äänensä kohosi ilmoille kuin kiurun raikas
viserrys.
Aviopuolisot seisoivat vastatusten, kasvoillaan tuollainen neuvoton
ilme, kun ei ole vielä ehtinyt tottua uuteen, outoon oloon. He tunsivat
jo kaipaavansa työtä. Didier katseli käsiään kuin ihmetellen, että ne
olivat toimettomina. Georgette hypisteli miehensä takin vuoria raapien
kynnellään tuota karkeata villakangasta, muuten vain huvikseen, kun
sai koskettaa sitä. Odottavan hääyön ajatteleminen alkoi jo painostaa
heitä ja loi heidän silmiinsä kaihtavia katseita, jotka ilmaisivat
jonkinlaista häveliäisyyttä, he kun tiesivät olevansa liian lähellä
taloa.
Nyt tuli vuorostaan navetasta näkyviin nainen. Hänen huonosta silkistä
tehty merensininen pukunsa, joka kuitenkin oli parisilaiskuosinen
ja jätti paljaiksi käsivarret ja lihavan, hyvin valkoisen kaulan,
jolla kiilsi vähäpätöinen kultakoru, osoittivat oitis, että hänen
ja maatalon väen välillä oli suuri ero. Ilmeisesti tuo nainen otti
elämän eri kannalta, pani rahansa ylellisyysrihkamaan ja huvitteluihin
sekä mahdollisesti myös elintapoihin, jotka eivät olleet aivan
moitteettomat. Hänen sinisistä silmistään ja kaunispiirteisistä, mutta
kuihtuneista, ihojauheen avulla nuorennetuista nelikymmenvuotiaan
kasvoistaan heijastui sisäistä vilpillisyyttä, vaaleaverisen naisen
kissamaista kiemailun halua, pintapuolisuutta ja rajuja intohimoja,
joita hän yritti verhota teeskennellyllä lempeydellä. Hän kadehti
tytärtään Georgettea, teeskentelemätöntä maalaisnaista, joka oli
rikastunut satunnaisesta onnenpotkauksesta, jota hän, äiti, ei ollut
osannut edeltäpäin arvata.
Hänen lähtiessään kotiseudultaan ei Garou muorin tilus ollut tuottanut
sanottavia, ainoastaan sen verran, että talon väki sai juuri ja
juuri elatuksensa, kun raatoi aamusta iltaan. Georgetten äiti luuli
tekevänsä hyvinkin viisaasti heittäessään hyvästi koko talolle, jota
hän halveksien nimitti »lehmän hännäksi», ja lähtiessään Parisiin.
Hänen aikomuksenaan oli anoppinsa, Garou muorin, kuoltua myydä maat
ja mannut ja ostaa rahoilla pieni liike. Sillä välin ei hänen pikku
tyttönsä maksanut hänelle mitään, ja kun hän kesäisin kävi parisilaisen
isäntäväkensä kustannuksella Sublaines'issa muka näyttelemässä hienoa
naista, hän sai, peloittelemalla muoria, että hän muka veisi tyttönsä
mukaansa, aina kiristetyksi itselleen ruokatavaroita, niin että hän
saattoi viedä mukanaan Parisiin melkoiset varastot perunoita, munia,
voita, jopa kananpoikia ja viiniäkin. Kaiken päälliseksi hän oli ylpeä
petkutuksistaan ajatellessaan, että Garou muori teki työtä hänenkin
puolestaan pysyen itse köyhänä, jota vastoin hän voisi miehensä palkan,
Grand Hotelista saamansa ansion ja tuon anoppinsa talosta kiskomansa
verotuksen turvin elää pulskasti tarvitsematta kieltäytyä paljostakaan.
Mutta Garou muori eli yhä vain, sota oli loppunut, ja kun kallis aika
pakotti hänet yhä enemmän supistamaan muita menoja, tuottivat samat
ruokatavarat, joista Parisissa täytyi maksaa huikeat hinnat, Garou
muorin tilalle odottamattoman suuria rahamääriä. Lehmien utarista
valui kultavirta. Pellon vaot hikoilivat kultaa. Pähkinäöljyn hinta
nousi frangista seitsemästäkymmenestäviidestä centimestä kuuteentoista
frangiin litralta. Omenaviini, josta varhemmin oli juuri ja juuri saatu
kolmekymmentä frangia tynnyristä, maksettiin nyt kaksisataa. Talvella
nousi munien hinta viiteentoista frangiin tusinalta; niin paljon ei
niistä oltu saatu miesmuistiin. Niin korkealle olivat maalaiset saaneet
hinnat korotetuksi viekkaudella ja salakavaluudella, lakkaamatta
naukumalla kurjuuttaan. Parisilaiset huomasivat sen lopulta, mutta
liian myöhään!
Kun Georgette oli nyt naimisissa, Garou muorin omaisuus meni äidiltä ja
isäpuolelta sivu suun, ja muori, jonka ei enää tarvinnut pelätä, että
hänen pojantyttärensä riistettäisiin häneltä, kosti miniälleen tämän
aikaisemmat kiskomiset kieltämällä häneltä pienimmänkin avustuksen.
* * * * *
— Oletpa sinä kaunis, Georgetteni, sanoi täten osattomaksi jäänyt äiti
lähestyessään tytärtään.
Nuorikko näytti hiukan pöyhistelevän:
— No, kun on yllä nämä silkkiryysyt!
Georgette oli miestään melkein puolta päätä pitempi ja antoi itse
erityisesti arvoa ruumiinvoimilleen ja jänteville käsivarsilleen,
joita miehen käsi ei kyennyt koukistamaan, kun hän ojensi ne jäykiksi.
Tietäen omistavansa tällaisen pääoman, jonka oli pyhittänyt maakamaran
palvelukseen, hän ei arvioinut kauneuttaan kasvojensa viehättävyyden,
vaan ruumiinsa kestävyyden kannalta, se kun pystyi väsymättä
suorittamaan kaikkein raskaintakin työtä. Äiti tiesi sen ja mairitteli
häntä:
— Sinä olet vahvempi Emileä.
Emile oli hänen miehensä, Georgetten isäpuoli, jonka lihakset olivat
kehittyneet niin voimakkaiksi, että hän käden käänteessä nosti olalleen
matkustajien raskaat matkalaukut ja kantoi niitä niin vaivattomasti,
kuin ne olisivat olleet olkikupoja.
Äiti jatkoi:
— Sinä, Georgette, olet oikea onnen myyrä! Minun ruumiinvoimani ovat
huonot. Vatsani on vallan pilalla. Tarvitsisin helposti sulavaa
ruokaa... kananpojanpaistia, tuoreita munia. Kernaasti ottaisin niitä
joitakin mukaani... Mutta isoäitisi sanoo, että kaurat ovat liian
kalliita...
Hän kohautti olkapäitään ja jatkoi:
— Ikäänkuin ette saisi kauroja samalla hinnalla kuin kaikkea muutakin,
viljaa, vihanneksia, siipikarjaa!... Teidänhän tarvitsee vain kumartua
noukkimaan maasta. Jos tahdotte kaniininpaistia, ei muuta kuin tapatte
ja nyljette elukan, ja mäiskis vain, kun se on padassa!... Viinit,
omenaviini... sama asia. Avaatte vain viinitynnyrin tapin, niin viiniä
heruu aina. Meidän parisilaisten sitä vastoin täytyy ostaa kaikki, ja
millaisella hinnalla!... Annathan minulle kananmunia, Georgette?...
Olethan sinä nyt emäntä talossa...
Hän hyväili tytärtään katseillaan. Nuori vaimo myöntyi:
— Didier saa pistää niitä sinulle huomenna mukaan laatikollisen.
— Jos teiltä liikenisi päärynöitäkin, niin kyllä nekin minulle
kelpaisivat.
Hänen siniset silmänsä loivat katseita muurin takaa kohoaviin,
hedelmien painosta notkuviin puihin, ja sitten ympäri pihaa, navettaan,
asuinrakennukseen, kanalaan ja kaniinitarhaan päin, jonka hän tiesi
olevan hänen lähtönsä jälkeen rakennetun komean riihen takana. Näin
hänen pyyteensä kohdistuivat kaikkeen siihen maalliseen hyvyyteen, joka
oli luisunut hänen käsistään.
— Paljonko saatte tätä nykyä maidosta? hän kysyi kateellisena.
Varmaankin viisikymmentä frangia päivässä.
— Eipä juuri vähempääkään, Georgette vastasi.
Mieli katkerana äiti arvioi ääneen:
— Kanat munivat epäilemättä pari tusinaa munia päivässä... Sanotaan
summittaisesti kymmenen tusinaa viikossa... tusina seitsemän frangia...
nykyinen hinta... Entä viljaa!?... Paljonko saatte siitä?
Hän kääntyi Didier'hen päin. Tämä pudisti päätään uskaltamatta,
vaistomaisesti varovaisena, ilmaista viljan myynnistä saatua vuotuista
tuloa.
— No niin, ymmärrän kyllä, vaikk'ette sanoisikaan, että pistätte
vasikoista, oljista, kauroista, pähkinöistä, perunoista... ja kaikesta
muusta taskuunne neljäkymmentätuhatta frangia. Hitto vieköön!
Tosiasiassa ei Garou muorin tila tuottanut enempää kuin noin puolet
tuosta rahamäärästä. Mutta oli sitä jo siinäkin. Olihan muori, vaikkei
hän ollut siitä maininnut miniälleen, laajentanut tiluksiaan muutamalla
maatilkulla, kartuttanut lehmien ja kanojen lukua ja alkanut harjoittaa
hanhienhoitoa.
Nuoret aviopuolisot näyttivät ikäänkuin yhteisestä äänettömästä
päätöksestä varovan korjaamasta hänen tuloarviotaan paheksuen moista
urkkimista, koska he liiankin hyvin älysivät sen tarkoituksen: hän
olisi tahtonut kiskoa itselleen osan noista kaitselmuksen suomista
rahoista, joista talon väki puolestaan piti kiinni synnynnäisen
itaruuden voimalla.
Kun Georgetten äiti jälleen avasi suunsa jatkaakseen valitusvirttään,
hänen miehensä kutsui häntä tallin kynnykseltä:
— Germaine, tulehan tänne!
Mies seisoi siinä tallinoviaukossa lyhyen jäntteränä, leveäharteisena,
isokouraisena, näyttäen paikoillaankin ollessaan siltä kuin olisi
kantanut hyvin raskasta taakkaa, selkä kumarassa ja hajasäärin. Hänen
pöhöttyneistä, kelmeistä juoponkasvoistaan pistivät esiin mustat
viikset, jotka tuntuivat korostavan hänen ilmeensä raakuutta ja
ilkeyttä.
Germaine, Georgetten äiti, meni nyrpeänä miehensä luo toistellen
ajatuksissaan: »Neljäkymmentätuhatta frangia!» Talo oli tuskin
tuottanut kuuttatuhatta frangia siihen aikaan, jolloin hän oli Garou
vainajan vaimona. Sitä ajatellessaan hän tunsi kyynelten kihoavan
silmiinsä ja sydämensä olevan kateudesta pakahtumaisillaan.
Aviopuolisot menivät puutarhaan. Lapset olivat jättäneet sen veräjän
auki. Tytöllä, Rolandella, oli yllään vaaleanpunainen karttuunihame,
pojalla kastanjanruskea nuttu ja polvihousut. Tyttö oli kömpelösti
piilottanut hameensa poimuihin kukkavihon Georgetten ja Didier'n
keskustellessa äidin, anopin, kanssa. Vaistomainen tarve veti nuorta
paria viljelysmaita kohti, jotka olivat toissapäivästä asti olleet
omissa hoivissaan ja nyt äkkiä käyneet heille yhä rakkaammiksi, ne kun
kangastivat heidän mielessään entistään kirkkaampina niiden suurten
rahamäärien valossa, jotka Georgetten äiti oli kysymyksillään loihtinut
heidän silmiensä eteen.
Vastapäätä talon julkisivua oli matalan aitauksen juurella hoidotta
jätetty, erilaisia kukkia kasvava sarka: siinä oli isoja punalatvoja,
helakanvärisiä jalopeurankitoja, neilikoita ja kellanvihertäviä
resedoja, lomassa ajuruohoa, laventelia ja loppuun kukkineita liljoja.
Nämä kohosivat kirkkaan kirjavien liekkien tavoin puutarhan aitausta
vasten, ainoana koristeellisena »silmänruokana». Heti kukkalavan
jälkeen alkoivat hyötykasvit: punervalehtiset puutarhamansikantaimet,
kaalin kuvut, tukipuikkoihin kiinnitetyt tomaatit; kauempana oli
papuja, jotka näyttivät kuivien säleiden varaan heitetyltä verholta...
Siellä täällä kohosi matala puunkänkkyrä, jonka kyhmyiset oksat olivat
katkeamaisillaan vihreiden omenien tai kypsyvien päärynöiden painosta,
jotka riippuivat lehtien alla pitkänsoikeina kuin suuret mahlapisarat.
Lehtikuja kohosi loivasti kummulle asti, jossa se leveni ympyrän
muotoiseksi. Aukeaman keskellä kohosi omituinen, pyöreä rakennus, jonka
tiilikattoa peitti sammal ja jonka seinässä ammotti pyöreä aukko. Siitä
oli muinoin pistänyt esiin raskaiden puisten siipien akseli, joita
kumpua pyyhkivät tuulet auliisti pyörittivät. Vanhaa myllyä sanottiin
Garoun-myllyksi, ja siitä oli maatilakin saanut nimensä. Tällä puolen
ei ollut lainkaan aitaa kasvitarhan suojana, vaan siellä alkoivat heti
pellot. Punertavien tähkien lomasta pistivät näkyviin malvanväriset
ohdakkeiden mykeröt. Vilja oli valmista korjattavaksi.
— Huomenna aloitetaan elonkorjuu, virkkoi nuori aviomies.
Yö pimeni hiostavana. Tuntui savun ja olkien lemua. Auringonlaskun
kohdalla hivelivät vielä taivasta hehkuvat ruskot. Ennen kuin ne
sammuivat, niiden hohde kohosi taivaan lakeen asti kuin suunnattoman
tulipalon kajastus.
Sakenevan iltahämärän yläpuolella, joka jo kietoi harmaaseen
vaippaansa syvänteet ja notkot, hohtivat maiseman kohopaikat kuin
sula metalli. Myllyn kylki hulmahti punaiseksi. Georgetten hame
näytti ruusunpunaiselta ja hän itse tässä valaistuksessa kauniimmalta
ja kasvoiltaan ruskeammalta. Hänen silmänsä säkenöivät ja tuntuivat
laajenevan hänen siinä katsellessaan avaraa tuleentunutta viljapeltoa,
joka oli hänen valtakuntaansa ja omaisuuttaan. Silloin Didier'ssä
leimahti intohimon liekki; hän sulki morsiamensa kiihkeästi syliinsä ja
painoi suudelman hänen lujalle poskelleen, johon oli tarttunut ruohon
ja nisupellon tuoksua. Olihan Georgette hänen osalleen tullut nainen,
hänen onnensa, ja toihan hän myötäjäisinä nuo uhkuvat viljavainiot.
Georgette ojensi hänelle huulensa. Ja heidän suunsa yhtyivät ensi
kerran. Sitä ennen ei Didier ollut koskaan rohjennut häntä näin
lähennellä, ja Georgette oli siihen asti ylpeydessään pidättynyt
kokonaan hellyydenosoituksista. Kun he havahtivat hurmastaan, oli
taivaan hehku jo sammunut. Viileä tuuli hyväili heitä. Hämärä ravisti
heidän ylitseen yhä tummenevia harsojaan. He palasivat asunnolle hitain
askelin, käsivarret toistensa vartalolle kietoutuneina lujemmin kuin
muratti puun rungon ympäri. Heidän lähestyessään taloa hypähti Rolande,
jolla oli vaaleanpunainen hame, heidän eteensä ja kavahti Georgetten
kaulaan.
— Teitä odotetaan illalliselle, hän sanoi ja toimitti. Georgette ja
Rolande tulivat sisälle käsikkäin. Didier kulki heidän jäljessään, ja
kun he kaikki kolme nousivat kynnykselle, he hipaisivat ovenpielessä
kasvavaa ruusupensasta, joka varisteli heidän päälleen kukkiensa
veripunaisia terälehtiä.
Kattolamppu oli sytytetty valaisten katettua pöytää, jolla ei ollut
pöytäliinaa, vain isoja metallilautasia ja muita karkeatekoisia
maalaispöytäastioita.
Rolande ei herjennyt suutelemasta nuorta emäntää ja silittämästä hänen
valkoista silkkihamettaan. Tuo köyhä lapsi, jonka päivän aamusta iltaan
täytti iloton työ, tunsi sillä hetkellä ylipursuvaa iloa.
— Jätä hänet rauhaan! tiuskaisi muori. Sinähän likaat hänen pukunsa!
Ja muori kohotti jo hiilihankoa, uhaten tyttöä, joka pakeni tuvan
perälle veljensä viereen.
He olivat molemmat miellyttäviä lapsia. Heidän kalpeahkot kasvonsa
kuvastivat älykkyyttä. He olivat kuin kaksi pesästä pudonnutta
linnunpoikasta, köyhäinhoidon kasvatteja, jotka Garou muori oli
köyhyyden aikoinaan ottanut taloon, pitäen heitä kodissaan ja
vaatien heitä suorittamaan kaikenlaisia pikkuaskareita. Sisko ja
veli korvasivat yhdessä palvelijan. Eukko ei erityisesti hellinyt
heitä, mutta Georgette piti aina heidän puoltaan, ja he osasivat olla
tyytyväisiä, kun olivat niin nuoria ja nöyriä.
Käytiin ruokapöydän ääreen. Seurasi hieman kiusallinen epäröimisen
hetki. Didier oli tähän asti istunut vaatimattomasti pöydän alapäässä.
Nyt Georgette tahtoi, että hänen oli asetuttava kunniasijalle Garou
muorin viereen. Tämä ei uskaltanut vastustaa, mutta siirsi tuolinsa
kauemmaksi ja jurotti vihamielisen vaiteliaana. Nuori emäntä ja
muut istuutuivat vastapäätä, niin kuin on tapana Tourainessa,
jossa talonpoikaisvaimon velvollisuus on osoittaa kunnioitusta
aviomiehelleen; usein hän syö seisoallaan samalla tarjoillen
puolisolleen.
Oltiin omin joukoin. Tottuneina säästäväisyyteen Garou muori ja hänen
pojantyttärensä rajoittivat häämenot yhteen ainoaan ateriaan, joka
oli tarjottu vieraille kylän ravintolassa. Iltapäivällä nuori pari ja
häävieraat olivat rattailla käyneet Bléréssä valokuvauttamassa itsensä
ja hiukan näyttäytymässä ihmisille. Sublaines'iin palattua kukin oli
mennyt kotiinsa.
Kaniininpaisti kaalin kera, vihreät pavut, pähkinäöljyllä höystetty
salaatti ja valkoinen juusto muodostivat ilta-aterian. Kaikki oli
Garoun tilan omia tuotteita. Germaine mutisi itsekseen: Täällä
tarvitsee vain kumartua ottamaan maasta ravintonsa. Ei mikään maksa
heille mitään. — Turhaan hän haki tilaisuutta ottaakseen toistamiseen
asian puheeksi.
Didier ja hänen vaimonsa eivät enää hetkeksikään irroittaneet
katsettaan toisistaan, ja heidän silmäterissään värähteli samanlainen
rakkaudenpalo, joka maailman alkuaikoina kaikui metsissä valtaeläinten
huudoista niiden hääaikoina. Nuori siskospari lörpötteli kuin kaksi
kilvan visertelevää lintua tämän tästä purskahtaen nauruun. Germainen
mies, Boutet, jauhoi äänetönnä, tuntien itsensä tungettelijaksi tässä
vieraassa ympäristössä. Hän puhutteli muoria »rouvaksi» ja tarjoili
hänelle ahkerasti voidakseen itse samalla ottaa toistamiseen ruokaa
lautaselleen. Hän joi vahvasti kuin mies, jonka jano on suunnaton, ja
kenties kuvitellen kavalassa mielessään voivansa tyhjentää talon koko
viinivaraston. Sillä tavoin hän puolestaan koetti saada takaisin osan
vaimonsa entisestä omaisuudesta. Aterian lopulla hän alkoi viinistä
lämmenneenä luoda nuoreen pariin säädyttömiä katseita. Hän tuuppasi
kyynärpäällään vaimoaan vilkuttaen silmäänsä heille. Hän ei voinut
pidättyä lausumasta ääneen sopimattoman vallattomia huomautuksia. Mutta
kun nuoret puolisot eivät vastanneet tai eivät kuulleet ollessaan
vaipuneina kokonaan omiin ajatuksiinsa, hän kääntyi lasten puoleen,
jotka käsiinsä tukahduttivat nauruntirskahduksensa. Nyt he nauroivat
yhdessä kaikki kolme punoen jotakin kepposta. Rolande nousi, kulki
kömpelösti varpaisillaan, näytti salaperäiseltä ja aikoi siepata
yksinkertaiselta pähkinäpuiselta astiakaapilta metsäsianpään muotoisen
säästölippaan. Georgette huomasi sen ja käski ankarasti:
— Anna sen olla! En kärsi tuollaisia kujeita.
Silloin nuo salavehkeilijät nousivat noloina pöydästä. Muori sanoi
lapsille:
— Joutuin nukkumaan, kakarat! Huomenna korjataan astiat pöydästä.
Boutet meni ulkoportaille tupakoimaan. Hänen vaimonsa seurasi häntä
sinne. Taivas oli täynnä tähtiä. Kasvitarhasta kantautui kasteen
kostuttaman kirvelin ja käenkaalin kirpeää tuoksua, johon yhtyi
navetan lemua. Heinäsirkkojen siritys ja sammakkojen kurnutus kohosi
ilmoille äärettömänä kuorona joka taholta. Lähempänä kuului koira
tempovan vitjojaan, jotka oli unohdettu irrottaa, navetassa ynisi
lehmä vasikalleen. Maaseudun runollisuus hillitsi Boutet'ta ja
hänen vaimoaan, niin että he puhuivat keskenään aivan hiljaa, vaimo
vilkkaasti, mies lyhyesti mörähtäen joukkoon. Epäilemättä he hautoivat
mielessään onnettomuuttaan tai päättelivät ahdistaa seuraavana päivänä
Georgettea, saadakseen kiskotuksi häneltä viemistä mukaansa, heidän
kun oli määrä lähteä paluumatkalle päivän koitteessa, sillä Boutet,
asemamies, oli saanut vain kolmen päivän loman.
— Lukitkaa sitten ulko-ovi! Garou muori kehoitti heitä.
Vanhus sammutti kattolampun, jätti pöydälle palamaan kynttilänpätkän ja
poistui kapeaan käytävään, jonka seinät olivat valkoisiksi kalkitut.
Nuoret aviopuolisot olivat kadonneet.
Heidän huoneenaan oli talonemännän huone, josta Garou muori oli saman
päivän aamuna luopunut korjaten siitä kapistuksensa. Aikaisemmin
Germaine oli asunut siinä ensimmäisen miehensä, Garoun, kanssa. Nyt
Georgette vuorostaan asettui siihen, ja hänen oli määrä pitää sitä
hallussaan siihen päivään asti, jolloin hänen synnyttämänsä poika
karkoittaisi hänet siitä hääiltanaan. Sellainen on vanha tapa, joka
määrää talon parhaan huoneen sen pariskunnan makuuhuoneeksi, joka on
täysissä voimissaan ja tehokkaimmin palvelee maakamaraa.
Vanhanaikainen pähkinäpuinen vuode, jossa oli punakukkaiset
kretonkiuutimet, neljä olki-istuimista tuolia, synkkä jykevä kaappi,
pieni matto permannon punaisilla hiekkakivilaatoilla, vähäinen
kuvastin pesupöydän yläpuolella, jonka pesumalja oli emaljoitua
rautaa, vihkivesimalja ja puksipuun oksa muodostivat tämän kolkon
huoneen koko sisustuksen, johon valoa pääsi ainoastaan pohjoisen
puolella olevasta pienestä pyöreästä ikkunasta. Huoneen ummehtunut
ilma tuoksahti kosteudelle, omenille ja kvitteni-puun lehville.
Keskellä kamiinan reunaa, lasikuvun alla, joka lepäsi kultaripsuisella
punasilkkipatjalla, oli pomeranssinkukkaseppele, jonka kellastuneet
lehdet olivat käpristyneet ja joka kertoi Georgette Garoun vanhempien
perinnäistapojen mukaisista häistä.
Nuori aviovaimo ei ollut tahtonut koristaa huonettaan uusilla
huonekaluilla, tuollaisilla Ludvig XV:n tyylisillä tai mauttomilla
uudenaikaisilla tuotteilla, joita Parisin Saint-Antoine-esikaupungissa
valmistetaan joukoittain ja myydään äkkiä rikastuneille maalaisille.
Ainoa uutuus, jonka hän oli hankkinut, oli vaaleanpunaisella silkillä
päällystetty haahkanuntuvainen peitepatja, outo ja naurettava laitos
tässä yksinkertaisessa maalaishuoneessa. Nuoren rakastuneen naisen
päähänpisto, joka ajattelee vain yölepoaan puolisonsa vieressä.
Suljettuaan oven he painoivat toistensa huulille rajun suudelman.
Georgette hellitti ensiksi ja sytytti kamiinan reunalla olevaan
rautaputkeen pistetyn kynttilän. Sen häilähtelevässä valossa näkyi
kahden tuolin varaan asetettu hieno peitepatja, yötä varten valmiiksi
tehty vuode ja ruskeassa savimaljakossa tuore kukkavihko, jonka saattoi
arvata helläsydämisen Rolande tyttösen siihen pistäneen.
Georgette torjui luotaan Didier'n, joka aikoi auttaa häntä riisuutumaan:
— Älä huoli! Et sinä osaa kuitenkaan!
Otettuaan ylleen yöpukunsa, siveänä karkeassa sertinkipaidassaan,
jota kankea koruompelu kaulassa ja ranteissa vielä jäykisti, hän
heitti halveksien syrjään sen korean harsokankaisen, nauharuusukkeilla
koristetun yöpuvun, jonka hänen äitinsä oli laskenut poikittain
vuoteelle, ja pujahti karkeiden raitien väliin, jotka tuoksuivat
hampulle ja kurjenmiekoille.
Didier'n ei tarvinnut valloittaa häntä. Olihan hän vapaaehtoisesti
valiten ottanut itselleen tämän miehen, ja hän antautui hänelle
täydesti.
Oi noita terveitä, teeskentelemättömiä rakkaudentunteita, jotka
jatkavat ihmissukua...