Toisenlaiseksi kävi nyt pohjalaisten partiomiesten kotiinpaluu kuin
miksi he vielä tuonaan, kantaessaan saalislastejaan Iijoen latvoille,
sen olivat kuvitelleet. He olivat aikoneet soutaa jokea alaspäin
pitkänä, iloisena venekuntana, josta kajahtaisi reipas laulu ja miesten
hilpeä tarina, pysähtyä aterioimaan jokivarren kylissä ja kehastellen
kertomaan Karjalan kuulumisia. Varsinkin oli retken johtaja, kaikista
vastoinkäymisistään huolimatta, kuvitellut kotiintulonsa kunniakkaaksi
ja iloiseksi.
Nyt ei ollut retkikunnalla kuin kaksi venhettä jäljellä ja niihin
olivat sijoitettavat yökahakassa haavoittuneet sekä soutajiksi
otettavat vain vanhimmat miehet. Toisten täytyi jäädä jalan
samoilemaan rastittomia erämaita ja portaattomia soita, ja kun
enimmät eväätkin olivat koskeen uponneet, oli heidän ravinnokseen
turvauduttava onkikaloihin ja metsän marjoihin. Useimmat tappelussa
otetut karjalaisvangitkin olivat laskettavat menemään, niitä kun oli
patikkataipaleilla vaikea vartioida.
Kun kahakassa kaatuneet toverit olivat kuopatut, kiirehti pieneksi
kutistunut venekunta edeltä, joutuakseen mahdollisimman pian joen
asutuille rannoille. Mutta sitä asutustapa ei nyt löytynytkään. Siuruan
pieni jokikylä, joka oli ollut sen itäisin huippu, oli aivan autio,
-- toiset talot olivat poltetut, toiset hyljätyt, eikä yhtään ihmistä
ollut kylän kuuluvillakaan. Helppo oli soutajien arvata, että nuo
karjalaiset, jotka retkikunta oli Jokijärvellä tavannut, jo olivat
vierailleet alempana Iijoen varsilla, josta olivat paluumatkalla. Sillä
yhtä tyhjät olivat toisetkin kylät. Niiden asukkaat, joille kai ylempää
soutaneet pakolaiset olivat tuoneet sanan vainolaisten tulosta, olivat
tietysti säikähtyneinä karanneet metsiin tai rannikolle. Koko jokivarsi
oli kuin kuollut, pieni retkikunta ei saanut sieltä yhtään evään apua
eikä tavannut yhtään ihmistä, joka edes olisi kertonut, mitä siellä
todella oli tapahtunut. Olipa Hannusta, joka lohivoutina usein ennen
oli tällä jokivarrella vieraillut, nyt aivan kaameata soutaa noiden
talottomain kylien ja äänettömäin törmäin ohitse.
Venheissä ei senvuoksi paljoa puhuttu eikä enempää yönuotioillakaan.
Kukin tunsi mielensä kuin turtuneeksi; ajatus kulki hitaasti,
mielikuvitus oli kuin kuollut. Hannukin vain vaistomaisesti kiirehti
pientä venekuntaansa asutuille maille, osaamatta tehdä itselleen
selväksi, mikä häntä sitten siellä olisi vastassa.
Vasta jokisuulla sijaitsevassa kauppakylässä tapasivat retkeläiset ensi
kerran ihmisiä. Mutta säikähtyneitä olivat nekin, tuskin uskalsivat
miehisetkään miehet saapua katsomaan, keitä rantaan laskijat olivat. Ja
kun he vihdoin tunsivat tulijat oman puolensa partiolaisiksi, niin he
eivät heitä ilolla eikä uteliaisuudella tervehtineet, virkkoivatpahan
vain alta kulmin luimistellen ja melkein soimaten:
-- Myöhään palasitte, aikaisemmin teitä olisi täällä tarvittu. Sillä
täällä on jo sillaikaa käynyt toisia vieraita.
-- Jo olemme tavanneet niitä vieraita mekin, vastasi Hannu, laajemmin
siitä tapaamisesta kertomatta. -- Lienevätkö he maakuntaa paljonkin
hävittäneet?
-- Kuuluvat ne käyneen jokaisella jokivarrella, vastasivat alakuloisina
kauppakylän miehet. -- Eikö niitä toisin paikoin vieläkin parveille.
-- Yhden parven me toki matkallamme hajoitimme, kehui Hannu. -- Se ei
ainakaan enää palaa!
-- Mutta niitä on ollut useampia ja julmaa jälkeä ne ovat jättäneet.
Karkulaisia ovat rantakylät täynnä...
Ne uutiset eivät olleet omiaan retkeltä palaavien mielialaa keventämään
eikä heidän saapumistaan asutuille maille iloiseksi tekemään.
Vaivoin saivat he haavoitettunsa sijoitetuksi Iin kauppakylän
rantataloihin, joissa jo oli paljon pakolaisia. Mutta kun sinne näiden
lisäksi jäi terveitäkin Iin ja Kemin miehiä, saattoi Hannu yhdellä
ainoalla venheellä jatkaa matkaansa Iijoen suulta Pohjanlahdelle,
kiertääkseen sitten meritietä Oulun satamaan. Olisihan sinne kyllä
päässyt jalkaisinkin, eivätkä olisi retkikunnan vähät, säilyneet
saaliit käyneet liian raskaiksi selässäkään kannettaviksi. Mutta
Hannu valitsi sittenkin vesitien, koska hänestä oli uljaampaa samalla
saalisvenheellä samota itäisestä merestä läntiseen, sen verran komeutta
tahtoi hän toki kaikkien pettymystensä jälkeenkin suoda itselleen
kotiintulohetkelläänkin.
-- Yksi venhe vain! huoahti hän hiljakseen, kun korkeassa aallokossa
merta soudettiin ja mieleen muistui suuren venekunnan kulku Vienan
suurella selällä. -- Mutta onhan sitä tässäkin, lisäsi hän, ikäänkuin
keventääkseen raskaita mietteitään. Olisihan helposti voinut käydä
niinkin, ettei yhtään venhettä olisi säilynyt siinä kahakkarannalla.
-- On todella tässäkin perille saamista, vastaili Juorkuna, alahangan
airosta kiinteästi kiskoen. -- Kiusaksi olisivat meille pian useammat
venheet, ivaili hän edelleen.
Heikuran Yrjänästä tuntui helpottavalta, kun miehet taas saattoivat
laskea pienenkään leikin, kaikki oli viime aikoina ollut niin
umpisurullista. Ja hän jatkoi sen vuoksi samaan sävyyn:
-- Ja onhan meitä retkikunnasta koolla valiojoukko, kymmenen vanhaa
miestä!
Jo hymähti Hannukin, katsellen harmaapartaisia soutajiaan, ja virkkoi:
-- Tulevatpa sieltä aikoinaan toisetkin Kokon Pertin johdolla, eipä
meiltä toki monta miestä sinne kaatunutkaan.
-- Sieltä tulevat, suota tarpoo Kuiva-Erkkikin, joka aina karttoi
patikkataipaleita, muisteli Juorkuna. -- Kuinkahan vain siellä puuroa
riittänee Matin isoon lusikkaan!
-- Keittänee Matti nyt mustikkapuuroa, sillä marjoja on tarpeeksi
salolla!
Näin veistelivät vanhat miehet merta soutaessaan, koettaen vaimentaa
mieliään painavan pettymyksen. Sillä toiseksihan he olivat ajatelleet
tämänkin loppukierroksensa Pohjanlahtea pitkin. Kolmattakymmentä
alusta, saaliita täynnä ja keihäät keulassa, laskee salmen kautta
mereltä Haahtiperää kohti ja linnan valkamaan, -- sellaiseksi oli Hannu
jo Vienan taipalilla ehtinyt sen kotiintulonsa miehilleen kuvata.
Oulun porvarit seisovat lapsineen ja naisineen silakalta tuoksuvalla
törmällään ällistyneinä katsellen, että mikä hornan sotajoukko
se nyt mereltä kaupunkiin ryntää. Linnassakin syntyy hälinä, sen
ruostuneita tykkejä käännetään merelle päin, kellarista kannetaan esiin
väljehtyneitä ruutirakeita ja sotaherrat sonnustautuvat kiireellä
miekkavöihinsä... Kunnes siellä vihdoin keksitään, että sehän onkin
Krankan Hannun Vienanmatkue, joka nyt tätä tietä saaliineen palaa...
terve, Limingan urhokas poika...!
Värikkäästi oli Hannu sen tulonsa miehilleen kuvaillut ja hän ihasteli
vieläkin noita silloisia mielikuviaan, virkkoen:
-- Olisi sitä oululaisten hälinää, hitto soi, kelvannut katsella, --
pilasivat meiltä hyvän jutun nuo vietävät yönkulkijat karjalaiset!
Nyt täytyy vanhain miesten palata yhdellä veneellä, joka ei hämmästytä
ketään, -- ilkeästi se tulos taas Hannua sydänalasta kourasi. Yhä
koetti hän kuitenkin säilyttää äskeisen, reipastelevan äänensävynsä
jatkaessaan:
-- Mutta onhan tämä kunniallista kotiintuloa tämäkin; keihäät ovat
keulassa ja saalista on lastina, vaikkei sitä kovin paljoakaan ole.
-- Ja onhan toki yhtä ja toista kerrottavaa linnan herroillekin, kun he
saavutuksiamme kyselevät. -- Näin virkkoi Juorkuna edelleen ivallisena.
Mutta Hannu otti sen todeksi vastatessaan:
-- Niin on, -- retki on kuitenkin tehty! Ja tuolta aukenee nyt salmen
suu Oulun linnaa kohden!
Herättihän pohjalaisten sotavenhe kumminkin jonkinverran huomiota,
kun se tuulisen elokuun päivänä souti linnan ja Haahtiperän väliselle
selälle. Hannu oli aikaisemmin ajatellut laskea venekuntansa linnan
laituriin -- olihan se toki retkeltä palaava sotajoukko, vaikka
talonpoikainen olikin! -- mutta nyt hän kuitenkin ohjasi tämän ainoan
aluksensa vaatimattomasti Haahtiperän kalavenheiden väliin. Siellä
keräytyivät heti hurstinhuuhtojat, kalanperkkaajat ja aittarengit
ihmettelemään noita oudonnäköisiä, ahavoittuneita partaurhoja,
joista toisilla oli päässään talvella mukaan otettu nahkanaapukka,
toiset taas soutivat karjalaisten kairalakeissa ja pitkissä,
vaaleissa villamekoissa. Millään erinomaisella kunnioituksella eivät
nuo pikkuporvarit kuitenkaan nyt tervehtineet Krankan Hannua, kun
ymmärsivät venekunnan olevan hänen palaavaa retkiväkeään; kävivät vain
uteliaina ja epäuskoisina kyselemään retken vaiheista ja tuloksista.
Heille ei Hannu kuitenkaan vielä ruvennut paljoa vastailemaan;
arvokkaana hän antoi miehilleen ohjeita tavarain nostamisesta
majataloon, sekä lisäsi äänekkäämmin:
-- Ensiksi on toki käytävä linnassa tekemään tili retkestä. Sitten
jutellaan siitä muillekin.
Hannussa oli vielä lopputaipaleella kytenyt hiljainen toivo, että
hänen karjalaisretkensä, jonka varrella hän oli laajasti veroitellut
vihollismaata, oli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tekevä hyvän
vaikutuksen sota- ja hallitusherroihin, joiden hän yhä luuli Oulun
linnassa viipyvän. Olihan hän heidän pyynnöstään alkujaan retkelle
lähtenyt ja olihan heidän nyt vuorostaan tehtävä tili kuninkaalle
siitä, mitä tämän käskyjen täyttämiseksi oli toimitettu, -- vähänpä
toiset olivat hänen rinnallaan tehneet! Verrattain varmana miehenä
hän senvuoksi astui sillan yli Linnansaareen ja sen muurinaliseen,
pitkään, holvattuun porttikäytävään, josta hän ohjasi kulkunsa suoraan
linnanherran asuntoon. Jo pihalla Hannu kuitenkin kylmänlaisesti
tervehtivältä nihdiltä kuuli, että Sumassa käynyt sotaväki oli, heti
Oulunsuuhun palattuaan, lähtenyt sieltä päällikköineen pois Ruotsiin,
-- linna eleli taas hiljaisena tavallisen, pienen varusväkensä varassa.
Ja Erik Hare yksin oli siellä siis enää hänen tavattavissaan.
Kotvasen odotettuaan linnanherran tutussa virkahuoneessa näki Hannu
Haren tulevan vastaansa kasvoiltaan jurona ja tylynä, ja ensi
sanoikseen pukkiparta nyt virkamahtavana virkkoikin:
-- Vihdoinkin olet siis palannut. -- Näistä sanoista soi jo
heti moitetta, mutta vielä enemmän jatkosta: -- Te olette tällä
ryöstöretkellänne, josta meille jo on saapunut useita valituksia,
saaneet paljon pahaa aikaan.
Hannu tietysti hölmistyi. Jospa hän ei ollutkaan juuri suurista
kiitoksista ollut varma, niin tällaista ryöppyä hän ei ainakaan ollut
odottanut palkaksi pitkästä vaivannäöstään. Haren esiintyminen ja
äänensävy oli vallan toinen kuin viime talvena, jolloin hän oli Hannua
retkelleen houkutellut ja pitänyt talonpoikaisen partiojoukon osuuden
siinä erikoisen tärkeänä... mitäs tämä nyt on? Eikä voinut palannut
partiopäällikkö sen vuoksi ensiksi muuta kuin hämmästyneenä sopertaa:
-- Pahaa!
-- Niin, pahaa, toisti Hare kiihtyvällä äänellä. -- Kuka teidän käski
lähteä sinne sisämaahan ryöstelemään ja polttelemaan!
-- Oltiinhan sotaretkellä...
-- Sillä retkellähän oli oma luonteensa. Olihan vain tarkoitus viedä
sinne apuväkeä, retkeillä siivosti...
Apua... siivosti...! -- Hannulle rupesi jotakin uutta hämärästi
valkenemaan. Linnanherran jatkuvista nuhteista hän ihmeekseen älysi,
että Stuartin sotaretkelle tahdottiin nyt jäljestäkäsin antaa aivan
toinen leima, kuin mikä sillä oli tältä joelta liikkeelle lähdettäessä.
Silloin oli käsky valloittaa linnat ja luostarit, koko Vienan läntinen
rannikko ja Karjalan maata niin laajalti kuin suinkin... Nyt se oli
pahasta...! Sekoamaan pyrkivät siinä Hannun mietteet, selvästi oivalsi
hän vain sen, että hänestä ja hänen partiomatkastaan oli täällä
sittenkin tehty syyparka!
Tyynesti koetti Hannu kuitenkin puolustautua ja viitata alkuperäisiin
retkisuunnitelmiin, tehden lyhyesti selkoa matkansa kulusta. Mutta Erik
Hare ei tahtonut häntä kuunnellakaan, hän ärhenteli siinä kuin kärtyisä
rakki ja kivahti:
-- Joutavia retkiä! Valituksia on niistä vain tänne tullut sekä Sumasta
että Solovetista. Ja meidän on täytynyt saapuneille lähettiläille
esittää koko teidän retkenne ominpäisen, kurittoman roistojoukon
työksi, sekä pyytää sitä anteeksi.
-- Roistojoukon! -- Jo kuohahti vihdoin Hannunkin veri ja hän astui
säihkyvin silmin askeleen pientä, pukkipartaista herraa lähemmäs. Hänen
reipas partiomatkansako on täällä leimattu luvattomaksi ryöstöretkeksi,
hänetkö, joka on siellä kuninkaan nimessä kulkenut, on hyljätty
rosvopäälliköksi...? Ei hän sitä vielä voinut käsittää eikä uskoa ja
siksi hän, yhä hilliten luontoaan, kotvan kuluttua kummastellen jatkoi:
-- Antoihan sotaväen ylipäällikkö suostumuksensa retkeemme...
-- Se onkin ainoa seikka, joka selkänahkanne pelastaa, sähähti Hare
siihen. -- Stuart erehtyi, siksi kutsuttiinkin hänet täältä heti pois!
-- Erehtyi! -- Hannu ei voinut muuta käsittää, kuin että koko
sotaretki, samoinkuin samaan aikaan Jäämerelle tehty asematka, nyt
tahdottiin selittää pelkäksi erehdykseksi! Hän ihmetteli vain, että
ei Hare huomannut itsekin "erehtyneensä", kun haali Suman retkikunnan
kokoon ja saatteli sen Maanselälle asti. Mutta pieni linnanherra puhui
edelleen terävästi, niin että vaalea leukaparta tutisi:
-- Ymmärtänet jo toki itsekin, mitä pahaa olet partioillasi
aikaansaanut, mitä surkeutta koko maakunnalleni. Karjalaiset, joita
olette ryöstäneet, ovat lähteneet tänne kostamaan, ovat hävittäneet
ja polttaneet monen jokivarren kylät. Rannikkoseudut ovat täynnä
pakolaisia, joita nyt täytyy täällä elättää ja jotka eivät uskalla
palata kotikulmilleen, missä Vienan miehiä vieläkin liikkuu.
Ymmärrätkö, -- meidän on nyt vuorostamme täytynyt näistä ryöstäjistä
tehdä rajan taa valituksia...!
Kyllähän Hannu tätä jo osapuilleen rupesi ymmärtämään. Jo Iijokea
soutaessaan oli hänellä ollut paha aavistus, että vainolaisten vierailu
selitettäisiin hänen syykseen, -- ikäänkuin karjalaiset eivät olisi
pahastuneetkaan itse alkuperäisestä sotaretkestä ja ikäänkuin se olisi
tapahtunut sulassa sovinnossa! Mutta että kaikki epäonnistuminen
tehtiin hänen viakseen ja että häntä palkaksi näin pieksettäisiin, kuin
lampaan tappanutta koiraa, sitä hän ei voinut sulattaa. Herrat tahtovat
nyt pelastua hänen selkänahallaan, se oli hänestä ilmeistä ja hän aikoi
sen jo suoraan sanoakin. Mutta vieläkin hän pysyi rauhallisena, oikaisi
vain vartensa suoraksi ja vastasi itsetietoisesti:
-- Sodassa isketään ja saadaan iskuja. Mutta se on jo tunnettava
sotaretkeä hankittaessa, -- täältä linnastahan siihen ryhdyttiin. Ja
olihan siihen kuninkaan käsky.
-- Älä syytä kuningasta tuhmuuksistasi, ärähti Hare uhkaavasti, mutta
ei näyttänyt sentään haluavan jatkaa keskustelua onnistumattoman Suman
retken syistä. Ja hiukan talttuneemmin hän jatkoi:
-- Nyt on meidän koetettava välttää vahingollisen retkenne vielä
pahempia seurauksia. Sitä varten on jo Oulun jokivarrelle lähetetty
rajavartioita, joiden tulee suojella maakuntaa ja häätää mahdolliset
uudet karjalaiset partiokunnat hyökkäämästä pitäjiimme. Samanlainen
on sijoitettava Iijoellekin, Siuruan takamaille. Sinne on sinun
suksimiesjoukkosi nyt asetuttava, -- itse saat vielä jäädä sitä
johtamaan...
Ja ikäänkuin lopettaakseen koko keskustelun lisäsi linnanherra
ivallisesti:
-- Parasta on, että kiirehdit noita noloina palaavia patikkamiehiäsi
vastaan ja pysähdytät heidät sinne vuodeksi, pariksi!
Hannussa kuohui harmi niin kurkkua myöten, ettei hän ollut Haren
jatkuviin letkauksiin saanut mitään vastanneeksi. Tuokin viimeinen,
ivallinen käsky tuntui hänestä nyt loukkaukselta. Ennen aikaan,
jolloin hän salolla liikkui kotikulmalaistensa rajavartijana, se oli
hänestä kyllä ollut kunniakas luottamustoimi, mutta nyt hän oli niin
sydämistynyt linnanherran epäoikeutetuista syytöksistä, että hän varsin
kylmästi vastasi:
-- Taitaa minun käydä vaikeaksi jäädä niin kauaksi pois kotitalostani.
-- No, saatanee sinne muita, nuorempia miehiä, sähähti Hare
sisähuoneeseensa kääntyen. -- Mutta silloin onkin sinun kotitalosi
verovapaus lopussa! Saat mennä!
Hannu läksi melkein pökerryksissään ja hän tunsi tarpeen tavata jonkun,
jolle vielä selittää ja puolustautua... Etuhuoneessa istuikin nuori
Antti Hare, jonka puolesta Hannu oli syksyiselle Vienan hiihdolleen
lähtenyt, -- istui siellä komeilevana naureskellen tykkimestarin
kanssa. Hannu pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin tarinoihin käydäkseen.
Mutta nuori herra, joka syksyllä oli hänet juomapöytään taluttanut, ei
nyt häneen päätäänkään kääntänyt, -- Hannulta jäi suu auki jatkaessaan
astuntaansa ulos.
Sellainen oli nyt Krankan Hannun vastaanotto Oulun linnassa.
Kävellessään sieltä siltaa kohden oli hänen sisunsa syttä mustempi. Hän
hautoi mielessään pahasuisen piikkiparran kirveleviä sanoja ja hänessä
liekki synkkä suuttumus. Tuossa siis kiitos ja palkinto kaikista
hänen vaivoistaan! Hannu oivalsi hyvin, että herrat olivat häntä,
talonpoikaa, käyttäneet vain niin kauan kuin olivat tarvinneet, ja nyt
he viskasivat hänet tiepuoleen omain erehdystensä uhrina. Se hänen
sisuaan kalvoi. Hän tunsi kärsivänsä kamalaa vääryyttä ja nyrkkiään
puiden hoki hän itsekseen:
-- Minä valitan kuninkaalle, hän minut tuntee, -- on se toki
herrallakin herra! -- Olihan Hannu ennenkin kuninkaissa käynyt,
miksei kävisi vieläkin! Mutta suunnitellessaan nyt kuohahtavassa
mielessään valitusmatkaa talonpoikain ystävän, Kaarlo-kuninkaan, luo,
ei tiennyt Hannu parka, että tuo hänen suosijansa, vanha kuningas, joka
vuosikymmeniä oli ollut niin sydäntään myöten innostunut Jäämeren ja
Vienan rannikkojen valtaamiseen, nyt jo horjui kuoleman kynnyksellä,
että häneltä käskijävalta juuri oli siirtymässä toisiin käsiin, joissa
nämä pohjoiset kysymykset köykäisinä häipyivät valtakunnan muiden
huolien alle. Mutta pian hän sai kuulla senkin musertavan tiedon...
-- Saat mennä! matki Hannu katkerasti. -- Kaikki siis lopussa! Valtain
luottamus ja arvonanto, partiopäällikön nimi ja maine, -- lopussa
kotitalon verovapauskin, joka Vesaiselle hänen retkistään palkinnoksi
annettiin!
Suuttumuksen ohessa raateli hänen rintaansa toivoton pettymys, ja
sitä karmivampi, kun ei hän voinut itseltään salata, että hän liialla
toiminta-innollaan ja oman mielensä kauniilla toiveilla oli antanut
aihetta herrain epäoikeutettuihin syytöksiin. Hän oli janonnut
mainetta, kuvitellut nopeaa kohoamista... Kuvitellut, että häntä
tässä linnassa vielä pysyvästikin tarvittaisiin, että hän, ruunun
virkamiehenä, vielä rakentaa itselleen virkatalon tuohon porvarien
törmälle... eikä hän niin kuvitellessaan ollut tarpeeksi ajatellut
niiden tehtäväin kiperyyttä ja vaikeutta, joihin hän antautui. Missä
oli nyt se nouseva virka-ura, missä se hänen kuviteltu talonsa,
jossa oli oleva kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja kamari tuvan
perällä...?
Sillan poikki Pokkisen törmälle kävellessään katseli hän raukein
silmin kaupunginpuoliselle rinteelle, ikäänkuin hakien sieltä sitä
valkohirsistä rakennustaan parhaiden porvaritalojen joukosta. Hänen
tajuntansa oli kuin tylsynyt, muuta mielikuvaa sinne ei sillä hetkellä
mahtunut, eikä hän niinollen huomannutkaan pientä väkijoukkoa, joka
sillan korvassa seisoskeli avuttoman ja ränstyneen näköisenä. Vasta
kun joku siitä joukosta kävi hänen hihaansa käsiksi ja rupesi nimeltä
puhuttelemaan, heräsi hän raskaista mietteistään, pysähtyi ja katsoi...
Se puhuttelija oli pieni, pyöreänaamainen pappismies kuluneessa
kauhtanassa, likaisissa lipereissä. Hetken tuijotettuaan tunsi Hannu
hänet Oulunjärven kirkkoherraksi Yrjö Pietarinpojaksi, jonka pappilassa
hän viime pääsiäisenä oli sotaväen mukana vieraillut ja jolle hän oli
opettanut, miten retkeläisiä varten isketty pappilan teuraskarja oli
kirjoihin merkittävä. Niitäköhän hiehojaan se nyt aikoo kysellä...?
Ei, omasta karjastaan ei pappi puhunut. Hän kertoi olevansa
seurakuntalaistensa kanssa pyytelemässä linnanherralta apua koko
hävitetyn kulmakuntansa suureen hätään.
-- Niin, hävitys ja hätä taisi tulla teillekin, virkkoi Hannu arasti,
muistellen noita keväisiä keskusteluita, jolloin hän Yrjö-herralle oli
vakuuttanut, ettei kosto enää kulkeudu Oulunjärvelle.
-- Tuli se, ja julmana tulikin, vastasi pappi haikeasti huokaillen. --
Poltettu on kirkkomme Paltamonmäeltä, hävitetty pappila ja koko kylä --
ja kaikki kylät. Ei ulvo siellä enää koiraakaan...
Hannu muisti sen punanahkaisen pystykorvan, joka Paltamon törmältä oli
katsellut vieraita yhtä hämmästynein silmin kuin pappi itse... nyt
olivat papin silmät surulliset ja syyttävät. Niiden katsetta oli Hannun
vaikea kestää ja hän kävi senvuoksi ikäänkuin selittelemään:
-- Vainolaiset, vietävät, taisivat kiertää Kajaanin linnan...
-- Ei ollut siitäkään apua... täällä nyt ollaan...!
-- Pakomatkalla?
-- Karussa on kansa koko laajasta pitäjästä... tälle kesälle tulikin
karkukesän maine. Toiseksi te sen maineen kuvasitte...
Hyvin sen Hannu muisti, lujasti oli hän siihen toiseen maineeseen
itsekin uskonut. Sen toivon pettäminen oli nyt suistanut hänet yhtä
avuttomaksi kuin nuo köyhät rajakulmalaiset. Mutta siitä hän ei
tahtonut puhua, vaan kysäsi:
-- Minkälaista apua nyt täältä haette?
-- En tiedä, -- raskas on mieroa kiertää, vastasi pappi. -- Tahdomme
senvuoksi kysyä korkealta ruunulta, miten on meidän nyt eläminen
alettava, seurakuntani ja minun.
Hän viittasi pieneen pakolaisjoukkoonsa, tuhotun seurakuntansa
pirstaleihin, ja hänen pyöreät silmänsä, joissa keväällä hämmästyksen
ohessa oli ollut lapsellisen luottava usko, olivat nyt niin
hätääntyneet ja neuvoa pyytävät, että tuota pappisraukkaa kävi
Hannunkin sääli, vaikka hänellä mielestään olikin tarpeeksi säälimistä
omassa kohtalossaan. Mutta mitään neuvoahan hän ei osannut antaa,
itse oli hän kuin kynitty riekko, hänen oma uskonsa ja toivonsa oli
taittunut.
Vaieten katseli Hannu senvuoksi koskeen ja kääntyi sitten verkalleen
jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin. Mutta pieni pappi piteli häntä
vielä hihasta ja purki syvällä haikeudella ilmi sydämensä sisimmän
huokauksen:
-- Parempi olisi ollut, Krankan Hannu, ettei olisi lähdetty sinne
karjalaisia ärsyttämään. Johan sen sanoin silloin... et uskonut...
tässä näet mitä siitä nyt tuli!
Hannu oli jo irroittanut hihansa papin hyppysistä ja jatkoi taas yksin
astuntaansa.
-- Parempi tietysti... ei olisi pitänyt yrittääkään, ajatteli hän
aittarivin ohi Haahtiperään kävellessään. -- Ei yrittää mitään, maata
vain vanhana miehenä pirtin pankolla ja kuulla kertomuksia muiden
maineretkistä... Sehän se olisi ollut varmempaa, mutta kun ei siihen
luonto taipunut...!
Hän saapui venheelleen, sille Seesjärveltä asti soudetulle
karjalaiselle nuottavenheelle, ja otti siihen jääneen keihäänsä
viedäkseen sen majataloonsa.
-- Nyt saa luonto taipua... ruostua saa nyt keihäs!
Mutta hänen luontonsa taipui vieläkin ylen haluttomasti ja kapinoiden.
Hetken kuluttua Hannu oikaisi käsivartensa, heitti keihäänsä kauas
lahteen ja kirosi sitä tehdessään niin synkästi, että rannalla
leikkineet pikkupojat juoksivat säikähtyneinä loitommalle ja sieltä
suut ammollaan katselivat julmistunutta miestä.