Ouluun soutaneet vanhat, partaniekat partiomiehet hajaantuivat sieltä
seuraavana aamuna kukin kulkeakseen omalle kotikulmalleen. Retki oli
päättynyt.
Erottuaan Temmeksen tienhaarassa Juorkunan Jussista, jonka leikkisät
tarinat aina toki lyhensivät taipaleita, käveli Krankan Hannu
yksin loppumatkan Liminganjoelle, astellen verkalleen ja jäytäviin
mietteihinsä vaipuneena märkiä, livettäviä suoportaita pitkin. Taivas
oli raskaissa pilvissä, jotka vihmoivat hienoa sadetta, koko lakea
luonto oli harmaa, ja samankarvainen oli yksin kulkevan partiopäällikön
mielikin.
Mutta kotikylää lähestyessään koetti hän väkisinkin pakottaa sen
vähän valoisammaksi. Vatvottuaan nyt moneen kertaan edestakaisin
kaikki vastoinkäymisensä ja harminsa oivalsi hän, että jos hän kotiin
tullessaankin heittäytyy niiden luoman mielialan valtaan ja esiintyy
kaikki menettäneenä miehenä, niin hän sortuu siihen kokonaan...
Täytyy koettaa olla ainakin pinnalta vielä verevä ja reipas, miten
synkkä lieneekin sisusta, käydä kyläläisten eteen vapaana ja varmana,
ikäänkuin ei mitään erityisen ikävää olisi tapahtunut. Retki kuin
retki, komea kierros on tehty... sattuuhan sellaisen varrella aina jos
jotakin, mutta terveinä sieltä nyt miehet palaavat...
Näin koetti hän karaista luontonsa ja hän oikein harjoittelitte
siinä katajikkokankaalla, saadakseen astuntansa norjaksi ja kasvonsa
iloisiksi. Surkeilu pois -- miehestä tässä on edelleen käytävä!
Nielastava on kateellisten naapurien pikkupistokset... jos muut
nauravat niin nauraa hänkin ja kertoo heille sitten taas hupaisia
matkakaskuja, jotka taittavat ivalta kärjen.
Tapansa mukaan oli Hannu päättänyt nytkin ensiksi poiketa vanhaa
Kaaproa tarinoittamaan Voutilaan, -- sieltä kulkeutuvat jutut aina
edelleen sellaisina kuin ne sinne ovat saapuneet... Ehkä siellä jo
saisi muitakin tavatuksi, -- mene, tiedä, eikö ystävän käsi siellä
tervehdi pitkän matkan miestä ja valkaise mielen mustia mujuja, --
sitäkin varten hän tahtoi pitää astuntansa notkeana ja selkänsä
suorana! Elämä saattaa taas kääntyä uusille urille, saada uutta
sisältöä... Tosinhan ei kaikki ollut odotuksen mukaan käynyt, myönsi
Hannu mietteissään, ei ollut hänestä tullut suurta sankaria eikä
virkaporvariakaan... ne olivatkin olleet vain hataroita haaveita...!
Mutta miksei voisi viedä nuorikkoa vielä Krankkalaankin, kun siellä
talon kengittäisi ja korjaisi...
Tosiaanpa olikin miehellä astunta norja ja katsanto varma, kun hän
nousi Voutilan pihalle, mistä vanha Kaapro iloisesti tervehtien hänet
saatteli suureen tupaansa. Kaapro hääri siellä hommakkaana, nosteli
arkitöitä syrjään, huusi naisia murkinaa valmistamaan ja tarinoi
samalla vilkkaasti Hannun kanssa. Kyseli matkan kuulumisia ja vaiheita
ja haastoi vieraansa peräpenkkiin istumaan... Mutta Hannusta tuntui,
että ukon häärinnässä ja äänessäkin oli nyt jotakin väkinäistä ja
onttoa ja hän rupesi siitä pian epäilemään, että tänne on ehkä jo eilen
Oulusta kulkeutunut sanoja partiokunnan nolosta paluusta. Ja siitä
hänen äskeinen varmuutensa heti sekausi.
-- Vai sellaiset sounnit teillä oli Vienan merellä... aika huippaus
sieltä on meloa tänne meidän vesille! -- Näin Kaapro nopeasti puheli,
mutta puheli tehdystä retkestä vain ylimalkaisesti, ikäänkuin vältellen
sen arempia tapahtumia. Sitten pysähtyi hän Hannun eteen, virkkaen:
-- Ja nyt kai jäät tänne kotitaloasi hoitamaan, eipä vainolaisten
hävitys onneksi tänne asti ulottunut.
-- Tännepä taidan nyt jäädä, vastaili Hannu harvakseen. -- Kysyihän se
linnanherra tosin minua vielä Iijoelle rajanvartiain päälliköksi, mutta
en tuota tiedä... on se sellaista rämpimistä syysmärissä saloissa.
-- On se, vaivaksi sellainen ajan oloon käy, puhui Kaapro, ikäänkuin
naapuriaan suostumasta varotellen.
-- Ja arvelihan se Hare saavansa sinne Siuruaan muitakin päälliköiksi,
lisäsi Hannu, ikäänkuin selittääkseen kotiin jäämistään.
-- Antaa todella jo toistenkin siellä salolla rehkiä, jatkoi Kaapro.
-- Ethän ole sinäkään enää eilispäivän vasikoita, mitäs enää itsestäsi
rääkkäät, -- kas vain, eikö ole partasi tällä reissulla jo vähän
harmaantunut!
-- Metsistynytkin se on, tokko lie harmaantunut...?
-- Hannu silmäili hätäisesti uunin kupeelle, jossa jo naiset olivat
ruvenneet tulia tekemään, ja hän tunsi veren kohoavan korviinsa...
Hittojako se Kaapro nyt hänen parrastaan... saattoihan se lähtiessä
olla vähän ruskeampi, mutta eihän se nyt vieläkään mikään valkoparta
ok! Ja välipä tuosta, pakkoko siitä parrasta nyt on puhua naisten
kuullen...
Hän koetti ohjata keskustelun toisaalle, mainiten ulkona yhä sakovasta
sateesta ja kertoen sen yhteydessä hiukan katkonaisesti siitä sakeasta
sumusta Vienan merellä.
-- Niin, tehän kävitte siellä Solovetissa asti, puhui Kaapro kuin
kysellen, vaikka jo näkyi asian tietävän.
-- Käytiin... perillä asti, vastasi Hannu varmemmalla äänellä. Mutta
samalla hän kuunteli... oli aivan kuin uunin luota olisi kuulunut
pientä hihinätä... Mutta se taisi toki olla erehdys... mitäpä siinä
olikaan hihittämistä...
-- Ja hyväsesti verotitte siellä Karjalan maita, uteli ukko edelleen.
-- Saatiinhan me saalista, kolmattakymmentä venekuormaa, vastasi Hannu
oikein äänensä koventaen. -- Saatiin kalliitakin tavaroita, niinkuin
sieltä luostarisaaresta, mutta toiset lastivenheet, vietävät, sitten
kaatuivat kotimatkalla koskessa...
Nyt kuului selvästi uunin luota, mistä Hannu juurikaan oli tuntenut
tutut kasvot, pientä, pidätettyä tirskahdusta, -- siitä ei voinut
erehtyä, vaikka se pian vaimenikin. Mutta samalla Hannu oivalsi,
että nyt juuri ovat pienet ivan pistokset kestettävät, nyt on
ovelalla tempulla tukittava tuo pilkan alku ja keikautettava mieliala
kepeämmäksi. Hän silmäili syrinkarin uuniin päin, ei ollut mitään
naurua kuulevinaan, vaan nousi notkeasti penkiltä astellen konttinsa
luo, jonka hän tupaan tullessaan oli ovinaulaan ripustanut. Ja sitä
tehdessään hän tyynesti jatkoi kertomustaan:
-- Täällä Iijoella, ihan omissa vesissä, pääsi koski nielemään meiltä
venheet, -- olimme siinä juuri joutuneet kahakkaan ryöstämässä
käyneiden karjalaisten kanssa. Se oli turkasen vahinko! Mutta jäi niitä
nyt sentään vähän saaliita tuomisiksikin...
Hän oli nostanut kontin alas ja ruvennut sitä availemaan. Sinne
hän oli varannut juuri Voutilan tuomisiksi joitakuita säästyneitä
karjalattarien vyöhopeita, herttasolkia ja lemmenlehtiristilöitä,
ja niitä hän nyt kävi sieltä kämmeneensä nostelemaan. Mutta ne
näyttivät hänestä itsestäänkin nyt sangen köykäisiltä noin pitkän
retken tuomisiksi... ja samassa kuului naisten parvesta nyt äänekäs
tirskahdus. Hannu pyörähti ympäri kuin pistettynä. Hän näki silloin
sen kenokaula-neitosen, jonka muistoa hän retkensä varrella oli salaa
mielessään kantanut, kumartuneena lieden yli... Tyttö painautui
syvemmäs patoihin päin, mutta Hannu huomasi siltä selvästi, ettei hän
sinne keittohommiinsa kumartunut, hän painautui piiloon ilmeisesti
salatakseen vaikeasti pidätetyt naurunsa...
Kuin jähmettyneenä jäi Hannu siinä kontti kourassaan, helyt
kämmenellään, seisomaan eikä hän hetken aikaan saanut sanaa suustaan.
Tuo kikatus, tuo niskan nakkelo, se oli juuri sitä, jota hän aina oli
pahimmin peljännyt... hän ei sitä kestä, sen hän oli jo etukäteen
tiennyt, kuinka hän olikaan koettanut karaista mielensä juuri
tällaisen nöyryytyksen varalta. Hänen luontonsa lupsahti lamaan,
hänen ajatuksensa sakoi ja hän tunsi itsensä tuiki avuttomaksi. Sen
hän vain älysi, että tuosta avuttomuudesta oli hänen jollakin tavoin
pelastauduttava...
Äkkiä hän pudotti helyt takaisin konttiin ja virkkoi kuin äskeistä
puhettaan jatkaen:
-- Vaan eivätpä taida Voutilan neitoset huolia näin vähistä... eikä
vanhan miehen lahjoista...
Nuo viimeiset sanat olivat kuin varkain livahtaneet hänen huuliltaan,
niitähän hän aina oli koettanut karttaa. Mutta hän oli nyt,
kuullessaan nuo vihlovat soppityrskyt, yhtäkkiä tullut vakuutetuksi
siitä, että juuri siinä, hänen iässään, oli vika... Sitä vikaansahan
hän oli aikonut kullata kunnialla ja saalislahjoilla... hurmata
nuoruuden tuoreella maineella... Nyt se kiilloitus oli häneltä jäänyt
hankkimatta... tyhjä ei tehoo miehiin eikä naisiin... siksi uskalsivat
nyt hänelle neitosetkin tyrskähdellä... Olihan hän nyt vanhempi, monin
tavoin vanhempi, kuin retkelle lähtiessään -- hänen oli näinollen
ollutkin naurettavaa vedota tuomisiinsa!
Hämillään ja saamatonna hän siinä seisoi kontti kädessään, epävarmana,
ripustaisiko sen takaisin naulaan vai eikö. Mahtaa hän olla siinä
kömpelön näköinen... kaljupää harmaaparta nuorille neitosille helyjä
tarjoamassa...! Melkein kuin apua pyytäen kääntyi Hannu senvuoksi
Kaapro-vanhuksen puoleen.
Mutta kun hänen silmänsä silloin hetkeksi vältti, juoksivat neitoset
ovesta ulos ja oven takaa kuului pian hillitöntä kaakatusta. Silloin
Kaapro-ukko, nostamatta silmiään permannosta, virkkoi vastaukseksi
Hannun äskeisiin sanoihin:
-- Eivätpä taida huolia...
Katsahti sitten kontti kädessä seisovaan mieheen, tunsi sääliä
sydämessään, nousi ja astui kohti:
-- Mutta mihinkä sinä kiirehdit, Hannu, -- haukataan me tässä suupala
yhdessä?
Tyhjentynyt pirtti ikäänkuin vapautti Hannun kömpelyydestään. Hän
veti kontin viilekkeet hartioilleen ja vastasi rauhallisesti, mutta
kasvoiltaan harmaana:
-- Ajattelin astella kotiin... johan tässä tulikin levätyksi.
Eikä vaari häntä pidätellyt. Tarinakin tuntui luistavan niin kankeasti
eivätkä näy tytötkään saaneen siitä murkinasta mitään valmista.
* * * * *
Verkkasin ja kankein askelin käveli Hannu viimeisen taipaleen
jokiahdetta myöten kotitalolleen. Siellä istahti hän, tuvan väkeä
lyhyeen tervehdittyään, raskaasti pöydän päähän, ikäänkuin siinä
mielessä, että tässä sitä nyt istutaan... se on nyt päätös, eikä
taida tästä tulla enää liikahdetuksi...! Pysty nousi eteen, enempi
rientoileminen ei enää auta... Tässä nokisten orsien alla... vanhoissa
lämpimissä... mikäs onkaan tässä ikämiehen elellä, jättää vain joutavat
retkeilyt ja maailman turhuudet!
Pirtissä hyöri harmaatukka Johanna toimekkaana emäntänä kuin ainakin,
komenteli piikojaan, kalisti avaimia ja pysähtyi aina väliin puhua
paapattamaan veljelleen, niinkuin kokemattomalle pojalle, nuhdellen ja
neuvoen:
-- Siellä tärvelit taas talven ja kesän, vaikka kotona olisi miestä
tarvittu. Mitä siitä nyt hyödyit, -- vähiinpä kuuluvat saaliitkin
kutistuneen, niin kertovat jo ihmiset.
-- Eivät kuulu akkoihin miesten retket, vastasi Hannu muristen.
-- Vai eivät -- kun täällä akkain on työt tehtävä! Pysynet nyt edes
kotona... talokin on korjattava... päälle lahoo!
Oviloukosta säesti Kreeta tätinsä puheita. Hänelle ei näyttänyt isän
kotiintulo kovinkaan mieluisalta, -- se tuntui hämmentävän hänen omia
suunnitelmiaan. Siksi tohisi tyttö siellä tyytymättömänä ja potki
syrjään isänsä märkiä saappaita. Vihdoin kävi hän kopeloimaan Hannun
konttia, jonka tämä oli penkille viskannut, löysi sieltä päällimmäisinä
hopeahelyt ja riensi niitä Hannulle näyttelemään.
-- Tässäkö tuomiset vuoden retkeltä? Ja kenelle ne ovat?
-- Kenelle lienevät... sinullehan nuo näkyvät olevan liian halpoja,
vastasi Hannu loukkautuneen äänellä.
Mutta tyttö rehahti nauramaan:
-- Ei ne ole minulle aiottukaan, muille ne on tuotu. Vai mitä? Eikö
käynytkin isä taas ensiksi Voutilassa...?
-- Kävi kaiketi, virkkoi Johanna varmana.
-- Tietenkin kävi, toisti jo tyttökin. -- Mutta eikö olleetkaan nyt
vastaanottajaiset sellaiset, että olisi sopinut voittokihlat antaa?
Taikka eivät tainneet kelvatakaan siellä tällaiset Vienan aarteet... jo
tuota aavistinkin!
Johannakin oli nyt ehtinyt Hannun helyjä tarkemmin katsomaan. Hänkin
punnitsi niitä kädessään ja puhui moittivasti:
-- Siinäkö ne nyt ovat koko sotaretken saaliit... kuiva naula... liekö
oikeata hopeatakaan!
Mutta Kreeta nauroi yhä vahingoniloisena ja voitonvarmana, nauroi
täysin selvillä siitä, ettei hänelle nyt tuodakaan emintimää
Krankkalaan ja että hän siis vihdoinkin saa sinne ottaa haluamansa
kotivävyn.
-- Näitä kihloja se isä läksi hakemaan maiden ja merien takaa, läksi
vanhana miehenä hulluttelemaan, -- tuossa ne nyt ovat!
-- Eipä olisi kannattanut, säesti Johanna.
-- Ei olisi kannattanut, matki Hannukin. Hän ei, kumma kyllä, saanut
suuttuneeksikaan noista kotinaisten letkotuksista, hänen ajatuksensa
liitelivät omilla teillään, eikä hän jaksanutkaan riidellä. Hän
vain muisteli, miten hän oli kuvitellut istuvansa kotiin tultuaan
tässä pöydän päässä sankarina ja johtomiehenä: Sukunsa ylpeytenä,
kotiseudun kunniana! Naapurinisännät saapuvat Krankkalaan palannutta
partiopäällikköä tervehtimään, kuulemaan sotauutisia ja niiden kertojaa
kädestä puristamaan... Naiset juoksevat nöyrinä tuvan ja aitan
väliä, kynttilät pannaan palamaan pöydälle, johon kaikille katetaan
juhla-ateria, -- karitsan hän oli aikonut siihen koti-iloonsa uhrata...
Nyt istui hän yksin hämärässä tuvassa ja ihmetteli, kuinka hän oli
voinut ajatellakaan tuovansa uuden emännän tähän rähinään...
Hannu oli jo syönyt kupillisen puuroa, mutta yhä hän istua jökötti
pöydän päässä liikahtamatta ja sanattomana. Silloin tuli todellakin
pari naapurin isäntää Krankkalaan häntä puhuttelemaan. Mutta mitään
kunniatervehdystä ei heidän vierailunsa tiennyt; he tulivat varsin
tuimina kyselemään poikiaan, jotka viime talvena puoliväkisin oli
otettu hiihtoretkelle, mutta jotka vieläkään eivät olleet palanneet, --
niistä he vaativat tiliä.
-- Pojat palaavat jälkijoukossa, älä hätäile, Esa, selitti Hannu,
koettaen tekeytyä reippaaksi. -- Palaavat jalkaisin, kun meiltä venheet
koskessa särkyivät, mutta muuten heillä ei ole mitään hätää.
-- Vai sinne jätit heidät syyssoita rämpimään, -- olisit rämpinyt itse!
Naapurin isännät eivät olleet muutenkaan leppoisella mielellä Hannua
kohtaan, joka heitä viime talvena oli kovin yliolkaisesti ja koppavasti
kohdellut. Nyt he tajusivat partiolaisen taas olevan huonommalla
puolella ja antoivat hänen karvaasti niellä omat entiset ylvästelynsä.
-- Olisi täällä miehet kotitöissäkin tarvittu, niin Krankkalassa kuin
muuallakin, puhuivat he. -- Mutta sinä lähdit herroja hännystämään ja
tuotit sotaretkelläsi meille köyhyyden ja häviön. Ei ole täältäkään
koko kesänä kyetty kalajärville, kun siellä vihollinen väijyy, --
sitäkö sinun oli pakko lähteä sinne ärsyttelemään!
-- Ja susi söi silti omatkin saaliisi, joista sinä Voutilan kokouksessa
etukäteen kerskuit!
Näin kurittivat naapurin isännät vuoron päältä muutenkin murjottua
miestä, joka ei paljon kyennyt puolustautumaankaan. Hän kyllä koetti
selitellä, että retkihän oli pantu toimeen kuninkaan käskystä ja
etteihän tapaturmille mitään voi. Mutta naapurit eivät hellittäneet,
heillä oli mieli karvas, eivätkä he Hannua säälineet.
-- Komeillaksesi sinne läksit, päälliköksi muka -- maksappas nyt
miehillemme ne jalkavaivat ja kala-apajat!
Hannu ei enää ruvennut tiukkailevain naapuriensa kanssa väittelemään.
Hän herkesi äänettömäksi, istui vain paikallaan... antaapa tulla nyt
sitä haukkumista sekä ansiosta että ansiotta! Siinä hän istui vielä
kauan senkin jälkeen, kuin vihaiset vieraat vihdoin olivat lähteneet,
istui sanaa puhumatta lattiaan tuijottaen. Häntä väsytti, mutta ei hän
saanut maatakaan mennyksi eikä mihinkään ryhtyneeksi.
Ilta rupesi hämärtymään. Tuvassa tekivät naiset jo iltatöitään, mutta
niiden keskeltä tuli Johanna vielä veljeään puhuttelemaan, kertoen
kaikesta, mitä talossa olisi tehtävä ja mihin korjauksiin ensiksi
olisi ryhdyttävä. Hannu kuunteli puolella korvalla, mutta sisar
huomasi kyllä, ettei hänellä ollut aikomustakaan lähteä edes selkoa
ottamaan, mitä missäkin oli vikana. Vihdoin nykäsi Johanna häntä oikein
käsipuolesta ja virkkoi:
-- Nouse jo siitä, että saadaan siihen vuode tehdyksi! Ja kävisit nyt
pilkkomassa aamuksi edes vähän piisipuita, nekin loppuvat!
Hannu nousi silloin kuin käskyä totellen, otti kirveen seinältä ja
käveli ääneti ulos navetan takaiselle rankapinolle. Ja siellä hän
hetkisen rajusti heilui, iski rankaa kuin kiukussaan niin että sälöt
sinkoilivat, halkoi ja katkoi. Mutta jo tuokion kuluttua pysähtyi
häneltä kirves rankaan kiinni ja hän jäi sen ääreen kumarassa seisomaan.
-- Tätäkö tämä nyt on? Tähänkö se sitten jää? Ennen aikaan,
vastoinkäymisten sattuessa, oli hän aina voinut tarrautua kiinni
johonkin uuteen tehtävään, innostua ja antautua siihen rentonaan ja
unhottaa kaikki harmit. Nyt hän ei voinut antautua mihinkään eikä
unhottaa mitään... ei ollut enää mitään, mikä hänet menehtymästä
pelastaisi!
Hän istahti väsyneenä pölkylle. Näinkö vei häneltä lopulta voimatkin
tämä partioretki, joka hänet ensiksi ilmeisesti nuorenti? Nyt hokevat
kaikki: lähditkin vielä vanhana miehenä rehkimään... Linnanherrakin
virnistelee, että "saadaanhan sinne rajavahtiin nuorempiakin..."! Kun
se olisi siivommin pyytänyt, niin olisinhan hänen tarjoukseensa ehkä
voinut suostua... enkähän tuota toki jyrkästi kieltänytkään...
Mutta eipä taitaisi someta eläminen sielläkään. Ei siellä korjaudu
enää pilattu partiomaine ja nämä muistot ovat aina mukana. Parasta
jäädä tänne pirttikarhuksi, ottaa vävy töitä tekemään ja talosta veroja
maksamaan ja itse heittäytyä ukkovaariksi, -- sehän on vanhuksen osa!
-- Tässäpä saa sitten mies rankopinon ääressä navetan takana heilua ja
hautoa iltikseen näitä yksiä mietteitä. Pilkkoa nuorelle isäntäväelle
piisihalkoja ja saunapuita ja sen päivätyön jälkeen vääntäytyä uunille
nukkumaan, -- sama mies, joka vielä viime talvena läksi sankaritöihin
ja komeana satoja johti ja komensi!
Navetasta kuului laulua, -- siellä lopettelivat piikatytöt
iltalypsyään. Aluksi ei Hannu siihen huomiotaan kiinnittänyt, syvälle
omiin mietteisiinsä kun oli vaipuneena. Mutta vähitellen hän rupesi
heristämään korviaan... siitä laulusta soi jotakin tuttua säveltä, joka
häntä vaivasi. Yhtäkkiä ojentausi hän suoraksi, kuunteli vielä tuokion
ja samassa hänen selkäänsä karmasi, kuin olisi siihen sattunut ruoskan
isku.
-- Taas tuo laulu Vesaisen voivatasta ja hänen retkistään!
Siitä vain edelleen lauletaan, ei tullut Krankan Hannun retkistä niiden
sijalle lauluja eikä satuja. Niistä puhutaan viikko, pari, joiden
varrella niitä kirotaan ja niille nauretaan, ja sitten ne unhottuvat!
Ja Krankan Hannu itse unhottuu pois, halkoukko pahanen, äijän kääppä,
kukapa häntä pitempään muistelisikaan. Navetan takana saa hän joka
päivä kuunnella tuota laulua Vesalan sankarista... kunnes kirves kerran
kädestä kirpoo...
-- Ei, tänne en jää näitä loiluja kuuntelemaan! Ei siedä sitä sisuni!
Hannu iski kirveensä pölkkyyn. Hän tunsi tukehtuvansa, liiaksi oli jo
katkeruutta patoutunut sydämeen, se ei kestänyt enempää. Hänen täytyi
haukata ilmaa, saadakseen hengityksensä kulkemaan.
-- Pois täältä, pois...!
Jättäen pilkkopuut kokoamatta astui Hannu pirttiinsä, ja astuikin sinne
taas pystypäisenä ja varmana miehenä, joskin katseiltaan vielä äskeistä
kolkompana. Ja kolkolta soi nyt hänen äänensäkin, kun hän naisille
käskien virkkoi:
-- Pankaa evästä aamuksi konttiini!
Johanna löi melkein säikähtyneenä kätensä yhteen ja ehätti touhuistaan
veljeään torumaan, puhuen:
-- Vai ei kelpaa vieläkään kotipirtti, vai ei ole sinussa nytkään
miestä käydäksesi talon töihin käsiksi. Vieläkö on sinulla nytkin
maailmalla jotakin rehkimistä, -- hä, minnekä taas?
-- Lähden Siuruan salolle. Linnanherra on minut määrännyt sinne
rajavartijain päälliköksi, huomenna on jo Oulusta lähdettävä. Niin on
asia, -- pankaa vain aamuksi evästä!