Jäänlähdön aikaan keräsi pohjolaisten retkikunta suuren Seesjärven
rantakyläin nuotta- ja jokivenheet ja niillä läksi se, -- heittäen
suksensa karjalaisille kestityspalkaksi -- heti vesien auettua
solumaan tulvivaa Sekehenjokea alaspäin. Verkalleen teki taivalta tuo
parinkymmenen venheen retkikunta, vieraillen jokivarren kylissä ja
säälien niistä aluksiinsa evästä ja saalista. Aivan pitkään ei Krankan
Hannu kuitenkaan enää malttanut kylissä viipyä, vaan kiirehti hän
kulkuaan sitä enemmän, kuta lähemmäs jouduttiin Uikurijärveä ja siitä
laskevia koskisia virtoja, kiirehti "tärkeämpiä tehtäviä" kohden, kuten
hän usein salaperäisesti kehui.
-- Mitä tärkeitä ne sitten ovat, eikö tässä retkessä ole tehtävätä
kylliksi, kysyi muuanna aamuna Oravaisen Paavo, kun, miesten mielestä
kesken kestien, laskeuduttiin erään karjalaiskylän rantaan, missä
yövahdit vartioivat keihäskeulaisia, saaliskuormaisia venheitä.
-- Onhan tätä tässäkin, vastasi Hannu harvakseen. -- Mutta on
meidän kuitenkin retkellämme aikaansaatava jotakin näkyvämpää ja
pysyvämpääkin, josta vielä vastakin puhutaan.
-- Mietitkö kiertää vielä Vienan selkien kautta Kemijoen suulle ja
sitä reittiä kotipuoleen? kysyi Juorkuna, joka ennenvanhaan oli tehnyt
tällaisenkin retken Iijoen latvoille.
-- Ehkäpä niinkin...
-- Siksikö suuntamme käy näin koillista kohti, kun muuten jo tuntuisi
olevan länteen painuttava, arvaili Kuiva-Erkki, joka usein oli
ihmetellyt sitä ilmansuuntaa, minne venheiden kaarevat kokat yhä
tähtäilivät.
-- Niin, mutkan kautta olen aikonut kotiin palata, ilmoitti Hannu
ylimalkaisesti. -- Ja sen mutkan varrella vielä jotakin yrittää, --
meillä on pitkä soutu edessä!
Ja ikäänkuin teolla kiirettään todistaakseen istahti hän etummaisen
venheen perään ohjaamaan haahtikuntaansa yhä kauemmas koilliseen.
Monessa paikassa tuli kuitenkin vielä viivytystä. Kovimmat kosket
täytyi köysillä laskea, kun ei luotettu vieraisiin laskumiehiin. Ja
suurilla, saaririkkailla selillä jouduttiin väliin vinoonkin soutamaan,
-- silloin jäi Oravaisen asiaksi käydä tutkimaan, mistä vedet alaspäin
vetivät. Kevät oli siten jo muuttunut kesäksi, kun Uikujoki vähitellen
laajeni suistoaan kohden. Vihdoin laski venekunta eräänä lämpöisenä
suvipäivänä Sorokan pokostan ohi, joka vielä näytti olevan autiona
Hannun suksimiesten sinne keväillä tekemän muonamatkan jäliltä,
Vienanmeren väljään lahteen.
Kirkas oli lahden selkä tuona kesäkuun päivänä ja kauniina kukoistivat
lehtevät rannat. Vesakoihin oli vasta puhjennut nuori lehti ja nurmet
heloittivat vehmaan vihreinä, -- ne ikäänkuin houkuttelivat soutajia
useammin rannalle lepäämään. Mutta Hannu ei suvainnut nyt tiheitä
päivälepoja, hän laski lahtia pitkin ja lehtevän saariston ohi yhtä
painoa ulommas, -- ja siinä oli silloin, keskipäivän kimalluttama,
edessä laidaton selkä, Vienan kuuluisa ulappa. Miehet katselivat sitä
ihastellen; useimmat heistä sen nyt ensi kerran näkivät. Mutta he
katselivat samalla kummissaan matkan jatkuvaa suuntaa. Miksi lasketaan
aina vain ulapalle, miksei jo käännytä merenrantaa myöten Kemin suuta
kohden, miksei poiketa verottamaan rannikon kauppakyliä? Mutta varmasti
piti Hannu suuntansa. Hän oli sen jo matkan varrella miettinyt ja
tiedustellut, eikä nyt epäillyt.
Vasta kun merta oli soudettu niin runsas rupeama, että rannikko oli
taakse häipynyt, ja kun valoisa sydänyö oli nukuttu selällisen saaren
rannalla, rupesi retkeläisille selviämään, minne nyt matka piti. Kaukaa
koillisen taivaalta kävi näet kuumottamaan jotakin helakan valkoista,
joka nousevan päivän kilossa ihan silmiä häikäisi. Ja kun päivä oli
puolelle ehtinyt, kimmelsi jo valkoviivan yläpuolelta kuin kultaisia
tähtiä... Silloin miehet oivalsivat, että retki kävi nyt Solovetin
luostarisaareen, jonka valkoisista rakennuksista ja kullatuista
kirkonkuvuista he lapsuudestaan asti olivat kuulleet niin monia,
satumaisia kertomuksia. Samassa miesten jännitys purkausi kymmeniin
kysymyksiin, joita Hannulle sateli kaikista aluksista.
-- Monasteriako mennään nyt valloittamaan?
-- Vaiko verottamaan vain?
-- Riittääkö siihen joukkomme, siellä pidetään usein sotaväkeä?
-- Yritetään, vastasi Hannu tyynesti ja varmasti, tähystellen
kiinteästi noita kiiltäviä tähtiä, jotka hän niin hyvästi muisti
nuoruutensa päiviltä, jolloin hän eräänä myrskyisenä aamuna Vesaisen
rinnalla seisten oli niitä katsellut Hanhisaaren korkealta laelta.
Silloin oli valkosaari jäänyt valloittamatta, nyt oli tehtävä toinen
yritys ja suoritettava se, mikä silloin jäi kesken! Hän istui siinä
pinnaltaan tyynenä, mutta hänen kyntensä kouristivat huoparinta
ja hänen rintansa aaltoili mekon alla. Vasta kotvan kuluttua hän
miehilleen ikäänkuin selitykseksi lisäsi:
-- Kävin Paavon kanssa talvella viemässä tuohon luostariin kuninkaan
kirjeen ja tarjouksen. Silloin se hylättiin, -- nyt käymme miesjoukolla
kysäsemässä, hyväksytäänkö se nyt!
Miehet soutivat ääneti, punniten johtajansa rohkeaa hanketta. Se heitä
viehätti ja innostikin, -- olivathan he luostarisaaren rikkaudesta
ja loistosta kuulleet niin paljon tarinoita, ja sen vuoksi heidän
aironvetojaan kannusti ajatus päästä sitä nyt itse näkemään. Mutta
samalla se heitä arveluttikin noiden samojen kertomusten ja entisten
kokemusten nojalla.
-- Sillä paikalla on pyhän maine, virkahti tuokion kuluttua Kokon
Pertti, jonka lapsuusmuistoihin liittyivät sadut vienansaarelaisten
ihmeitätekevästä voimasta. -- Sille mantereelle ei ole meikäläisten
partiojoukkojen onnistunut koskaan nousta.
-- Juuri siksi sinne nyt noustaankin, huudahti Hannu intomieltään
kauemmin hillitsemättä. -- Ehkä sen pyhyyden kestämme ja ehkä jää
tästä meidän käynnistä elämään pysyvämpi maine kuin niistä entisistä
yrityksistä.
Siinä oli juuri Hannun kauan salaaman hankkeen ydin ja virike: Nyt
pitää iskeä isku, joka siirtää siimekseen kaikki nuo vanhat, satujen
kultaamat partiomatkat ja korvaa keväisenkin Suman-retken nolouden,
-- lie lempo, ellei joskus vielä tästäkin sounnista lauluja pajateta
ometoissa ja nuottavenheissä!
Suuri, selällinen manner läheni lähenemistään ja pian kuvastui sen
ylängöltä selvänä hurskasten miesten muureilla ympäröity koti. Vähän
sivummalla luostariylängöltä oli maahan pistävä lahti ja sitä kohden
ohjasi Hannu nyt venekuntansa. Ja intonsa kerran ilmaistuaan jatkoi
hän, koko ruumiinsa voimalla huoparimia painellessaan, hehkuvalla
äänellä:
-- Mikäpä pidättäisi meitä tälle saarelle nousemasta ja sitä
valtaamasta, jos vain lie meissä miehissä miehuutta. Liikutaan
siivosti, jos meille siivoja ollaan, otetaan vain venheisiin riittämään
asti niitä kiiltäviä aarteita, joita ei karjalaiskylistä löydetty,
ja viedään ne kotiin näytteiksi käynnistämme. Mutta jos siellä
vastarintaan käydään, niin silloin, pojat, tapellaan, -- olen minä
ennenkin ollut vallitettua luostaria valloittamassa...
-- Oltiinhan Petsamossa, muisteli Juorkuna. -- Ja tämänkin kirkkosaaren
olet jo nähnyt?
-- Talvella pikimmältään. Nyt katsotaan tarkempaan!
Oli siinä lahden rannalla venheitä muitakin, pyhissäkävijäin venheitä
suuren sisämeren kaikilta kulmilta. Mutta pohjalaisten valtainen
sountikunta oli kuitenkin jo tullessaan herättänyt saaren isäntäin
huomion ja huolen. Hätäilevää juoksua näkyi luostarimäellä ja kun
Hannun miehet, jätettyään vartijat venheilleen, olivat nousemassa
leveänä keihäsrintamana törmälle, niin jo saapui heidän luokseen
luostarin päällikön lähettäminä muutamia karjalaisia munkkeja,
jotka kantoivat rantaan raudoitettua arkkua, -- lepyttäjäisiä ja
vieraslahjoja pitkänmatkalaisille. Ja kauniisti tuojat anoivat, että
Hannu miehineen rauhassa palaisi takaisin:
-- Meillä on tuolla muurien sisässä sotaväkeä turvaksemme ja lisää on
tulossa, niin käski pääpappi teille sanoa. Mutta hän ei tahdo verta
vuodatettavan pyhällä saarellaan, siksi pyytää hän teitä sovinnolla
lähtemään.
Ja he napsuttivat auki arkun kannen, väläyttäen näkyviin sen hopeiset
sisällöt. Mutta Hannu vastasi ilkkuen:
-- Eihän toki niin kiirettä lie, että emme ehdi talossa käydä!
Ja tahdonpa sitä pääpappiakin puhutella, muistaisiko tuo vielä
viimetalvisen tuttavansa.
-- Muistaa hän ja hän uskoo sinusta hyvää. Ota, kupias, kotituomisiksi
nämä hänen ystävälahjansa!
Munkit nostivat arkusta näkyviin hopeaisia maljoja ja kullattuja
koristeita, ja ihastellen katselivat talonpoikaiset miehet niiden
hohdetta. Mutta Krankan Hannu nauroi ilkahtavalla äänellä.
-- Onhan siinä kiiltoa, -- otamme arkkunne! Mutta talo on meidän siltä
nähtävä, -- eteenpäin, miehet!
Välittämättä sanantuojista, jotka yhä pyytelivät häntä välttämään
onnettomuutta, lähti Hannu johtamaan joukkoaan kivillä porrastettua
rinnettä ylöspäin jykeistä, pyöreistä paasista rakennettua muuria
ja siinä olevaa porttia kohden. Sivulle he jättivät pienemmät,
pyhiinvaeltajia varten varatut majatalot ja muut esirakennukset,
pyrkien suoraan vallitettuun päälinnaan, josta kuului taukoamaton,
hätäinen kellojen soitto.
Mutta muurin ulkopuolella, ihan portin edustalla, oli pieni, avonainen
rukouskappeli, jonka katoksen alta näkyi suojeluspyhimysten kirjailtu
veistokuva ja sen edessä suuri, hopeainen risti. Tämä risti hohti kauas
rinnettä astuvia keihäsmiehiä vastaan ja tuntui melkein sokaisevan
heidän silmänsä, niin etteivät he heti voineet erottaa, mitä mustia
varjoja siellä rukoussuojan takana huojui. Vasta lähemmäs tultuaan he
huomasivat, että maassa, ristin ja portin välillä, oli polvillaan suuri
joukko mustapukuisia munkkeja, jotka hiljaisella äänellä hyräilivät
harrasta rukousta pyhän kotinsa pelastukseksi. Heitä oli puolensataa,
ehkä satakin, ja he kaarsivat tiheänä rykelmänä koko porttiaukon, niin
ettei kukaan voinut palvovia pappeja polkematta portille päästä.
Sotaisen innon kiihoittamana astui partiojoukko päättävästi portille,
josta Hannu oli neuvonut sitä sisään hyökkäämään. Mutta rukoilijain
kohdalle ehdittäessä kävi miesten astunta epävarmemmaksi; he
pysähtyivät toinen toisensa perästä ja jäivät tuokioksi ikäänkuin
odottamaan, eivätkö nuo antane tilaa -- eivätkö ymmärrä paeta!
Hannukin, joka hohteisin poskin astui joukkonsa edessä, töksähti siihen
toisten mukana -- hän ei tiennyt, miksi hän pysähtyi, mutta siinä hän
vain seisoi mulkoilevin silmin...
Polvistuneet munkit olivat kohottaneet rukoilevan äänensä kuta lähemmäs
vainon joukko astui, heidän kasvonsa olivat hievahtamatta suunnatut
hohtavaan ristiin, eivätkä he näyttäneet tajuavankaan mitään muuta,
kuin hartaan antautumisensa.
-- Eestä pois! huusi Hannu vihdoin, kuin väkisin murtautuen lumeistaan.
Mutta hänen äänensä tärähti epävarmalta ja kun hän astui askeleen
eteenpäin, viitaten partiomiehiään mukaansa, niin hänen jalkansa tuntui
hapuilevan, -- hän ei voinut tallata polvistuneita pappeja eikä edes
heidän pitkäliepeisiä vaippojaankaan.
-- Hittojako me tässä...? kuiskasi Kokon Pertti muka kummissaan, mutta
yhtä paikoilleen naulattuna kuin kaikki muutkin.
-- Tätä messua kai kuunnellaan, vastasi Kuiva-Erkki, koettaen tekeytyä
ivalliseksi, mutta hänkin paikaltaan päkähtämättä.
Hannu kuuli ne moittivat kuiskeet, katsoi neuvottomana miehiään ja
koetti taas karaista luontonsa sekä karistaa kurkkunsa kirkkaammaksi.
Keihästään heiluttaen hän huusi:
-- Ei auta nyt luku eikä laulu, pois portin edestä, te mustat miehet...
Hänen äänensä hukkui kuitenkin tuohon yhä paisuvaan lauluun, jota
kirkonkellot muurin sisäpuolelta säestivät. Portti oli rukoilijain
takana kiinni, mutta Hannu oivalsi, että sitä oli nyt hyökättävä
avaamaan, jos mieli perille päästä. Ja hän koetti messun yli karjasta
miehilleen:
-- Viskatkaa laulajat syrjään ja sitten portille! Miehet jo
liikahtivatkin, astuivat kohti ja ryhtyivät käsipuolesta kiskomaan
syrjään pitkäpartaisia pappeja. Mutta nämä vain jököttivät polvillaan
ja korottivat yhäkin laulavan äänensä, niin että se juhlallisena,
läpitunkevana, soi yli mäen, hukuttaen pauhuunsa partiolaisten
kiroukset. Keihäsmiehiltä heltisi ote eikä Hannukaan voinut heitä
kovemmin komentaa, sillä luonto esti häntä itseäänkin käymästä
messuajiin käsiksi, -- eihän hän olisi kotonakaan voinut rynnätä
rukoilevaa pappia repimään...
Mutta samalla hän tunsi, että tässä menee valloitus vikaan, tässä
on nyt jotakin lumottua... Hänenhän olisi toki ollut innostettava
joukkonsa ryntäämään, -- kun hän ei sitä tehnyt, niin kaikki lamausi!
Melkein hätääntyneenä katseli hän ympärilleen, missä partiomiehet
seisoivat hänen rinnallaan kirveet valmiina porttia särkemään, mutta
portille asti pääsemättä.
Hannu pyyhki hikeä naapukkansa alta -- kovin noloa siinä oli seistä
-- ja kävi sitten lähimpäin, vakavakatseisten toveriensa kanssa
kuiskaillen neuvottelemaan:
-- Minkäs nyt teemme...? Varrottaisiinko hetkinen, kunnes papit
lopettavat lukunsa...?
Miehet eivät vastanneet, ja Hannu jatkoi, jollakin tavoin pälkähästä
päästäkseen:
-- Käydäänkö pitämään neuvottelua tuonne petäjikköön...?
-- Niin, eihän tästä näy tulevan lähtöä eteenkään päin, murahti siihen
Kuiva-Erkki, kääntyen samalla astumaan hiukan taaempana olevaan
puistonlaitaan. Toisetkin peräysivät sinne vähitellen ja häpeissään,
mutta samalla ikäänkuin vapautuneina jostakin oudosta painostuksesta.
Siellä he kotvasen toisiaan ääneti katselivat, ilmeisesti ihmetellen,
että kuinka se näin kävi...? Vihdoin Hannu hämillään virkahti:
-- Laukasipa kuin luonnon meiltä tuo pitkäpartaisten molina. Ei siihen
joukkoon hirvinnyt keihästään iskeä...
-- Iskettävä olisi ollut, jupisi Oravainen, vaikka häpeissään hänkin.
-- Arvelematta olisi pitänyt kohti astua!
-- Mikset itse astunut...!
Toverin soimaus sapetti Hannua, joka tunsi sen kohdistuvan hänen
äskeiseen heikkouteensa, jota hän nyt itsekin häpesi. Mitkä lumeet ne
hänet olivatkaan herpaisseet... tuntuihan kuin eivät olisi siinä polvet
totelleet! Nyt hän oli taas reimaa miestä, -- turkanen, näyttihän äsken
kuin häneltä olisi luonto pehmennyt! Ei toki! -- Pöyhistäen rintansa
korkeammaksi kokoili hän mieleensä uutta päättäväisyyttä ja virkkoi
muka piittaamattomasti:
-- No, nythän he ovat saaneet jo tarpeekseen laulaa -- lauletaan jo
mekin! Huima huuto ja sitten yhtenä rysynä portin läpi sisään!
Karkeasti kirasten lähtikin hän samalla itse joukkonsa etunenässä
juoksemaan. Mutta epävarmoiksi tunsi hän, hetken astuttuaan, nytkin
askeleensa, eikä sen vakuuttavammalta kuulunut jymähtävän miestenkään
astunta, kun he taas lähenivät tuota hopearistin juurella yhä huojuvaa,
mustaa rintamaa. Hammasta purren nousi Hannu kuitenkin rinteelle,
päättäen edetä, oli edessä mikä tahansa...
Mutta juuri siinä vastamäessä astuivat Hannua vastaan käsivarsiaan
levitellen nuo samat karjalaismunkit, jotka äsken olivat rantaan
kantaneet lahja-arkun, ja he kääntyivät vilkkain elein viittaamaan
meren aavalle selälle, joka siitä iltakirkkaana levisi katsojain eteen.
Hannunkin silmät siirtyivät sinne: Lounaiselta taivaanrannalta, melkein
samalta suunnalta, mistä pohjalaisten retkikunta päivällä oli saapunut,
näkyi uusi venekunta soutavan luostarisaarta kohti, -- tervatut airot
välähtivät laskevan päivän säteistä. Hannu pysähtyi joukkoineen
kysymään, miksi munkit sinne käsiään ojentelivat noin iloa säteilevin
kasvoin.
-- Hä, suotta siinä viittilöitte, tieltä pois, ärähti hän
kiukustuneella äänellä. -- Mitä soutajia sieltä muka saapuu?
-- Katso, suojeluspyhä lähettää luostarille apua, vastasivat munkit
riemastuneina. -- Sitähän niin hartaasti rukoilimme!
-- Kyllä me teille tässä avut näytämme. Nyt ette meitä enää seisota!
-- Suman linnasta soutaa tuossa sotaväkeä, sen tuloa olemmekin
odottaneet, kertoivat pitkäliepeiset karjalaismunkit tieltä
väistymättä. -- Rientäkää pakoon te kymmenenkymin miehet, rientäkää
pian, ennenkuin verta vuotaa ja sotaväki sulkee tienne, muuten ette
pääse täältä koskaan!
Hannu luimisteli selälle sieraimet suurina... Tosiaankaan se ei tuonut
mitään pyhiinvaellusjoukkoa tuo keihäskeulainen laivue... oltaisiinko
todellakin joutumassa nuotanperään? Mutta vielä hän ei tahtonut
menettää miehuuttaan, vaan virkkoi taas portille kääntyen:
-- Käymmepä ensiksi talossa, sittenpähän katsomme, mitä tulijat ovat!
-- Ennenkuin olette ehtineet murtaa portin, on sotaväki jo
venheillänne, varoittivat munkit. -- Väistykää sovinnolla!
Hannu yritti vielä nopeasti vastata, että jos taistelu on tarpeen, niin
ei hän sitäkään väistä. Mutta samassa hän näki miehiä joukostaan jo
juoksevan törmää alas, huutaen:
-- Venheille, venheille!
-- Jos ne menetämme, millä sitten palataan?
-- Nyt on asia valkamaan!
Niin virkkoi vakuuttavasti Oravainenkin, kääntyen rantaan päin, ja
Kokon Pertti ja Kuiva-Erkki ja useimmat muut seurasivat häntä. Hannu
koetti miehiään pidättää, kehottaen:
-- Malttakaahan, vielä on aikaa...!
Mutta hän oli jo itsekin ymmällä, eikä hän, nähdessään miestensä
häipyvän rantaan päin, tiennyt minne kääntyä, -- hän ei ensinkään
käsittänyt tätä äkkikeikahdusta. Silloin vanha Juorkuna tapasi häntä
käsivarresta ja virkkoi kumahtavalla äänellä:
-- Ei ole aikaa enää, -- tule pois sinäkin!
-- Ja luostarissakäyntikö jäisi sikseen?
-- Niin. Äsken olisi ollut yhtä päätä hyökättävä muurien sisäpuolelle
ja tehtävä puhdasta, -- nyt se on myöhää!
-- Aivanko myöhää? -- Hannun silmistä kuvastui hätää ja häpeää, ja kuin
avutonna tuijotti hän Juorkunaan.
-- Myöhää on, vakuutti vanhus. -- Laskit oikean hetken livahtamaan ohi.
Arkailit pappien vaippoja ja hellyit heidän lauluistaan, -- kaikki meni
silloin pilalle!
Hannu tunsi saman syytöksen omassa povessaan ja siksi Juorkunan sanat
ikäänkuin raatelivat hänen sydäntään. Mutta hän koetti vieläkin
puolustautua:
-- Kaikki epäilivät siinä portilla, sinäkin...
-- Mutta sinä yksin et olisi saanut epäillä. Juorkuna melkein talutti
Hannua alaspäin rinnettä ja puheli harvakseen:
-- On sinussa miestä ja on sinussa mieltäkin, uljuutta ei puutu. Mutta
sisusi pettää aina pahimmoilleen...! -- Joudu jo venheille, tästä alkaa
kiire sounti!
Kiire siitä tulikin. Ensiksi rantaan ehtineet miehet olivat aina
valppaan Oravaisen johdolla heti työntäneet venheet vesille ja
soutajat istuivat Hannun saapuessa jo valmiina airoissa. Kiire oli.
Sillä lounaiselta selältä lähenevä venekunta, jonka suurenlaisten
sota-alusten keulain edessä vesi valkoisena ryöppysi, laski suoraan
lahden suuta kohti, yhä kiirehtien kulkuaan. Pohjalaisten oli
ponnistettava pussin perälle joutumasta ja huimalla lähtövauhdilla
he pian lahden suulta pääsivätkin väljemmille vesille, kääntäen heti
keulansa pohjoiseen päin.
Mutta kiskoa piti edelleenkin, minkä vain jäsenistä lähti. Sanaa
puhumatta tekivät miehet tiukkaa työtään, hievahtamatta tähystellen
tuon mereltä puskevan haahtikunnan suuntaan... He arvasivat -- ja
myöhemmin he sen kuulivatkin, -- että Suman linnaan ja Solovetiin oli
jo heti Stuartin keväisen retkikunnan käytyä pyydetty lisää sotaväkeä
avuksi ja sitä oli nyt saapunut Sumajoen suulle. Tämä Aunuksesta
päin samoava sotaväki oli jo jokivesillä soutanut aivan Hannun
kintereillä, ja nyt siitä oli osasto kiireellä lähetetty luostaria
pelastamaan. Vinha kilpasounti oli siten vihdoin tänä kesäisenä iltana
syntynyt Vienan selällä, ja sen kilpailun merkityksen oivalsivat
Pohjanmaan miehet hyvin. Sillä he tiesivät vihollisen laivueessa
olevan pyssymiehiä, ehkä tykkejäkin, joilla heidän pikku venheensä
pian saatettiin ampua upoksiin, -- siksi oli pakko kuin hengen hädässä
pyrkiä edestä pois.
Partiolaisten keveät jokivenheet olivat kuitenkin noita Sumasta
saapuvia sota-aluksia nopeammat, eivätkä viimemainitut siis pitkään
jatkaneet takaa-ajoaan. Ne poikkesivat pian luostarin lahteen, kaiketi
viemään sen hätääntyneille asukkaille lohdutusta. Vähitellen saattoivat
siten pakenevan partiokunnan soutajat, iltasumun laskeutuessa merelle,
vähän hiljentää huimaa ponnisteluaan, huokasta hetken ja vaihtaa ensi
hengästyneet sanat purresta toiseen.
-- Olipa Jumalan onni, että siinä portilla tuli tuo viivähdys, huohotti
Kuiva-Erkki airojaan lepuuttaen. -- Jos luostariin olisi ehditty
ryöstämään, niinkuin mielemme teki, niin nyt oltaisiin kaikin satimessa.
-- Viety olisi meiltä venheet ja saaliit, säesti Kokon Pertti
pohteissaan. -- Täperällepä se jo nytkin otti.
-- Jäänyt sinne olisi henkikin, jospa jäivät nyt luostarin makeatkin
maistamatta, puhui Matti Isolusikkakin, näin punniten asian molempia,
hänelle tärkeitä puolia.
Miehet olivat siten lopultakin hyvillään tuosta arkailustaan luostarin
portilla, vaikka he vieläkin ihmettelivät, mikä lume heidät oli siihen
kuin jähmetyttänyt. He haukkasivat konteistaan vuoron päältä eväspalan,
ryyppäsivät leileistä karjalaista piimää ja keskustelivat sen jälkeen
rauhallisemmin siinä sumunpeittoisella merellä matkansa vaiheista ja
sen vastaisesta suunnasta. Aina toisinaan palasi tarina kuitenkin
vielä siihen seisahdukseen luostarinmäellä, jota he eivät voineet
selittää muuksi kuin munkkien taijaksi, ja kaipauksella virkahti joku
nuoremmista miehistä vielä:
-- Olisi sitä taloa sentään ollut soma sisästä nähdä, soma siitä kotona
kertoa...
-- Mikset astunut laulajain yli? veisteli toinen, heidän yhteistä
saamattomuuttaan ivaten.
-- Astumatta jäi -- miehiä jänisti! Siihen pyhään taloon ei ole
milloinkaan päästy, eikä päästy nytkään.
-- Eikä päästä koskaan...!
Näihin miestensä keskusteluihin ei Krankan Hannu ottanut osaa. Hän
istui mykkänä venheensä perässä, pää kumarassa, naapukka puoliksi
silmille painuneena. Hänen korvissaan kohisivat vielä polvistuneiden
munkkien messusäveleet ja niiden keskeltä soivat hänelle nuhtelevina
ja murjovina vanhan Juorkunan purevat sanat: On sinussa miestä ja on
sinussa mieltä, mutta sisusi pettää aina pahimmoilleen...
Sumu peitti märkään sakeuteensa päivällä niin selkeänä kimallelleen
selän; venheiden täytyi soutaa aivan lähekkäin, etteivät eksyisi
toisistaan, ja summittain oli suunta määrättävä. Mutta pysähtymättä
souti kuitenkin venekunta läpi yön, poistuakseen yhä kauemmas
luostarisaaresta. Aamupuoli oli kai jo käsissä, kun vihdoin etummaisen
venheen keulamiehet yhtäkkiä pysäyttivät aironsa: He olivat sumun läpi
nähneet kuin aavemaisen kivikarin kupeellaan, ihan lähellä. Mistä
ilmestyi se aavalle selälle? Varoskellen soudettiin hiljaa eteenpäin ja
siinä olikin pian maan ranta vastassa. Retkikunta oli saapunut suureen
Hanhisaareen, samaan, jossa Vesaisen retkikunta kolmattakymmentä vuotta
sitten kerran oli säätä pitänyt ja josta sen sitten kiireellä oli ollut
lähdettävä palaamaan kotitaipaleelle.
Venekunta nousi maihin, kun ei sumussa kuitenkaan osattu matkansuuntaa
pitää, ja miehet heittäytyivät väsyneinä lepäämään sammaleisille
kallioille. Vasta keskipäivällä selkisi sumu ja matkanjatkoon
valmistautuvat miehet huutelivat toisiaan keräytymään valkamaan.
Krankan Hannu kuuli ne huudot seistessään saaren korkealla, itäisellä
vuorenhuipulla, -- samalla, josta hän kerran Vesaisen rinnalla oli
katsellut ärjyvän meren vaahtoavia laineita ja niiden takaa kuumottavaa
luostarisaarta. Hän oli nytkin seisonut siinä jo kauan, -- uni ei
näet ollut tänä yönä miehelle maistanut. Sakeina liitelivät vieläkin
sumupilvet ulapalla, mutta nouseva tuuli niitä sentään jo ajeli ja repi
ja väliin välähti selkä tuokioksi kirkkaana ja vapaana hänen eteensä.
Selän takaa kuulsivat silloin taas Solovetin valkoiset rakennukset ja
kimaltelevat kirkonkuvut -- peittyäkseen seuraavalla hetkellä jälleen
umpitiheään usvaan.
Hannu heristi nyrkkiään tuota valkoista välkettä kohden ja hänen
hampaansa pureusivat lujasti vastakkain. Taas oli tuo saarenpyhä
pettänyt hänen kauniin unelmansa ja rankaisematta se nyt sinne jäi
edelleen välkkymään.
Mutta hänen vihansa masentui pian: Syyhän oli hänen omansa! Retken
koko saavutus ja maine oli rauennut hänen omaan heikkouteensa...
Mieli pehmeni, sisu petti pahimmoilleen, -- oikeaan osuivat Juorkunan
nuhteet! Toinen oli juttu silloin, kun tästä paikasta Vesaisen kanssa
oli palattava, -- siihen oli silloin pakko. Hannu muisti sen retken
kuin eilisen päivän: Eheällä kunnialla, raatelemattomin rinnoin he
silloin kiirehtivät kotiin päin. Mutta nyt? -- Vesainen ei olisi
heltynyt, hän olisi säälittä iskenyt keihäänsä pappisparveen, heidän
verestään välittämättä, niinkuin iski Petsamossa... olisi miehenä
avannut portin miehilleen...
-- Mikä halpasi minun käteni...?
Ei ole nyt kotona kehumista, että käytiinhän sitä Solovetissakin...
Kaikki kysyvät: Miksi portailta pyörähditte? -- kysyvät ilkkuvalla
ivalla! Luonto petti vanhalta mieheltä, vastaavat toiset. Ja he
nauravat tälle pehmeälle peräytymiselle, nauravat vielä vuosien perästä
ja pahemmin kuin tuolle turhalle Tarharannan jutulle.
-- Sitä naurua on minun raskas kuulla... oi, kernaammin olisin
kaatuvani suonut!
Hiki kihosi siinä viileällä vuorella Hannun paljaaseen päähän ja hänen
piti riisua naapukkansa sitä pyyhkiäkseen. Ja lakki kourassa, kuin
kumartaakseen tuota kaukaa välkähtävää pyhättöä, jäi hän murtuneena
seisomaan kallion kaljulle laelle.
Silloin kuuluivat huudot venevalkamasta. Hannu hytkähti kuin heräten
pahasta unesta, peitti päänsä ja lähti nopein askelin astumaan alas
rantaan. Ja hän istahti siellä taas tyynenä johtajavenheensä perään,
kertomatta kenellekään siitä, mikä mato hänen rintaansa repi.