Siuruan erämaan rajavartijat, joiksi Krankan Hannu oli saanut
pidätetyksi puolisataisen valiojoukon retkikuntansa nuoria miehiä,
olivat ensi töikseen alkusyksystä kyhänneet itselleen kohisevan
honka-ahon liepeelle pari avaraa saunaa, joissa heidän oli lämmin
lepäillä, elellessään eristettyinä muusta maailmasta. Sieltä pitäin
liikkuivat he vartioimassa jokea, jota myöten vainolaisten vielä
peljättiin hyökkäävän rantakyliin, sekä laajaa saloa, josta he
samalla ravinnokseen riistaa pyysivät. Vettä tihkui tosin tuoreista
seinähirsistä ja kitkerä oli savun käry matalassa saunassa, mutta
suloista siellä oli sittenkin sadeilmoilla loikoa kuivilla sammalilla
pystytulen ääressä ja kertoa kaskuja yhteisistä retkistä.
Iltaisin istuivat aina vahtivapaat miehet kirkkaan tervastulen
ympärillä kaskujaan kertoen ja tarvekalujaan veistellen. Siellä tarinoi
Kokon Pertti partiomiesten korpivaelluksesta kotijokia kohden, kuvaten
Kuiva-Erkin vaikeita matkavaivoja soiluvilla, upottavilla soilla.
Siellä vastaili Erkki ivailijan pistoksiin hilpeillä kompapuheillaan,
joilla hän pani tuvantäytisen miesjoukon hohottaen nauramaan. Siellä
Matti Isolusikka, muiden jo syömästä herettyä, vielä kauan tyhjenteli
valtaista rokkapataa, valittaen, että hänen oli liian kauan täytynyt
elää mustikkaruoilla. Siellä suunnitteli huomisia vahtivuoroja Paavali
Niilonpoika, jonka polvihaava jo oli parantunut, jättäen kuitenkin
säären kankeaksi, niin että hänelle nyt oli annettu "Paavo Pahajalan"
nimi. Äänessä olivat siellä toisetkin Karjalan hiihtäjät, kertoen
sotamuistokaan, ja iloinen porina kuului saunasta toiseen, kun miehet
niiden väliä kulkivat toistensa luona vierailemassa.
Mutta vartioston johtaja ei näihin tarinoihin paljon puuttunut. Hän
loikoili lavalla ja kuunteli, takan leimua tarkastellen. Vakavaksi
oli näet käynyt Krankan Hannu partioista palattuaan. Sitä miehet
usein mielihaikealla valittelivat, eivätkä he siihen tarkemmin syitä
tunteneet. He olivat tosin kuulleet linnanherran häntä töykeästi
kohdelleen Karjalanretken johdosta, ja se oli heistä kohtuutonta,
sillä tiesiväthän he Hannun itseään säästämättä parastaan panneen.
Mutta turhaan kehotti Kokon Pertti häntä olemaan välittämättä herrain
metkuista, turhaan koetti Kuiva-Erkkikin kaskuillaan saada häntä
hilpenemään. Yksivakaisena makaili Hannu vain lauteilla ja jäi sinne
usein päiviksikin, miesten mentyä vahtikierroilleen tai kalanpyyntiin.
Hän hautoi siellä mielessään niitä samoja retkiä ja tapahtumia, joista
miehet tulen ääressä kaskuilivat, mutta hautoi niitä raskaasti ja
itsensä kanssa käräjiä käyden.
Joskus tuli nuori Paavali, joka toverinsa alakuloisuutta sääli, oikein
asiasta tehden houkuttelemaan häntä mukaansa kalanpyyntiin tai kontion
vihellystä kuuntelemaan.
-- Menkäähän te, vastasi Hannu silloin veltosti. -- Loikoilenpahan
tässä, -- lämmin on vanhalle hyväksi!
Paavo jäi silloin hänen kanssaan saunaan vähän pitempäänkin
tarinoimaan, kysellen tarkemmin siitä Jokijärven kahakasta, jossa
hän itse oli tupertunut. Hannu ei ollut kenellekään kertonut, miksei
hän siellä ajoissa ollut ehtinyt venheentyöntäjiä hätyyttämään eikä
saaliitaan pelastamaan. Hän oli usein itseltään kysynyt, olisivatkohan
ihmiset häntä ymmärtäneet, jos hän olisi heille kertonut jättäneensä
retken tulokset pelastamatta pelastaakseen haavoitetun toverinsa...?
Ei, he olisivat nauraneet hänelle ja hänen meltomielisyydelleen, --
kovempi mies olisi arvelematta heti hyökännyt valkamaan! Näin hänen
tekoaan olisi tuomittu ja siksi ei Hannu ollut siitä koskaan kertonut
edes Paavollekaan, joka, tajuttomaksi kun oli vaipunut, ei vieläkään
tiennyt, miten siinä oli oikein käynyt. Vältellen Hannu nytkin
kysyjälle vastasi:
-- Myöhään ennätin sinne vesirajaan, ja yksin olin, en saanut venheitä
pelastetuksi...
-- Sinähän teit minkä voit, virkkoi siihen Paavo, aavistaen, että Hannu
häntä kantaessaan oli viivästynyt, ja tuntien siitä kiitollisuutta. --
Suotta siis sen tapauksen sallit mieltäsi kaivella!
Mutta Paavon mentyä askartelivat Hannun ajatukset yhä edelleen tuossa
hänelle ratkaisevassa kysymyksessä. Olihan hän yrittänyt, mutta vika
oli sittenkin hänessä itsessään, hänen omassa heikkoudessaan. Jospa hän
sieltä aholta olisi empimättä ja heti hyökännyt valkamaan... Paavo ei
kyllä olisi silloin täällä enää "pahajalkanakaan", eikä olisi täällä
luultavasti hän, Hannukaan, -- mutta siitä vähät! Hän olisi toki saanut
iskeä, riehua kerran rentonaan, tapella yksin viittä vastaan, listiä
päitä kuin nauriita...! Anna hengen mennä, maine olisi elänyt ehyenä,
se olisi kunniakkaana kulkeutunut pelastettujen venheiden mukana
kotirannoille, missä sitä olisi vielä vuosien jälkeen siunattu!
-- Miksi en hyökännyt silloin, miksi sulin melloksi mieheksi!
Hannu kiemurteli lavalla tuskissaan kuin mato, kärsien näistä
alituisista käräjistään, joita hän ei kuitenkaan voinut välttää eikä
lopettaa.
Kun vartiomiehet palasivat retkiltään ja reippailla tarinoillaan
hälventivät nuo raskaat ajatukset, silloin asettuivat hetkeksi vanhan
partiomiehen kuohuvat intohimot. Syysmyrsky kohisi seinän takana,
miehet kuivailivat saunassa tyytyväisinä märkiä vaatteitaan ja kehuivat
sen suloista lämmintä. Heidän oli siellä hyvä olla, miksei olisi hyvä
Hannunkin, mitäpä hän vielä muuta kaipaili ja kaihoili? Kylliksi on
hän jo riehunut, näin on se rientoilu päättynyt, -- täällä hän nyt
talttuneena loikoo piilossa salolla, kätkössä kateen ja ivan myrkyltä.
Naurakoot kotikylillä mitä nauravat, täällä on hyvä levätä -- melkein
kuin haudassa!
Mutta kun miehet lepäiltyään taas olivat lähteneet ulos ja Hannu
jälleen oli jäänyt saunaan kahden rokankeittäjän kanssa, joka
hoiti tulta ja nylki äsken kaadettua peuraa, silloin palasivat
partiopäällikköön uudella voimalla äskeiset mustat mietteet ja nuo
raskaat käräjät alkoivat alusta. Miehet olivat murkinoidessaan
mielihaikealla maininneet Solovetin sisäkirkon rikkaista varastoista,
jotka olivat heiltä näkemättä, ja siihen oli Hannun ajatus takertunut.
-- Vika oli minussa, niin syytteli hän säälittä itseään. -- Mikä horna
pidätti minua loikkaamasta umpisilmänä pappislauman yli portille ja
siitä sisään, -- toiset kyllä olisivat silloin seuranneet perästä!
Antaa olisi poljettu mäsäksi muutamia pitkäpartoja... Antaa olisi
siellä satimeenkin jääty! Vaikkapa ei olisi sieltä miehistämme
pelastunut yhtään, -- olisipahan kuitenkin kerran jytistetty ja jälki
siitä käynnistä olisi jäänyt! -- Ja olisihan siinä voitu voittaakin,
vallata muuri ja lopulta koko kaunis saari kirkkoineen ja koruineen, --
se se olisi ollut miehen työtä! Olisipa silloin Oulussa sopinut astua
linnanherran eteen ja sanoa paukauttaa: Toru mitä torut, mutta saari
vain otettiin, niinkuin kuningas oli käskenyt!
Näitä kiihkeitä ja kiihoittavia kuvia lateli lepäilevä partiopäällikkö
ehtimiseen eteensä hiljaisissa mietteissään ja hän puhkesi joskus
pystyyn karaten ääneensäkin lausumaan:
-- Iskeä olisi silloin pitänyt, iskeä hartiavoimalla, ei suoda armoa
kellekään...!
Rokankeittäjä katsoi silloin aivan kauhistuneena nyrkkejään heristävää
päällikköään, joka noin itsekseen lauteella parahteli, ja kysyi
kummissaan:
-- Että mitä...?
Kuin unesta heräten laskeutui Hannu silloin talttuneena takaisin
sammalille ja jatkoi taas ääneti hiljaisia väittelykään, jatkoi niitä
vielä toverien tupaan palattuakin ja yövuoteille asetuttua. Pitkät
olivat erämaasaunan pimeät yöt, moneen kertaan ehti mies niiden
varrella märehtiä katkeran tarinansa. Mutta kun aamu vihdoin valkeni ja
kaikki miehet taas läksivät töihinsä, jäi hän yhä päiväksikin niiden
yksien kiduttavain mietteittensä pariin.
Hän tunsi jo jäsenensäkin siitä pitkästä loikomisesta kangistuvan,
tunsi jalkansa turriksi, käsivartensa jänteettömiksi, ja hän epäili,
tokko hän enää metsäretkille kykenisikään. Mutta siitäkään hän ei
välittänyt... voittakoon vain vanhuuden kankeus, yksi menneen kaikki...!
* * * * *
Syksy meni, jäätyi joki ja maa, lumi peitti suot ja metsät, talvi
tuli raikkaana salolle. Silloin Hannu toisinaan elpyi, astui ulos
kuumasta, vettä tihkuvasta salosaunasta ja nousi suksilleen. Vieläpä
sujahti sentään jalka mäystimessä! Toimekkaana kuin ennen vanhaan
kävi hän silloin tehtäviinsä käsiksi, ryhtyen itse raja vartioimista
johtamaan. Väliin hän otti miehiään mukaansa isommankin joukon ja teki
heidän kanssaan viikon retken kauas itäisiin korpiin, tiedustellakseen
Kitkanperän lappalaisilta, onko sinne mitään epäiltävää näkynyt tai
kuulunut.
Siiloin oli hän taas nuorekas ja reipas ja sellaisella hiihdolla
haihtuivat raskaat ajatuksetkin kuin pahat huurut hänen päästään.
Korvessa oli helppo hengittää, siellä oli hän taas terve ja voimakas
partiomies. Olihan siellä jälleen hänen johdossaan kelpo, koeteltu
suksi joukkonsa, jonka etunenässä hän sai samota erämaiden halki ja
jossa paloi sama partiomieli...!
Hän hiihti kuin tärkeään tehtävään... kuin olisi hän puskenut
vainolaisjoukon kintereillä, saavuttaakseen ja tuhotakseen sen.
"Kypeniä kantapäissä", hoki hän potkiessaan mäkien yli ja murrosten
poikki niin rajusti, että nuoret, rotevat suksimiehet tuskin pysyivät
hänen perässään. Eikä hän heitä odotellutkaan, kun he väliin häipyivät
hänen taakseen näreikköön, huusi vain heitä ladullaan pysymään,
ikäänkuin hänen joka tapauksessa olisi, vaikkapa yksin, ollut
hyökättävä eteenpäin, joka hetki valmiina syöksymään taisteluun. Hänen
jäsenensä pingoittuivat, nyt juuri oli hän valmis tempasemaan vyöltä
tapparansa, iskemään ja voittamaan... nyt kerrankin hän tahtoi näyttää,
onko hänessä vai eikö sitä oikeaa partiomiehen sisua...
Yhä kauemmas hän painui Kitkan perukalle, selittämättä miehilleen
tämän rajun hiihtonsa tarkoitusta. Ja hän unhotti itsekin, ettei hänen
edessään ollutkaan pakenevaa taikka tappeluun antautuvaa vihollista,
unhotti, että hän vain ilmanaikojaan ja huvikseen hiihteli autioita
erämaita. Mutta hän nautti juuri siitä, että hän saattoi sen unhottaa,
unhottaa kaikki, ikänsä, pettymyksensä, pilkat ja naurut, -- nautti
omista uhmaavista mielikuvistaan. Hän ei tiennyt eikä tahtonut tietää
muuta, kuin että hän taas oli nuori ja verevä partiopäällikkö, --
hiiteen kaikki harmit! -- hän _eli_ taas, eli mielikuvissaan, mutta
valvoen ja ilmielävänä, eli niin uudelleen miehuutensa kirkkaimmat ja
kauniimmat unelmat.