Sama pettymys kuin Kiimasjärvellä, oli Krankan Hannun johtaman
suksimiesjoukon kestettävä seuraavissakin karjalaiskylissä, joihin
se saapui. Ne olivat autioiksi hyljätyt, väki oli paennut, vieden
ruokatavaransa mukanaan. Ainoastaan kauas metsiin poiketen osuivat
hiihtäjät väliin jonkin kyläkunnan piilopirteille ja saivat niistä
siepatuksi pakolaisten eväät, mutta ne menivät silloin nekin
enimmäkseen heidän omiin tarpeisiinsa. Perästä verkalleen retkeilevä
Anders Stuartin sotajoukko sai syödä loppuun Oulusta mukanaan otetut
muonansa, ja yhä huolestuttavammaksi kävi sille kysymys: Mistä sitten?
Miehistö, jonka päiväannoksia oli puolennettava, napisi, ja turhaan
lennättivät päälliköt vihaisia hätäviestejä Hannun etujoukolle. Se
kyllä retkeili reitiltään yhä kaukaisempiin kyliin, mutta tulos oli
sittenkin laiha.
Vähitellen oli kuitenkin Stuartin retkikunta, osaksi juuri näiden
elintarvevaikeuksien kiirehtimänä, vihdoin huhtikuun lopulla saapunut
lähelle Vienan rantaa, jossa toivottiin päästävän runsaammille
ruokamaille. Tämä merenrannikkohan sen nyt olisi, kuninkaan käskyä
noudattaen, ollut vallattava Ruotsin valtakunnalle, siinähän se
siis nyt oli matkan päämäärä lähellä. Näihin asti ei retkikunta
ollut kohdannut tiellään mitään vastarintaa, tuskin nähnytkään
yhtä ainoaa maan asukkaista autioissa kylissä. Nyt oli kai vihdoin
päästävä tositoimiin käsiksi. Laskeutuessaan pääjoukkoineen Suma-joen
jäätä pitkin sen suistoa kohden, jossa, puolen penikulman päässä
merenrannasta, sijaitsi Suur-Suman saarilinna, kutsui Stuart senvuoksi
ruoanhakuun hajaantuneet suksimiesparvensa luokseen, arvellen niitä
kaikkia tarvitsevansa. Siten joutui Krankan Hannukin, joka Maanselältä
asti oli omin päin suksipäällikkönä retkeillyt, jälleen liittymään
herrain komentamaan armeijaan.
Hän oli mielellään pysynyt tästä pääjoukosta loitolla tietäen, ettei
häntä siellä suopein silmin katsella. Mutta siepattuaan juuri äsken
Sorokan suolakeittämöistä niiden talvivarat saattoi hän nyt tuoda
Stuartille sievosen muonasaaliin, ja palasi hän senvuoksi miehineen
ja porokuormineen taas rohkeammalla mielellä, melkein kerskuvana
pelastajana, pääjoukkoon, jota jo nälkä pahasti ahdisti.
-- Nyt syökää, niin että nälkä kerrankin lähtee! kehahti Hannu
ylvästellen, viedessään levähdyspaikalla kuormansa muonamestarille,
jota taaja, leipää mankuva miesjoukko piiritti.
Päällikötkin keräytyivät näitä Hannun herkkuja katsomaan, ja tosiaankin
oli kaikki se suuttumus ja kiukku, joka viime aikoina heidän
piiristään niin monesti ja uhkaavana oli Hannuun kohdistunut, samalla
kuin pois puhallettu. Oikeinpa tunnustus annettiin hänen uusimmille
partiotöilleen.
-- Niin, syökäämme nyt, ruoastahan retkemme menestys riippuu,
kehotteli hyvätuulinen irlantilainen hiukan myrkyllisesti, kääntyen
skotlantilaiseen asetoveriinsa, joka niin usein oli vakuuttanut
ruoansaantia retkensä menestymisen ehdoksi. -- Sitten kai olemme miehiä
valloituksiin ryhtymään!
-- Aivan oikein, muona on voiton tärkein edellytys, väitti Stuart
pistoksesta välittämättä. -- Nytpä alkavatkin sotaiset tehtävämme.
-- Ja kuta kovemmin syömme, sitä tuimemmin sodimme! päätteli pörröparta
edelleen. --
Tuo muutaman penikulman päässä edessäpäin oleva Suur-Suman linna oli,
se yleisesti tiedettiin, läntisen Vienan lujin varustettu paikka, ja se
olisi retkikunnan nyt siis ensi työkseen ollut anastettava käsiinsä.
Varoskellen sitä sen vuoksi Stuartin joukko lähestyi, sillä ilmeistähän
oli, että sinne, samoinkuin Karjalan maakyliin, jo ajoissa oli saapunut
ennakkotietoja lähestyvästä sotajoukosta, -- arvatenkin oli siellä siis
varustuksiin ryhdytty.
Jokivarren vankka metsä rupesi harvenemaan, maat aukenivat ja
kun vielä pieni rupeama oli, koskia sivuuttamalla, rantaa myöten
kuljettu, saattoivat retkikunnan päälliköt törmältä nähdä edessään
pienen, jokisaareen rakennetun, harmaakivisen linnan, joka oli heidän
vaivalloisen retkensä lähin määrä. Linnan alapuolella, jokiahteella,
oli Hannun kertomuksen mukaan ennen ollut pieni kauppakylä, mutta nyt
se oli poltettu pois, nähtävästi, ettei se soisi suojaa vihollisille,
ja yksin törötti siis tuo vähäinen, muurien ympäröimä varustus siinä
vakavana ja jylhänä äänettömän, lumisen luonnon keskellä.
Kovin pieneltä ja mitättömältä se etäältä katsoen retkeläisistä näytti.
Sen katto ja muurinharja oli paksun lumen peitossa, sen matalan
tornin räystäiltä riippui suuria jäätappeja eikä yhtään ihmistä
näkynyt sen valleilla eikä tornissakaan. Se oli kuin kuollut linna,
miltei naurettavan vaarattoman näköinen. Mutta päälliköt tahtoivat
kuitenkin pitää varansa, ennenkuin sitä lähestyivät. He panivat suksi-
ja jalkamiehiä vakoilemaan joensuuta aina merenrantaan asti, mistä
Vienan rajaton jääulappa häikäisevänä kimalteli kevätpäivän paisteessa
katsojan silmiin. Ja vasta kun nämä tiedustajat palasivat ilmoittaen,
ettei elävää olentoa ollut mailla halmeilla, siirsivät he leirinsä
linnan edustaiselle ahteelle ja ryhtyivät heti sotaisiin valmistuksiin.
Vanhat partiomiehet olivat matkan varrella neuvoneet päällikköjä
äkkirynnäköllä valloittamaan tuon nähtävästi heikosti miehitetyn
varustuksen, ja sitä menettelyä oli aina taisteluun valmis
irlantilainenkin puolustanut. Mutta toisilla sotaherroilla oli toinen
tuuma: Eihän tiedä, mikä vaara siellä voi väijyä, varminta on turvautua
uuden ajan sotataitoon ja avata linna noilla vaikeasti hinatuilla
tykeillä, jotka kerran jos toisenkin olivat kuppelehtineet Maanselän
kinoksissa, -- pitihän niidenkin vihdoin saada virkansa täyttää!
Synkkäsilmäinen, aina tyytymätön; tykkimestari, jonka kasvot nyt tärkeä
tehtävä kerrankin kirkasti, sai siis tarpeeksi työtä: Hän asetti
rautaputkensa kaikkien sotataidon sääntöjen mukaisesti törmälle,
ruveten niillä kuolleennäköistä saarilinnaa pommittamaan. Laukaisi
kerran ja toisenkin. Tykinluodit tupsahtivat linnan edustaiseen
kinokseen taikka mätkähtivät sen paksuihin muureihin, tekemättä niille
nähtävää vahinkoa ja herättämättä linnaan henkeä. Hollantilainen
silloin sylki ja syytteli, että tulomatkan moninkertaiset lumihauteet
olivat vieneet hänen putkiltaan tehon, ja vaati niitä siirrettäviksi
lähemmäs linnaa. Miesjoukko kävikin työhön, vyörytti tykit törmältä
jäälle, kaivoi niille siellä kauniiseen riviin lumiset kuopat ja taas
ryhtyi mestari itse sytytintään hoitamaan. Mutta tuskin oli siitä
pari laukausta ammuttu, kun jo soi autionnäköiseltä saarelta vihainen
vastaus: Linnan lumettuneista ampuma-aukoista räiskähti paukaus
toisensa perästä. Hollantilainen kaatui itse raskaimman putkensa alle,
johon luoti oli sattunut, ja pääsi hädin tuskin eheänä sieltä esiin
ryömimään. Kaksi miestä menetti henkensä, toisia haavoittui...
Siltä välimatkalta ei ollut hyvä pommitella ja kiireellä olivat siis
raskaat, rautaiset putket taas hinattavat törmälle, jossa sotaherrat
kävivät illan suussa uutta neuvottelua pitämään.
-- Suman linnalla on siis kynnet ja hampaat, totesi nuori Antti Hare
toivottomana. -- Näettehän, ei sitä näillä tykeillä muserreta.
-- Ei varsinkaan, jos heti ensi laukauksia peräydytään, huomautti
irlantilainen ivallisesti.
-- Pommita sinä aukealta jäältä, jossa ei ole mitään suojaa, ärähti
hollantilainen suuttuneena vastaan.
Herrat joutuivat keskenään kipakkaan väittelyyn. Vihdoin eräs
ruotsalaisista huudahti:
-- Tässä ei hätiköiminen auta, on ryhdyttävä säännölliseen piiritykseen.
Ylipäällikkö Anders Stuart oli, tuimasti tuijottaen harmajaan
saarilinnaan, ääneti kuunnellut toisten väittelyä. Nyt hän lyhyesti ja
rutosti virkkoi:
-- Piiritykseen ei voida ryhtyä!
-- Miksei? utelivat toiset, jotka pitivät juuri sellaisen sodankäynnin
mukavimpana ja varmimpana.
-- Siksi, että meillä ei ole ruokaa...
-- Taas sitä ruokaa! ihmetteli irlantilainen jo melkein kiivastuen. --
Onhan nyt kovasti syöty ja monet muonakuormat ovat vielä jäljellä, --
syökäämme, hitto soi...
-- Muonaa on vain muutamiksi päiviksi, selitti Stuart, kauemmin me emme
voi täällä viipyä, jos emme pääse heti linnan varastoille. Ja keli
loppuu, me jäämme satimeen.
Väittelystä kuumenneiden sotaherrain into jäähtyi ja he jäivät hyvin
huolestuneina punnitsemaan tuota päällikön vakavaa tiedonantoa. Mutta
pörröpartainen irlantilainen huudahti päättävästi:
-- No totta meidän sitten on heti päästävä sinne linnan varastoille!
-- Miten?
-- Väkirynnäköllä! Siihen olisi ollut ryhdyttävä heti. Päätään
puistelivat päälliköt, joiden kunnioitus tuota pientä, harmajaa
saarivarustusta kohtaan jo oli melkoisesti kasvanut. Se näytti liian
jyrkkäseinäiseltä ja jylhältä, he eivät ymmärtäneet, miten he pääsisivät
noiden lumipeittoisten muurien ylitse. Mutta toisaalta he oivalsivat,
että heidän oli mahdoton palata kotiin tämän pienen linnan edustalta
edes vakavasti yrittämättä saada sitä Ruotsin kuninkaan käsiin, ja niin
oli heidän lopulta yhdyttävä urhean irlantilaisen ehdotukseen, että
aamulla on rynnäkkö tehtävä linnaa vastaan.
Ja se tehtiin. Ratsu- ja suksimiehet pantiin jo yöpimeällä kiertämään
Sumajoen toisellekin rannalle ja kun päivän noustessa tykit taas
leiritörmältä olivat turhaan koettaneet pehmittää tuota harmajaa
rakennusta ja sen jykeitä portteja, ryntäsi koko Stuartin sotajoukko
joen jään ylitse. Saarelle päästiin kovaa yöhankea myöten helposti, ja
yhtä elottomana ja äänettömänä jökötti linna sen keskikalliolla kuin
retkikunnan Suman suuhun saapuessa. Mutta jyrkkä seinä oli ryntääjiä
vastassa ja vasta kun nämä sen seinän, ympärysmuurin, liepeelle
ehtivät, lähti laukauksia räiskimään vallien lumiselta laelta. Aivan
tiheään niitä ei tosin satanut -- puolustajia ei näyttänyt paljoakaan
olevan, -- mutta pian ne kuitenkin ajoivat hyökkääjät peräytymään.
Vilkasliikkeinen irlantilainen sähisi ja huusi ja koetti komentaa
miehiään porttia särkemään. Mutta hän huomasi samassa, etteivät
päälliköt eivätkä miehet siinä hyökkäyksessä panneet parastaan, eivät
rynnänneet sillä sisulla eikä voimalla, jota tällaisella paikalla olisi
tarvittu, vaan vitkastelivat ja epäröivät. Miehistöönkin oli ilmeisesti
tarttunut sama turtumus ja väsähtyminen, joka päälliköitä vaivasi; he
peräytyivät herkästi, säikkyivät laukauksia ja seisahtelivat, ja uudet
yritykset kävivät siten ensimmäisiä heikommiksi.
Neuvottomaksi oli käynyt ylipäällikkökin. Ja kun sotaherroista yksi
toisensa perästä -- Antti Hare tietenkin ensimmäisenä, -- lähti
joukkoineen peräytymään saarelta alas jäälle, jättääkseen koko
yrityksen sikseen, salli hän sen tapahtua, -- poissa oli kuri ja kurssi!
-- Usko puuttuu meidän sotajoukoltamme, valitti irlantilainen
haikeasti, rientäessään jo hänkin häpeissään Stuartin rinnalla jään yli
leiritörmää kohden. -- Silloin on vaikea mitään valloittaa!
-- Tämä oli alunpitäen mieletön yritys, siksi on usko poissa, vastaili
ylipäällikkö synkkänä, sen paremmin itseään puolustamatta.
-- Siksi ei nyt yritetäkään, kukin karkaa minne tahtoo -- sitä on
soturikunniani vaikea kestää, valitti irlantilainen harmissaan.
-- Niin on, mutta minkäs teet! Miehinä taistelevat nämä meidän
palkkasoturimme toisissa oloissa, mutta täällä erämaassa he tuntevat
masennuksen itseään painostavan. He ovat kuin tämän aution luonnon
kahleissa, he pelkäävät, että heidät on tänne sen ikuisiksi vangeiksi
tuomittu... Ja tunnemmehan sitä samaa kaameutta itsekin...
Kevätpäivän paahde oli jo pehmittänyt äskeisen hangen, niin että
saarilinnasta palaavan sotajoukon täytyi raskaasti kahlata upottavassa
lumessa, tykinlaukauksen silloin tällöin heitä linnasta vielä
evästäessä. Viime päivinä oli näet ruvennut tuntuvasti suojaamaan, lumi
suli rutosti keskipäivällä, ja varsinkin tänään oli kohovesi jo noussut
jäälle tummentaen joen rannat. Märkinä ja uupuneina palasivat rynnäkön
tekijät leiritörmälleen, jossa nuotioiden ääressä rupesivat noloina
kuivaamaan vaatteitaan.
Mutta kuivaa paikkaa ei ollut sielläkään. Kinokset olivat märkiä,
turkit ja peskit vettyivät, eikä suojaa ollut missään. Leirillä
olleet aseettomat, pappi ja tulkki, tulivat saaresta palaaville
sotaherroille haikeasti valittamaan, että heidän on täytynyt nukkua
yönsä vesikuopassa, -- sitä ei kenenkään terveys kestä! He vaativat
päästä asutuille maille taikka sitten palaamaan kotiinsa, -- johan tätä
kurjuutta on tarpeeksi kestänyt!
Stuart ei heille monta sanaa vastannut, hän oli tänään niin lopen
kyllästynyt hänkin. Hollantilaisen tykkimestarin hän käski jatkaa
tehotonta pommitustaan siitä törmältä ja suksimiehiä pantiin taas
ruokaa hakemaan. Itse vetäytyi Stuart telttaansa.
Mutta kun hän seuraavana päivänä astui sieltä ulos, oli hän
päättäväisen näköinen. Suojailmat jatkuivat, -- muonanhakijat palasivat
laukut tyhjinä... Kaikki enteet olivat masentavat, ja Stuart kutsui sen
vuoksi osastopäälliköt uuteen sotaneuvotteluun. Lyhyin lausein kuvasi
hän heille aseman koko surkeuden:
-- Linnaa emme saa nyt äkkiä valloitetuksi, ruokavaramme loppuvat taas
pian. Jos pitempään täällä viivymme, loppuu kelikin; vesistöt käyvät
tulvimaan, suot sulavat, me emme silloin pääse palaamaan.
Se oli kaikki umpiviheliäistä! Ylipäällikkö lopetti lyhyeen
sanottavansa:
-- Niin on asia. Mitä on tehtävä?
Stuartin märkään telttaan kokoontuneet herrat, joille näin kärjistetty
kysymys oli hyvinkin mieleinen, eivät voineet keksiä kuin yhden
vastauksen: Kiireesti paluumatkalle! He kirjailivat räikein värein
ylipäällikön esittämiä tosiseikkoja, he viittasivat sulaviin kinoksiin
ja joen mustuviin rantoihin ja todistivat, että jo huomisaamuna on
lähdettävä pyrkimään Maanselän yli tulomatkalla raivattua tietä pitkin,
niinkauan kuin se vähänkään kestää. He innostuivat, he vakuuttivat
toisilleen, että muuta keinoa ei ole.
-- Eikö mitään muuta? kysyi Stuart.
Vastausta ei kuulunut. Yksin irlantilainenkin, joka oli kovin
häpeissään tästä retken tyhjästä tuloksesta, istui kallokkaittensa
kärkiin tuijottaen, keksimättä edes yhtään sukkeluuttakaan, --
häneltäkin eilisen hyökkäyksen jälkeen oli jo luonto mennyt lamaan.
Mutta teltan oviloukosta kuului sittenkin suutahtanut ääni:
-- On vielä toinen keino...!
Se oli Krankan Hannun ääni. Hän oli heti pääjoukkoon palattuaan
huomannut sen paljon alakuloisemmaksi ja kärttyneemmäksi kuin hänen
siitä Maanselällä erotessaan ja herrain parissa oli hän usein kuullut
puhuttavan paluumatkasta. Mutta näihin asti ei hän ollut uskonut
noita puheita tosiksi, eipä vielä eilisen epäonnistuneen hyökkäyksen
jälkeenkään, sillä olihan retki vasta alulla. Nyt oli hänelle yhtäkkiä
käynyt selväksi, että päälliköt todella aikoivat, vaivoihinsa
väsyneinä, keskeyttää retken -- ennenkuin mitään on aikaansaatu.
Silloin hän hätkähti ja oivalsi käänteen olevan tapahtumassa.
Kuunnellessaan siinä herrain innostuneita vaatimuksia oli hänellä
luonto noussut kapinaan. Sillä hänen ei itsensä suinkaan, vaikka hänkin
väliin tunsi väsähtymystä, tehnyt mieli vielä Vienasta palata. Ei hän
ymmärtänyt, kuinka toisten sisu saattoi siihen taipua, hänen omansa
ei ainakaan taipunut, -- eikä hän voinut sitä ajatellakaan. Saapua
kotipitäjiin nololta retkeltä kuin koira häntä koipien välissä, -- ei!
Siksipä ryhtyi hän kaikella voimallaan vastustelemaan tuota tekeillä
olevaa päätöstä, taistelemaan kuin henkensä puolesta. Hän osoitti
herroille, että kuninkaan käsky on vielä täyttämättä, Suma ja Soloveti
ottamatta... on yhtä kuin ei olisi matkalle lähdettykään. Eikä ollut
pakkokaan näin häpeällä kesken pyörähtää, kelirikosta ja muonan
niukkuudesta huolimatta voidaan retken tarkoitus vielä kunnialla
saavuttaa.
-- Millä tavalla, mikä on siis ohjelmasi? uteli ylipäällikkö
tiukkana, toisten herrain katsellessa Hannua osaksi hämmästyneellä
uteliaisuudella, osaksi irvistelevällä ivalla. -- Selitä keinosi!
Hannu näki ivanhymyn herrain huulilla ja tiesi, että he leimaavat kai
hänen uuden neuvonsa niiden vanhain arvoisiksi, mutta hän oli siltä
vakavissaan vastatessaan:
-- Tykit ja osa miehistöä jääkööt Suman linnaa pommittamaan, --
jätetään ruokavarat tänne tykkimestarille! Sillä kyllä me muut ruokaa
saamme, kun tästä jään yli hankia myöten pyyhkäisemme Solovetiin,
jossa on vaikka vuosiksi eväitä. Sieltä voimme palata joko heti
jääkelillä taikka jäitten lähdettyä venheillä, palata tänne lopettamaan
piirityksen taikka kulkea Kemijoen suulle, siellä on vauraita kyliä,
jotka ovat valloitettavat nekin.
Hannu oli puhunut niin nopeasti, että hän miltei hengästyi, mutta
lausui lopuksi verkemmin:
-- Se kaikki on tällä joukolla helposti toteutettavissa ja silloin
vasta olemme tehneet suunnilleen sen, mitä meiltä kuningas odottaa.
Mielenkiinnolla, joskin epäillen, kuuntelivat herrat talonpoikaisen
miehen esitystä. Jotakin tuollaista voittoretkeähän hekin olivat matkaa
suunniteltaessa kuvitelleet, mutta nyt oli heistä lähtenyt halu ja
taittunut tarmo. He puistelivat päätään, ja toiset heistä leimasivat
heti Hannun suunnitelman lennokkaaksi kuvitelmaksi, kysäisten
pisteliäästi:
-- Entä sitten?
-- Sitten pääsemme kyllä, milloin haluamme, vesistöjä myöten palaamaan
kotiin.
Anders Stuart myönsi, että tällaista laajaa valloitusretkeä kyllä vanha
kuningas odottaa, mutta hänelläkään ei ollut uskallusta sitä enää
kannattaa. Ja irlantilainenkin yhä vaikeni, sillä hän oli menettänyt
luottamuksen väkeensä. Muut kaikki kävivät uudelleen esittämään noita
monia vaikeuksia: Mistä heinät hevosille, kuka takaa kevätjäiden
kestävän, kuka tietää, eikö väki ole paennut noistakin oudoista
paikoista, jonne nyt vielä olisi retkeiltävä kymmenien penikulmien
taa? Mieletön tuuma! Ja pappi ja tulkki nousivat aivan kauhistuneina
kysymään, että vieläkö heitä todella aijottaisiin retustaa yhä
eteenpäin, nukkumaan vesikuopissa ja meren jäällä...!
Hannu puolustihe miehekkäästi, mutta hänen rohkea suunnitelmansa
raukesi kuitenkin armotta. Ihan intomielellä päälliköt päättivät
viipymättä, huomisaamuna, lähteä yöhankea myöten kiireiselle
paluumatkalle. Ja se päätös oli heidän mielestään niin hyvä, että he
sen kunniaksi tyhjensivät viimeiset nassakkansa ja joivat palaavan
elinvoimansa maljan.
Mutta Krankan Hannu ei nyt ilomaljoista välittänyt. Hänen sisuaan
kaiveli ja hänen mielensä kapinoi. Hän seisoi kotvasen kuunnellen
päällikköjen iloista porinaa ja kysyi kiukussa itseltään, oliko nyt
siis todella hänenkin korskeaksi kuvailemansa partioretki lopussa?
Nytkö hänen todella oli palattava kotiinsa noiden herrain mukana, jotka
tietysti siellä tulisivat vyöryttämään syyn retken epäonnistumisesta
hänen, Hannun, niskoille? Ei, tämä on miehuutonta narripeliä,
tällaiseen ei Vesainen koskaan olisi alistunut, -- alistuuko hän?
Myrtyneenä käveli hän kevätillan hämärtyessä päällikköjen teltalta
omain miestensä nuotiota kohti. Mitähän sanonevat tästä toiset
suksimiehet, jotka jo hekin ovat innostuneet partiontekoon ja joissa
vanhat sota veret matkan varrella ovat vironneet? Sitä tahtoi hän
heiltä nyt kysästä.
Mutta kävelystään pysähtyi hän hetkeksi hämärälle törmälle, katselemaan
joentakaista, pimeää linnarymäkettä, joka sieltä salaperäisenä ja kuin
ilkkuen kuumotti... Hänen mielessään rupesi itämään uusi tuuma, joka
hänet piankin valtasi ja lämmitti. Hitto soi, palatkoot herrat tuota
linnaa peljäten, selvitelkööt kotona rötöksensä, siihen ei sentään
kaiken tarvinne raueta! Hetken kuluttua kimmahti hän liikkeelle,
kiirehti suksimiesten nuotiolle, heittäytyi heidän viereensä havuille
ja kävi heille kertomaan sotaherrain päätöksestä.
Hän kertoi sen heille oman suuttumuksensa valossa, kuvasi heille
katkerasti retken keskeytyksen tarpeettomuuden ja nolouden, kyseli,
oliko heistä hauska palata kotiin näinikään, voimatta kertoa
yhdestäkään miehen työstä... Ja ennen pitkää sai hän valetuksi
vanhoihin partiomiehiin oman kiukustuneen sisunsa. Pystyynpä kivahtivat
nuoremmatkin miehet, kun hän heille valitteli:
-- Eihän päästy ollenkaan vielä maistamaan Karjalan mämmikokkareita
eikä vienattaria naurattamaan. Ja mitä me tuomiseksi tupiimme viemme,
jos jo tästä täytynee palata?
-- Eikö helkkarissa, eihän tämä tähän saa loppua...!
Pitkään juteltiin sinä iltana ja yönä pohjolaisten suksimiesten
nuotiolla, sillaikaa kuin pääleirissä kiireellä kuormia köytettiin ja
tykkejä resloihin kannettiin, ja monet pistosanat siinä laukaistiin
tuota herrain hätää ja kiirettä kohtaan. Yhteen kävivät miesten tuumat,
heitähän elähdytti nyt yhteinen into. Lämminnyt oli jo Oravaisen
Paavokin, tuo muuten varova mies. Juorkunan Jussi paahtoi innokkaana
nuotiolla suksiaan uutta pitkää hiihtoa varten, Kokon Pertti vannoi,
ettei tästä sentään näin tyhjäkouraisina kotiin palata ja Heikuran
Yrjänä heilutti uudelleen kengittämäänsä keihästä ikäänkuin uhmaten,
että pitää sillä toki saada muutaman kerran tuikata...!
* * * * *
Kun Stuartin retkikunta aamun tuskin sarastaessa jo teki lähtöä
Sumajoen törmältä, silloin astui Krankan Hannu nuoren Oravaisen
seuraamana ylipäällikön teltalle, jota parhaillaan käärittiin kokoon,
ja teki siinä matkavalmiina seisoville herroille sävyisästi mutta
päättävästi uuden, yöllä suunnitellun ehdotuksen. Ällistyneinä
sitä herrat kuuntelivat ja Stuart huudahti ensi sanoikseen miltei
kiivastuneena:
-- Mitä hittoja, te suksimiehetkö tahdotte vielä jatkaa sotaretkeä omin
päin, sittenkuin me jo olemme siitä luopuneet. Hä? Tekö ette aijo vielä
lähteä paluumatkalle?
-- Niin on asia, vastasi Hannu rauhallisesti. -- Suurin osa
suksimiehistä haluaa tehdä partioretken laajemmalti Karjalaan,
valloittaakseen sen Ruotsin ruunulle, niinkuin käsketty on.
-- Te yksin, talonpoikaiset miehet...?
Sitä eivät herrat voineet hevillä käsittää. Mistä syttyi sellainen
uljuus nyt Pohjanmaan talonpoikiin, joista monet alkujaan olivat olleet
aivan haluttomat retkelle lähtemään? -- Herrat eivät tunteneet näissä
miehissä vähitellen vironnutta partiomieltä eivätkä sen vuosisataisia
juuria. -- Eivätkö nuo suksimiehet todellakaan ikävöi pois näiltä
jylhiltä erämailta, -- se tuntui turkkiniekoista, heidän omiin
mielialoihinsa verraten, aivan uskomattomalta. Mutta Hannu vastasi
varmasti:
-- Me yksin. Monet näistä miehistä ovat ennenkin retkeilleet
vainolaisten kylissä ja kuningas on silloin heitä siitä kiittänyt. Me
suksimiehet voimme täällä ehkä vielä jotakin tehdä kuninkaan tahdon
toteuttamiseksi, -- tähänastinen retkihän on rauennut mitättömiin,
siitä hän ei ketään kiitä.
Anders Stuart seisoi matkaturkeissaan hetken neuvottomana, empien,
uskaltaisiko hän jättää talonpoikaisosastoaan tänne omin päin
retkeilemään. Mutta hän myönsi Hannun huomautuksissa olevan perää ja
tarkemmin ajatellen hän hoksasi, että tuosta suksimiesten retkestä
saattaa olla hänelle hyötyäkin. Ei tarvitse heti selittää koko retken
lopullisesti turhiin rauenneen, kun sitä vielä vihollismaassa jatkuu...
tilinteko kiivasluontoiselle kuninkaalle voi näet käydä kylläkin
tiukaksi...
-- Ja te luulette täällä henkenne säilyttävänne ja lopuksi vielä kotiin
pääsevänne? kysyi hän.
-- Siitä kaikesta vastaamme.
-- No hiihtäkää sitten vaikka pohjoisimpaan hornaan, jos se teitä
huvittaa.
Herrat naurahtivat ja tulivatpa oikein retkionnea toivottamaan
talonpoikaisille miehille, joiden sisun he myönsivät sotaisemmaksi
kuin omansa. Pörröpartainen irlantilainen kävi Hannua ihan kädestä
puristamaan ja kysyi, mitä terveisiä hänen piti heiltä viedä Oulun
linnaan. Hannu hymähti:
-- Viekää terveiset, että vain akat tieltä kesken palaavat.
-- Se on kai niin ymmärrettävä, että meidän palaava retkikuntamme siis
on akkaväkeä, -- etpä hitto soi niin aivan väärässä olekaan. Hiihtäkää
terveinä!
Toiset herrat olivat jo nousseet rekiinsä ja ajoivat hyvää huikua
etujoukon perästä, joka siinä toukokuun aamun hämärässä pitkänä raitona
eteni kaikessa hiljaisuudessa törmähankea pitkin, laskeutuen vähän
kauempana alas joen jäälle. Se ilmeisesti kiirehti kulkuaan, tuo
loittoneva jono, ratsut korskahtelivat, jalkamiehet astuivat liukkaasti
ja yksin kuormahevosetkin juosta hölkkäsivät yökylmällä tiellä. Herrain
matkareslat porhalsivat pian muun joukon edelle, ikäänkuin joutuakseen
mahdollisimman pian pois tältä kolkolta, aavalta rannikolta ja tästä
painostavasta vankeustunnelmasta. Törmältä jäälle laskeutuessaan
heittivät reessäistujat viimeisen silmäyksen Suur-Suman saarilinnaan,
joka törrötti siinä yhtä elottomana ja aavemaisena kuin heidän tälle
joelle saapuessaan, eikä heitä näyttänyt ollenkaan kaduttavan, että he
sen siihen valloittamatta jättivät.
Pois, pois vain piti päästä kaukaista länttä kohden, se oli
päällikköjen ja palaavan miehistönkin yhteinen, iloinen helpotuksen
tunne.
Mutta linnan edustaiselle törmälle jäi sammuvien nuotioiden luo
seisomaan parisataa pohjalaista suksimiestä, jotka iva silmissään
katsoivat Stuartin retkikunnan kiireistä pakoa. Krankan Hannun
osastoon, jonka melkein kaikki miehet olivat törmälle jääneet, oli
näet yhtynyt melkoinen määrä myöskin sen länsipohjalaisen voudin
suksimiehistä, joka nyt herrain sotajoukon rinnalla johti väkensä
tähteitä kotiin päin. Hannun kaikki parhaat miehet seisoivat siinä
hänen ympärillään; siellä Kuiva-Erkki ja Isolusikka kompapuheillaan
rohkaisivat niitä, jotka pääjoukon lähtiessä hetkeksi olivat totisiksi
käyneet, ja pistäviä pilkkasanoja singahti niiden myöhästyneiden
kuorma-ajajain jälkeen, jotka nuotiotörmältä viimeisinä suoriutuivat
rientämään sisämaahan päin jo häipyvän sotajoukon perästä.
Kotvan seisoi Hannu siinä miestensä kehässä katsellen pois kiirehtivää
sotajoukkoa. Sitten hän reippaana pyörähti miestensä puoleen ja virkkoi:
-- Ne menivät! Nyt, pojat, alkaa meidän retkemme! Ja sillä on oleva
toinen suunta ja toinen sisu!
Hänen partiointonsa oli saanut kauniin voiton: herkkinä olivat miehet
siinä hänen ympärillään. Mutta äsken mietteissään seisoessaan oli
hän itsekseen myöntänyt, että toinenkin syy oli sentään saattanut
hänet näin jättäytymään ominpäin pääjoukosta erilleen. Hän oivalsi,
että Ouluun palattua tulee matkueen johtajille tietenkin ikävät
jälkiselvitykset: Miksi raukesi retki turhiin, miksi on kesken palattu,
vaikkei vihollista ole nähtykään...? Hänen ei tosiaankaan tehnyt mieli
olla niissä käräjissä altavastaajana, eikä seistä siellä koko ajan
herrain syyparkana... Selittäkööt nyt itse raukkamaisen pakonsa ja
paluunsa, -- hänhän oli kehottanut retkeä jatkamaan. Ja jatkaa sitä
nyt itse, yksin ylipäällikkönä! Siitä leviää tietenkin tieto hänen
kotikyliinsä, eikä niissä voida olla kunnioituksella mainitsematta,
että onpa siinä Hannussa sentään miestä...! Se on toista, kuin jos
sinne nyt palaisi kaikkien ilkuttavaksi, -- vielä säästyy toki
sotamaine Krankan Hannun nimelle!
Näitä hän oli jo yöllä nuotiolla jutusteltaessa muistellut ja nepä
mietteet juuri olivat saattaneet hänet niin verevästi miehiään
innostamaan. Mutta näistä sisäisistä mietteistään ei hän tovereilleen
paljoa puhunut kuvatessaan heille partioelämän reippautta ja iloja, ja
rivakasti hän nytkin vain sauvoihinsa tarttui, huudahtaen:
-- Hei, nyt suksille mekin! Kontit selkään, kirveet vyölle, -- sitten
ei siekailla!
Leveänä rintamana läksi keihäsmiesten sakea parvi samalla hiihtämään
keväthankea Sumajoen rannalta. Mutta se käänsi kohta kulkunsa toiseen
suuntaan kuin tuo länteen kiemurteleva raito, -- se ohjasi suksensa
suoraan etelän etäiseltä rannalta kajastavaa metsää kohden.