Kauan istui Krankan Hannu synkkänä ja harvasanaisena venheensä perässä
Vienan selkää soudettaessa ja hänen mieleensä palautti toverien tarina
yhä uudelleen itsesyytöksen katkeran ryöpyn. Mutta kuta lähemmäs
saavuttiin Kemijoen suuta, sitä kalpeammaksi kävi hänessä toki mielen
kaiho. Hänellä oli sikäli onnellinen luonto, että kun vanha toivo
petti, hänen oli helppo tarrata kiinni uuteen, sillä haihduttaakseen
sakoneet pilvet. Nytkin lämmitti jo taas uusi tuuma hänen väsymätöntä
mielikuvitustaan ja eräänä aamuna, kun miehet seisauttivat aironsa
ottaakseen esille eväskonttinsa, virkahti hän heille kuin helpotuksella:
-- Vielä me yksi temppu tehdään, ennenkuin tästä kotirannoille palataan.
Miehet katsahtivat hyvillämielin kauan alakuloisena istunutta
johtajaansa, iloisina, kun näkivät hänen jälleen reipastuvan, mutta
samalla jo hiukan epäillen hänen uusia suunnitelmiaan.
-- Niin mikä temppu? kysyi Kuiva-Erkki.
-- Käydäänpä ohimennen katsomassa Keminsaaren linnaa...
-- Kunpa siitä ohikaan päästäisiin, huoahti Erkki kuivasti.
-- Päästään me sitten ohikin!
Ja aterialevon aikana kertoi nyt Hannu soutajilleen tarkemmin uuden
juonensa. Kemijoen suuhun rakennettu linna oli kaikista kertomuksista
päättäen hyvin heikosti varustettu, -- sen voisi luultavasti saada
äkkirynnäköllä vallatuksi, arveli hän, jos näin mereltä tullen ja
aavistamatta siihen hyökkäisi, kuin raekuuro taivaalta. Olisipa aimo
nolaus äskeiselle Suman sotaretkelle, jos talonpoikaiset miehet nyt
noin vain vaivatta sieppaisivat samanlaisen linnan, jota ei pyssy- eikä
tykkiväki saanut vallatuksi... Ehkä se linna saataisiin pidetyksikin
-- niin innostui Hannu edelleen omista mielikuvistaan, -- siksi
kuin Stuart Pohjanmaalta ehtisi sen miehittämään. Heti olisi näet
Oulunlinnaan sana laitettava, -- tekisipä se hiisi vie siellä sievän
vaikutuksen. Tämä tuuma se taas melkoisesti lohdutti Hannun karvasta
mieltä, ja Keminsuun saaristoa lähestyttäessä otatti hän kiinni
yksinäisen kalavenheen, sen soutajilta kuulustellakseen, minkälaiset
ovat nyt olot mantereen rannalla, onko siellä väki kotosalla ja
odotetaanko sinne keitään äkkivieraita.
Mutta kalamiesten kertomukset kumosivat pian Hannun uusimmankin
urostyöunelman. Keminsaaren linnaan on juurikään saapunut hyvin
asestettua sotaväkeä ja se nyt vartioi koko jokisuuta, vahtien
erityisesti Karjalaa ryöstämään jääneitä "ruotsalaisia" partiojoukkoja.
Niin kertoivat pidätetyt verkkomiehet, ja heidän esittämänsä
yksityisseikat tuntuivat tosilta. Mutta samalla keikahtikin nurin
Hannun sekä Keminlinnan valtausta että retkikunnan koko paluumatkaa
varten tekemä suunnitelma. Sillä nyt ei ollut enää yrittämistäkään
nousta ylöspäin tätä pääjokea, niinkuin aikomus alkujaan oli ollut.
-- Vai niitä vahtivat, matkivat keihäsmiehet hiukan happamalla naamalla
näitä viestejä kuunnellessaan.
-- No, sielläpä siis vahtikoot, murahti Hannu muka välinpitämättömänä,
ruveten kohta mielessään suunnittelemaan uutta paluureittiä.
Matkan suunta oli heti muutettava, -- rannemmas ei ollut näet hyvä
soutaa, -- ja jyrkemmin luoteeseen nyt siis kokat käännettiin, kauas
Kannanlahden aavaa poukamaa kohden. Kiertämällä kaukaa varustetut
paikat oli pyrittävä kotoisten vesien latvoille ja siksi poikkesi
pohjalaisten venekunta nyt Kieretin lahtea kohden, jonne vesien
tiedettiin juoksevan kaukaisilta Kitkan järviltä asti. Siitä tuli taas
pitkä sounti myrskyssä jos tyvenessäkin. Siinä sai pingoittua miesten
jänne, veden räiskiessä varpelaitain yli. Ja näiden matkanvaivain
lisäksi kalvoi retkeläisiä yhtämittainen huoli siitä, päästäisiinkö
sittenkään sotimatta soutamaan Vienan mereltä kapeita sisävesiä kohden.
Eipä näkynyt toki Kieretin lahden suussa eikä sen mutkittelevalla
jokivarrellakaan, kun sinne vihdoin ehdittiin, vihollisen sotaväkeä;
ei ollut siellä edessä linnoja eikä loukkuja, vaan ahdistamatta pääsi
venekunta sauvomaan joen vihaiset kosket ja soutamaan sen saariset
suvannot. Evään apua saatiin taas karjalaisten pienistä jokikylistä ja
niistä otettiin väliin miesapuakin, milloin venheet olivat vedettävät
kannasten poikki vesistöstä toiseen.
Talttuneena miehenä ohjasi Krankan Hannu näin pitkän kierroksen tehneen
retkikuntansa kotipuolta kohden koettaen yhä peitellä mielensä monet
pettymykset. Joskus hän vielä kehaisikin tätä kierrostaan, jommoista
ei vuosikymmeniin ole tehty, ja koetti pysyä reippaana. Mutta murtunut
hänen mielensä nyt tosiasiassa oli, sen toverit kyllä usein näkivät,
lauennut oli rehevä luonto. Usein hän nyt, vastoin tapojaan, heittäytyi
-- Jeletinjoen pitkillä suvannoilla tai Pääjärven suurilla selillä
-- pitkälleen venheen pohjalle, pistihe siellä raanun alle pakoon
sadetta tai mäkäröitä ja nukahti sinne kokonaisiksi rupeamiksi.
Oravaisen Paavo, joka nyt kotimatkallakin oli osoittautunut tarkaksi ja
taitavaksi partiopäälliköksi, siirsi silloin haapionsa johtaja venheen
paikalle ja ohjasi valppaasti venekunnan selkien poikki ja virtoja
pitkin. Pian soudettiin siten jo Oulangan korkeatörmäistä jokea ja
noustiin sen koskia Paanajärvelle asti, josta alkavain vetotaipaleiden
jälkeen selvä reitti lähti viemään kotoisille vesille.
Ei Hannu myöntänyt väsähtäneensä matkan vaivoista, tämä lopputaival ei
vain häntä enää tarpeeksi innostanut, väitti hän. Mutta siinä raanun
alla maatessaan hän kuitenkin taisteli mielensä murtumista vastaan
ja koetti, muistelemalla pitkän matkansa pieniä tuloksia, selvittää
itselleen, mitä siitä oli jälellä, joka voisi häntä vielä kotiin tultua
lämmittää.
Olipa sentään jotakin, päätteli hän silloin, jotakin, jota retken
tuloksena kannatti näytellä ja kehaistakin, kun saavuttiin Oulun
linnaan ja kotoisiin pitäjiin. Oli toki saalista matkassa raskaat
venelastit, oli tuomisia omalle väelle ja naapureillekin, papeille ja
voudeille: Sarkoja ja saappaita, viljaa ja vuotia, simpukanhelmiä ja
näädännahkoja, vaskivöitä miehille ja solkihelyjä naisille... Mutta
paras kaikista oli sentään tuo Solovetin raudoitettu lahja-arkku,
jota Hannu omassa venheessään vaali ja johon hän maatessaankin päänsä
nojasi. Se ainakin kertoi, missä asti oli käyty ja ketä oli komennettu,
-- kertoi miesten ponnistuksista ja pelkäämättömyydestä.
-- On meillä toki jotakin kotiin tuotavana, virkkoi hän väliin
ääneensäkin, kun vedenjakajan poikki astuttaessa raskaita
saalistaakkoja kannettiin vesistöstä toiseen. Noilla keväällä
palanneilla ei ollut tuotavanaan kotiin muuta kuin nälkänsä ja häpeänsä!
Rohkeana ja reippaana hän silloin, kaikesta huolimatta, ajatteli
kotiintuloaan, näihin saalisvenheisiin kohdistui nyt koko hänen
talttunut toivonsa.
Jyryten solahtivat venheet viimeisellä vetotaipaleella maahan ladottuja
pyöräpuita pitkin ja komeana kajahti partiomiesten hihkaseva ääni
erämaan metsässä, kun he eräänä sydänkesän päivänä lupsauttivat venheen
toisensa perästä Iijoen latvavesiin.
-- Nythän ne ovat siinä melkein kuin kotivalkamassa, kehahti Kokon
Pertti keveällä mielellä, hikeä otsaltaan kuivaten ja asetellen taas
arkkuja pohjalaudoille.
-- Niin ovat siinä nyt saaliimmekin turvassa kuin kotiaitassa, toisti
Hannukin varmana. -- Tässä kun teljoille istumme, niin vievät vedet
meidät Pohjanlahteen asti, ja ylpeästi siellä vain soudamme viimeisen
meritaipaleen Oulunlinnan alle!
Kepeämpää oli nyt sountikin myötävillä virroilla ja kosketkin olivat
tutummat, joten niistä useimmat iloisesti melalla ohjaten laskettiin.
Eikä arvellut retkikunta enää tarvitsevansa valvottaa vartiomiehiäkään
öisin venherannassa, kun ei kotijoella ollut mitään pelättävänä, ja
siksi nukkui koko matkue yönsä rauhassa törmän päällisellä kuivalla
kankaalla, lämmittäväin nuotioiden ääressä.
* * * * *
Siinä sille kuitenkin taas tuli erehdys ja vihoviimeinen pettymys.
Oltiin jo Jokijärven länsipäässä, mistä pitkä ja tulinen koski
lähtee alaspäin nielemään. Tätä moniosaista koskea ei tahdottu
lähteä iltahämyssä lastivenheillä laskemaan, joten alukset vedettiin
koskenniskassa hiekkarannalle ja retkikunta itse asettui nuotiolle
ylemmäs ahteelle. Yö oli pimeä -- elokuun alku oli jo käsissä, -- mutta
leppoisan lämmin, ja raskaasti siihen nukkuivat päivän soutaneet miehet.
Silloin heräsi herkkäuninen Juorkuna ja kohottausi kuuntelemaan: Hän
oli kuulevinaan rannasta astuntaa ja rapsetta. Mutta arvellen jonkun
miehistään menneen venheille juomaan aikoi hän jo uudelleen heittäytyä
sammalille, kun Oravaisen Paavo, joka oli havahtunut vierustoverinsa
liikkeestä, karahti pystyyn valppaana kuin ainakin. Hän tempasi heti
tapparan kupeeltaan ja laskeutui törmän alle tutkimaan tuota outoa
astuntaa. Mutta samassa hän jo juoksi sieltä kiireellä takaisin,
huutaen nukkujille, niin että petäjäinen kangas kajahti: -- Pystyyn
miehet, vainolainen on venheillämme! -- Mikä vietävän vainolainen
täällä on, huudahti Hannu unestaan heräten ja ryntäilleen nousten.
Mutta hän ei ehtinyt Paavon matkaan, sillä parikymmentä lähintä
miestä jalkeille saatuaan ryntäsi tämä jo niiden kanssa vesirajaan,
yönhäiritsijöitä häätämään. Tappelun nujakkaa kuului kohta sieltä
hiekkaiselta rannalta, kuului miesten juoksua ja katkonaisia kirouksia,
joka kaikki kajahti kaamealta kuulakkaassa yössä.
Pian oli sentään pohjalaisten pääjoukkokin pystyssä ja hyökkäämässä
alas rantaan Hannun johdolla, joka jo arvasi karjalaisten partiokunnan
nyt olevan kostoretkellä. Liekö se sattumalta osunut pohjalaisten
venheille vai oliko se jo kauemmin maista väijynyt, -- tarkoituksena
sillä ainakin näkyi olevan siepata pois sekä venheet että saaliit...
Mutta ei niin kiirettä, te yöhiipijät... taisittepa, Karjalan pojat,
nyt itse joutua satimeen! Näin uhmaili Hannu, komentaen kovalla äänellä
miehiään ryntäämään vainolaisten niskaan.
Rannassa ei vihollista enää kuulunut, Paavo oli osastoineen sen jo
sieltä karkoittanut ja venheet näkyivät olevan eheinä paikoillaan.
Hannu jätti pari miestä niiden vartioiksi valkamaan ja hyökkäsi
toisten kanssa läheiseen vesakkoon, josta kuului jatkuvaa taistelun
temmellystä, -- sinne tuntuivat ryöstäjät Paavon hätyyttäminä paenneen.
Hän harppasi pitkin askelin pensaiden yli ja kehoitti miehiään
kaappaamaan kiinni niin monta kuin suinkin noista uskalikoista,
jotka täällä retkeilivät heidän kotiseutuaan hätyyttämässä, -- niitä
on sitten komea viedä voittovankeina Oulunlinnaan. Pienin parvin
hajaantuivat siten hyökkääjät, ryskettä seuraten, sisämaahan päin,
jonne taistelu, aamun arasti sarastaessa, vetäytyi ja loittoni.
Itse häipyi Hannu, vesakkoa samotessaan, hetkeksi miehistään. Hän
pysähtyi kuuntelemaan kahakan kulkua ja huomasi samalla näreikön
rinnassa pienen miesjoukon täydessä käsirysyssä. Lähemmäs juostessaan
oli hän tuntevinaan siellä Oravaisen äänen, -- niinpä todella, Paavo
siinä tappelikin parin vainolaisen ahdistamana. Nämä ottivat tosin
jo lipetin kankaalle päin... mutta mitä hittoja... onko siinä käynyt
hullusti? Oravainen horjui ja retkahti mättääseen..., oli ilmeisesti
haavoittunut...
Kun Hannu ehti pienelle ahonaukealle, olivat taistelijat, sekä
ystävät että viholliset, jo näkymättömissä ja hän pysähtyi nuorta
toveriaan tarkastamaan. Tämä oli saanut polveensa julman haavan ja
koetti nyt hiljaa valitellen kääntyä istumaan, katsellen raukein
silmin verta vuotavaa jalkaansa. Hannu leikkasi lahkeen auki ja sitasi
kaulahuivillaan ensi hätään ammottavan haavan. Katseli sitten vähän
neuvotonna ympärilleen, mutta kun ei omia miehiä enää ollut kuuluvilla,
ryhtyi hän nostamaan syliinsä nuoren toverinsa, kantaakseen hänet
syrjään tappelupaikalta.
Silloin elostuivat haavoitetun kalpeat kasvot ja Paavo kysyi vilkkaasti:
-- Jätitkö vartioita venhevalkamaan?
-- Jäi sinne pari miestä, vastasi Hannu, koettaen saada raskaan miehen
käsivarsilleen.
-- Annahan olla... heitä minut tähän... puhui Paavo katkonaisesti.
-- Riennä vain valkamaan... älä muusta huoli... Karjalaiset, herjat,
kehuivat vielä kiertävänsä vesakon kautta venheillemme... niiden tekee
mieli saaliitamme... olivat jo nähneet niiden arvon...
-- Joko Solovetin lahjatkin? kysyi Hannu hytkähtäen.
-- Sinun venheelläsi juuri olivat meidän rantaan saapuessa...
-- Ne pitää pelastaa!
Hannu laski toverinsa, joka verenvuodosta oli käynyt yhä raukeammaksi,
takaisin mättäälle. Mutta samassa näki hän aamunkelmeässä
valossa vihollisia taas viilettävän ylempänä aholla, -- heidänkö
rääkättäväkseen hän siis jättää avuttoman toverinsa...? Hän huusi taas
partiomiehiä avukseen, luovuttaakseen taakkansa niille, mutta kaikki
olivat kapasseet kauas kankaalle... Ja Hannu tiesi, että jos hän yksin
lähtee kantamaan raskasta, raukeaa miestä vesakon läpi, niin siihen
menee aikaa, -- hänen voimansa eivät olleet enää entisellään! -- ja
sillä aikaa saattaa veneenheittopaikassa tapahtua mitä tahansa.
Tuokion hän siinä siten kumarassa seisoi, kahden vaiheilla, pelastaako
saaliinsa vaiko nuoren toverinsa. Nuo rannassa olevat lastivenheet
olivat nyt ainoat, mitä hänellä oli pitkän retkensä tuloksena kotiin
vietäväksi... Ainoa maineen merkki ja pelastus hänelle, päällikölle,
-- ilman niitä vain ivaa ja naurua! Tämä mielle välähti salamana hänen
tajunnassaan... ei, ei, -- hän jännittäysi jo juostakseen nuorana
vesakon halki venheille, pelastamaan ainakin tuon kalliin Solovetin
arkkunsa!
Mutta vielä kerran katsahti hän mättäällä avuttomana makaavaa
ystäväänsä. Paavo ei enää virkkanut mitään, -- jalassa taisi tuska
olla kova, -- mutta hänen kärsivistä silmistään kuvastui luottava ja
elämänhaluinen nuoruus... Siitä miehestä vielä tulee jotakin, jos hän
tästä pelastuu, tulee ehkä pohjalaisten paras partiomies ja heimonsa
johtaja -- --, joka vielä himmentää kaikkien edeltäjäinsä maineen.
Sen se tekee -- jo tällä matkalla ovat miehet ihastelleet Oravaisen
oveluutta ja notkeutta, -- ja hänen hyväksensäkö oli Hannun nyt siis
uhrattava saaliinsa... lakastuvan maineensa pirstaleet...?
Taas olivat Solovetin hopeat voitolla. Mutta vieläkään ei haavoitetun
yli kumartunut mies voinut olla toverilleen hyvästiksi kättään
ojentamatta. Paavo puristi kuin pidättäen auttajansa kämmentä ja
hänen silmistään sattui samalla Hannun sydämeen kaunis ja kirkas
katse, -- sama, jonka Hannu näki edessään silloin kerran, kun hän
tajuttomuudestaan heräsi Lentiiran jäällä... Paavo pelasti hänet
silloin, vaikkei hän siitä koskaan kehunut, hänetkö hylkää nyt Hannu
kiitokseksi...?
-- Ei! -- Rutosti nosti hän raukean miehen syliinsä ja lähti,
kuullessaan taas rymyä aholta, kiireesti kantamaan taakkaansa
vesakkoon. Se oli hänelle, lihavalle miehelle, painava taakka; hiki
juoksi virtanaan hänen kaulaansa pitkin, jäsenet pyrkivät herpautumaan,
-- hänen täytyi levätä välillä. Levottomuus vatvoi hänen mieltään,
mutta hän koetti hokea itselleen, että näin hän pelastaa molemmat, sekä
toverinsa että saaliinsa...
Mutta nuotiotörmälle vihdoin ehdittyään kuuli hän heti venherannasta
ilkamoivaa rähäkkää. Laskettuaan taakkansa kiireellä pensaan peittoon
juoksi hän julmasti karjasten rantaan. Sillä siellä hääri juuri pieni
vihollisparvi, vartijat surmattuaan, valkamassa. Se oli jo työntänyt
vesille retkeläisten enimmät venheet, joiden Hannu nyt näki valtoinaan
kelluvan kosteikossa, mistä kiihtyvä virta ryösti venheen toisensa
perästä kosken niskaa kohden. Viimeisiä venheitä olivat vainolaiset
juuri hietikolta päästelemässä, kun Hannun karjunta, josta soi kiukkua
ja hurjuutta, kajahti törmän rinnasta. Silloin ilkimiehet, peläten
paljokin väkeä hyökkäävän kimppuunsa, pakenivat lepikkoon...
Yksi ainoa alus oli enää rannassa, -- sillä olivat vainolaiset kai
aikoneet lähteä soutamaan, kun heille tuli hätäinen keskeytys, -- eikä
sekään ollut Hannun oma arkkuvenhe. Tämän näki hän kallisarvoisine
kuormineen juuri lipuvan virtaan ja hänen kurkustaan pääsi silloin
toinen karjunta, jossa nyt kiukun lisäksi soi hätää ja toivottomuutta.
Sillä nyt hän yhtäkkiä oivalsi koko tapahtuneen onnettomuutensa.
Sanottavia saaliita eivät olleet viholliset vieneet mukaansa. He olivat
kai aikoneet ottaa itselleen vain muutamia venheitä, mutta olivat
kuitenkin laskeneet ne kaikki irti rannasta, etteivät pohjalaiset
niillä pääsisi heitä perästä ajamaan. Siellä ne Hannun rakkaat
lastialukset nyt kasvavalla vauhdilla soluivat kosken ensimmäistä
korvaa kohti, jonka alta soi vihaisen könkään kumea ärjyntä.
Ensimmäisiä venheitä kävi jo ahnas kurimus nielemään, vetääkseen ne
alas kuohuihinsa kaatumaan, särkymään kihokiviin ja uppoamaan.
Hannu huusi taas mielensä hädässä miehiä avukseen, mutta kun ketään
ei kuulunut, työnsi hän yksin tuon ainoan, jälelle jääneen venheen
vesille ja viskautui siihen, ehättääkseen pelastamaan koskeen painuvia
aluksia. Hän souti henkensä hinnalla, kiskoi ja kirosi kiihtyvässä
virrassa ja ehtikin vielä viimeisten venheiden kohdalle. Mutta yksin
oli hänen niitä mahdoton pysähdyttää, kun hänen samalla piti soutaa
väkevää virtaa vastaan, ja hän oli jo itsekin siinä pelastuskiihkossaan
joutumaisillaan koskenniskan nielevään ärjyyn. Eipä hän olisi nyt
siitäkään välittänyt -- kaikki oli mennyttä! -- mutta vaistomaisesti
ponnisteli hän kuitenkin vastaan akanvirtaan päästäkseen. Ja viime
hetkessä ehti hän erään irtonaisen veneen eteen, joka ajelehti muita
rannempana, sai sen temmaistuksi kosteikkoon ja kuljetetuksi oman
venheensä rinnalla rantakivien väliin.
Sydän oli ollut haljeta ikämiehellä tuossa ankarassa ponnistuksessa, --
henki tuskin enää kulki, kun hän siinä huohotti likomärkänä venheensä
teljolla, ruumiiltaan uupuneena, mieleltään masentuneena. Koskesta
kuului räiskettä, kun nuo kalliit haapiot särkyivät vesikiviin ja
rantakallioihin, nuo samat, jotka Hannu oli soudattanut Seesjärveltä
asti ja joista hänen saaliinsa ja toiveensa nyt upposivat kuohuihin.
Kaikki oli mennyttä, -- siellä särkyivät Hannun partiomiesmaineen,
hänen kauniin unelmansa, viimeiset rippeet! Itse kyykötti hän
kumaraisena teljolla, niin orpona ja tyhjänä kuin kynitty riekko, --
tyhjempänä, paljon tyhjempänä, kuin pitkälle retkelle lähtiessään.
Tuntui niin karvaalta kurkussa, nyt ei ollut siis enää jäljellä mitään
toivoakaan, mihin tarrata kiinni! Teljolla jököttävää miestä kadutti,
ettei hän ollut antanut omankin venheensä ryöstäytyä tuonne ärjyihin.
Silloin olisi kaikki ollut kuitti, -- eihän hänellä nyt kuitenkaan
ollut voimia siitä paikaltaan edes mihinkään päkähtää.
Mutta tämän rajattoman katkeruuden sekaan välähti hänessä yhtäkkiä
ajatus: Miltä olisi hänestä mahtanut tuntua, jos hän olisi jättänyt
Paavon avutta aholle kiukustuneiden vainolaisten surmattavaksi ja siten
ennättänyt saaliitaan pelastamaan... Ei hän voinut sitä siinä itselleen
selittää, joskin hän jo tajusi, että niin olisi Vesainen empimättä
tehnyt... niin olisi kai sisukkaan partiopäällikön ollutkin tehtävä...
Mutta hänestä tuntui, ettei hänen olisi ollut hyvä olla silloinkaan...
Tätä ajatellen jaksoi hän jo kankein raajoin nousta teljolta, nykäistä
venheet lujemmin rannalle ja lähteä kapuamaan törmälle. Sieltä kiirehti
hän viimeöiselle nuotiokankaalle, joutuakseen ajoissa pesemään ja
sitomaan Paavon haavan. Eikä hän sitä tehdessään kotvaan aikaan
vastaillut metsästä palaavain miestensä hätäisiin kysymyksiin, kun he
törmältä kauhulla katselivat tyhjää venhevalkamaa.