Useampiin parviin jakaantuneena hiihti Hannun partio joukko Vienan
lounaista rannikkoa pitkin ja siitä kauemmas sisävesistöjen varsille,
verotellen sikäläisiä, pahaa aavistamattomia karjalaiskyliä. Vanha
Juorkuna ja nuori Oravainen johtivat toisia osastoja, jotka kiertelivät
syrjäisemmissä kylissä, mutta ne yhtyivät pääjoukkoon aina, kun oli
jonkin vesistön varrelta siirryttävä uuteen. Yhdessä silloin, yöhankia
hiihdellen, katkaistiin laajat välikannakset ja sankat, kontion
hallitsemat salot, joita nyt kajahutti kaukaisten keihäsmiesten uhmaava
laulu.
Vapaata ja raikasta oli se partiomeno. Kepeästi sihahtivat sivakat
keväthangella vaarojen poikki ja selkiä pitkin ja yhtäkkiä syöksähti
salainen miesjoukko metsän rinnasta kylään, jossa samassa syntyi
ääretön hämminki ja hälinä. Täyttä kurkkua nauraa hohottivat pitkän
matkan miehet säikähtyneille kyläläisille, jotka pökerryksissään
turhaan koettivat paeta viidakkoon tai kätkeytyä nauriskuoppiinsa, ja
heti panivat he karjalaiset kantamaan esille ruokiaan ja juomiaan,
mitä parasta oli. Muhkeiksi tehtiin tuliaispidot ja pitkään niissä
herkuteltiin, -- Matti Isolusikka kauhasi sisäänsä karjalaisten makeata
rahkamaitoa ja pureskeli kohokuori-kokkareita, niin että sitä oli
toisten ilo nähdä.
Krankan Hannu nautti. Hän hihkasi väliin päivänpaisteista ahoa
hiihtäessään ja kertoi tovereilleen, että juuri tätä entisaikain menoa
hän oli niin kauan kaivannutkin. Siitä hän oli uniakin nähnyt, --
nyt ne unet vasta lähtivät toteutumaan! Ja kun hän kylän parhaassa
talossa oli öisen hiihdon jälkeen syönyt lujasti makeaa ja rasvaista,
vääntäytyi hän pitkäkseen pirtin lämpöisille vuodepatjoille, ojenteli
uuvahtaneita jäseniään ja sammutti oluella jatkuvaa janoaan.
-- Tämä se on partiomiehen autuutta, huudahti hän silloin. -- Nyt vasta
on poika taas omalla alallaan!
Mutta toisinaan hänestä sittenkin tuntui, kuin ei olisi se hänen
retkensä eikä hänen oma mielensäkään sentään ollut aivan ennallaan.
Karjalaisten tuvissa viivähti hän usein tarinoimaan aivinahousuisten
talonvaarien kanssa, joita hän ensiksi piti pilkkanaan, mutta sitten
jo rauhoitteli liiaksi säikkymästä. Eihän tässä sentään olla miesten
syöjiä... otetaan vain, mitä tarvitaan, selitti hän, jäähän sitä
toki taloonkin jotakin... Ja hänestä tuntui, että hän kylään tultua
oikeastaan kaikkein mieluummin istuskelikin noinikään rauhassa
rupattelemassa talonmiesten kanssa, kertoi heille sulassa sovussa
entisistä sankaritöistään ja kuunteli heidän tarinoitaan ja kaskujaan.
Häntä melkein harmitti, kun karjalaiset häntä pelkäsivät ja väistivät,
ja hän kielsi silloin miehiään liiaksi talon naisia kiusaamasta --
eihän se sellainen ole miesten työtä...!
Kun näin jonkun puheliaan karjalaisisännän kanssa oli iltakausi
tarinoitu, saattoi sattua, että tämä, Hannun siivoon luontoon ja
hilpeihin juttuihin mieltyneenä, aivan ihmetellen kysäsi:
-- Miksi sinä sitten, veli hyvä, tulit tänne meidän maitamme ryöstämään?
Silloin jäi Hannu itsekin hetkeksi miettimään, että: tosiaankin,
miksi? Ja silloin hänestä tuntuivat nuo hänen äskeiset vakuutuksensa
ryöstöhiihdon autuudesta aika ontoilta. -- Miksi helkkarissa he
oikeastaan hätyyttivät näitä rauhallisia ihmisiä ja hävittivät heidän
vähiä tavaroitaan...
Ne olivat ohimeneviä mielenjuolahduksia, tuumi hän sitten maata
pannessaan naureskellen, -- ukkosten kanssa tarinoidessa tulee
ajatelleeksi jos jotakin. Mutta kun hän aamulla näki kylänakkain
hätääntyneinä häärivän suksimiesten ympärillä, jotka mättivät
kontteihinsa köyhän kylän tavaroita enemmän kuin jaksoivat kantaa,
ja käsipuolesta lennättivät syrjään niitä, jotka koettivat jotakin
kallistaan pelastaa, niin hän otsa poimuissa murahti:
-- Jättäkää akoille heidän aarteensa, meille niitä matkan varrella
tarpeeksi kertyy.
Siihen virkahti silloin Juorkuna vähän pisteliäästi:
-- Vai akkoja sinä, Hannu, nyt armahtelet. Ei ennen miehiä estetty, jos
heidän vain teki mieli saalista ottaa.
Hannua hävetti silloin oma lempeytensä eikä hän voinut ymmärtää, miksi
häntä nyt tuo tarpeeton ryöstö tympäsi. Siksi urahti hän vältellen:
-- Ottakoot vain saalista, minkä verran mukanaan kantavat, mutta
joutavaa sitä on kinokseen heittää.
Väliin teki miesten mieli sytyttää tuleen jokin talo tai kyläkunta,
jossa heitä ei oltu oikein kelvollisesti kestitty. Silloin Hannu taas
muistutti, että kuningas oli kieltänyt Vienan kyliä turhanpäiten
polttamasta, hänellä kun on halu suositella karjalaiset puolelleen.
Siihen taas Oravainen, joka tuon kuninkaankirjeen kylläkin tunsi,
naurahtaen virkkoi:
-- Kuuluneeko se kielto enää tähän meidän partioretkeemme?
-- Kuuluupa tietenkin, kuninkaan puolestahan me retkeilemme... Vasta
jos karjalaiset vastarintaan käyvät, silloin iskemme ja poltammekin,
silloin on sota!
Näin Hannu miehiään neuvoi, mutta hänestä tuntui itsestäänkin,
ettei näissä neuvoissa ollut sitä vanhaa sisua. Joskus kuulikin
hän vanhempain miesten kuiskaavan, että eipä Vesainen aikoinaan
vainolaiskyliä polttamatta jättänyt, ja silloin hän taas, ikäänkuin
uhmalla, heittäytyi täyteen remuun. Hän komenteli ja karjui niin,
että koko kylä kajahti, pani partasuu-ukot koipisaappaitaan vetämään
ja piteli heidän muijiaan ahtaalla, -- taas selloin partiolaiset
ihastellen nauroivat hänen hilpeille kujeilleen. Ja jos joskus kylän
miehet salakähmäisesti kokoontuivat metsänrintaan ja hioivat aseitaan
vieraittensa pään varalle, silloin hän ilveksenä iski heidän kimppuunsa
ja höyräytti tuleen koko petollisen kylän. --
Tällä tavoin retkeili pohjolaisten suksijoukko, väliin lempeämmin,
väliin rajummin, läpi kymmenien kylien, ja eteni viimeisellä
hankikelillä kauas Repolan ja Roukkalan kulmille sekä sieltä Aunukseen
asti. Siellä verottivat pohjolaiset Äänisjärven pohjoisten lahdelmain
vauraita kyliä, jotka harvoin olivat tällaisia vieraita pitäneet, ja
herättivät niissä tavatonta kauhua ja säikähdystä. Mutta nopeasti he
nyt liikkuivat, siirtyen siekailematta kylästä toiseen. Sillä keli
rupesi tekemään loppuaan, lumi suli pois suksien alta eikä ollut
miesten hyvä jäädä jalkaisin tarpomaan vetisiä suomaita.
Siksi suunnattiin sukset Aunuksesta taas kiireellä pohjoiseen ja
hiihdettiin yön halki viimeisiä hangenrippeitä myöten sille laajalle
salokankaalle, joka erottaa Äänisjärven pohjoiset lahdet Seesjärven
suurista selistä. Kiirettä oli nyt pidettävä, sillä öisinkään ei enää
hanki kannattanut; lunta oli tuskin metsissäkään, järvien jäille ei
ollut menemistä ja purot lorisivat jo tulvillaan, niiden yli oli vaikea
kahlaamallakaan päästä.
Se oli raskasta retkentekoa, pahinta koko pitkällä taipaleella. Vuoroin
täytyi miesten kantaa suksiaan, vuoroin niillä koettaa huppelehtia
hyyhmässä, -- tähän salokulkuun rupesivat uupumaan jo nuoremmatkin
miehet. Saalistaakkoja täytyi pienentää, tiheään oli tehtävä
leponuotioita, eikä ottanut laaja kannas sittenkään katketakseen.
Krankan Hannu tunsi taas voimansa pettävän niinkuin silloin Lentiiran
selällä. Hän oli aina näihin asti retkeillyt miestensä etunenässä,
mutta nyt hänen jalkojaan kangisti ja jäseniään kolotti, -- hän ei
jaksanut enää nuorempain rinnalla kahlata. Kun nämä siis viimeiseltä
yönuotiolta läksivät, perilletulon toivon elähyttäminä, porhaltamaan
sen taipaleen poikki, joka heidät vielä erotti Seesjärven eteläisestä
latvakylästä, niin jättäysi hän vanhempain miesten kanssa tahallaan
jäljelle, käski vain etujoukon lämmittää kylässä saunat ja laittaa
kysta pöytään.
Siten olikin jo tuossa latvakylässä ilo ylimmillään, kun vanhat miehet
vihdoin illan suussa lopen uupuneina saapuivat Seesjärven rannalle,
josta jäät juuri tekivät lähtöään ja josta vedet vetävät Vienanmerelle
päin. Pojat olivat löytäneet kyläläisten praasnikkaoluvia, olivat
lyöneet tapit auki ja ponnistustensa palkaksi siemaisseet säästämättä
tuota vahvaa juomaa. Kylän komeimmassa talossa he nyt, ikämiesten
saapuessa, remusivat parhaassa nousuhumalassa, säikähtyneen kylänväen
sitä syrjästä katsellessa.
Se remun into tarttui heti Hannuunkin, joka ei tahtonut myöntää
äskeistä väsymystään. Hän oli äkkiä saunassa hautonut uupuneet
raajansa, jättänyt sinne märät vaatteensa kuivamaan ja istui
nyt parhaana miesnä, karjalaisen pitkään, väljään villamekkoon
pukeutuneena, joukkonsa juomingeissa. Hän tahtoi taas kerran heittäytyä
valloilleen, olla mies nuori ja navakka, ja nokkelimpana joukosta hän
siinä pian kompia heittelikin ja komenteli pirtin piikoja kippoja
täyttämään. Leveänä lavitsalla istuen nauratti hän miehiään ja nauroi
itse, kun nämä kiponkantajia puristelivat ja viereensä vetivät.
Jo laski muuan neitonen Hannunkin eteen kupillisen tuoksuvia
paistinpiiraita. Se oli valkohipiäinen karjalaistyttö, varreltaan
notkea, käynniltään ketterä, -- sen Hannu äkkiä syliinsä koppasi ja
istutti koreasti rehevälle polvelleen.
-- Oikein, Hannu, vielähän sullekin mesimarjat maistuvat, röhötti
Juorkuna sitä katsellessaan.
-- Hä, kukapa minua paremmin mesiherkut tuntisikaan, kehäsi Hannu,
keinutellen polvellaan kevyttä, kainoa impeä.
-- Mutta pakoonpa tuo pyrähtelee vanhan miehen polvelta, ilkkui Kokon
Pertti, joka itse äsken turhaan oli samaa otusta pyydystänyt.
-- Tämäkö, ei pyrikään, pajatti Hannu tyttöä lepytellen. -- Ethän
pelkääkään, pulmuseni, enhän sinua sutten syötäväksi vie, iloksesi
sinua vain keinuttelen.
Hän leikki siinä kuin kissa hiirenpoikasella ja nuoruuden muistot
ja vaistot palasivat taas voimakkaina hänen mieleensä. Näinhän sitä
ennenkin impiä lepyteltiin, --; ne olivat aluksi vähän vikisevinään,
mutta hyvällä pidolla ne pian kesyttyivät. Niin se kypsyy pian tämäkin
marja...
Mutta hyväillessään siinä neitokaista tunsi hän tämän vapisevan
polvellaan kuin pelästyneen karitsan. Ja kumartuessaan karitsaansa
kasvoihin katsomaan näki hän tytön silmät niin surullisen
säikähtyneinä, että hän, roteva partiomies, itsekin säikähti sitä
katsetta. Siinä oli niin kauhua kertova, niin hätäytynyt ja vapautta
rukoileva ilme, että Hannu empimättä ja kuin käskettynä hellitti
käsivartensa immen vyötäreiltä ja laski hänet melkein heittäen
lattialle.
-- Mene karsinaasi, arka näyt olevan, huudahti hän suutahtaneena ja
tarttui taas olutkippoonsa molemmin kourin.
-- Kas miestä kun hellitti, ivasi Heilalan Yrjänä. -- Taisi heltyä
vanha mies immen hädästä!
-- Eihän se Hannu nuorempanakaan hennonnut neitosia kovasti
kouristella, muistutti Juorkuna. -- Noinikään laski hän vienon
vienattaren kerran menemään Hanhisaaren rannaltakin...
Hannua harmitti, hän tunsi pehmeydellään pilanneensa koko pidot. Mutta
hän ei sitä tahtonut myöntää, vaan huudahti kippoaan heiluttaen:
-- Menköön äitinsä viereen nukkumaan, lapsi, tässä ei ole nyt aika
tyttöjä mesistellä, tässä ovat miesten juomingit. Hei, pojat, olutta!
Mutta häntä suututti edelleen sydäntään myöten, eikä hän saanut
silmistään tuota tytön hätääntynyttä katsetta. Hittojako se niin
säikähti, -- häntäkö, vanhaa, kaljupää urosta...? Niin kai,
nuoremmalle se ehkä olisi helpostikin suostunut... Niin, niin,
menneet ovat poikavuodet... mitäpä hän tällä iällä lähtikään enää
neitosia naurattamaan...! Varsinkin kun heltyy mies muutamasta arasta
silmänheitosta!
Hetkisen jatkoi Hannu vielä ilonpitoa, mutta äskeinen remseä luonto oli
hänestä poissa. Hän katseli kadehtien, kuinka siinä nuoret miehet vielä
jaksoivat remuta ja saivat naurunkin helähtämään naikkostensa huulilta.
Itsellään kävi hänellä taas jäseniä kolottamaan, raskaan päivätaipaleen
tuottama uupumus palasi raukaisevana hänen ruumiiseensa, eikä olutkaan
siihen enää virkeyttä antanut. Toiset vanhemmat miehet olivat jo
vetäytyneet lavitsoille lepäämään ja Hannukin oikaisi hetken kuluttua
itsensä pitkäkseen.
Mutta vielä maatessaan näki hän tuon valkoverisen, notkean neitosen
hätääntyneen katseen, -- hittojako se häntä nyt vieläkin seurasi!
Puolihämärästä tuvasta, jossa nuoret miehet kylän viimeisiä oluvia
lopettivat, kuului jatkuvaa kikatusta ja tirskuntaa... Se häntä nyt
kummasti kiusasi, se hämmensi hänen unensa, -- se hänelle alituisesti
muistutti hänen omaa, äskeistä nolouttaan, oli kuin nuo kuiskivat äänet
olisivat häntä suorastaan ivanneet...
Kotvan Hannu kuunteli sitä sihinää. Mutta kun se ei ottanut
asettuakseen, kohottausi hän ryntäilleen ja komensi kiukustuneella
äänellä:
-- Nukkumaan miehet, joka sorkka! Tästä on taas aamulla ryhdyttävä
todempiin toimiin.
Ja kun jostakin sopesta vieläkin kuului kuherrusta, karjasi hän:
-- Hiljaa siellä, että tässä toisetkin saavat levon!
Hän ei sanonut "vanhemmat", sillä hän vältti sitä sanaa missä suinkin
sopi. Mutta hänen käskynsä tepsi: Äänetön kuin hauta oli kohta
seesjärveläisen suuri, miestentäytinen tupa.