Jätettyään pääjoukon Oravaisen opastuksella jatkamaan Maanselältä
hidasta taivallustaan porhalsi Krankan Hannu reippaine suksimiehineen
edelle Karjalan kankaita ja selkiä pitkin ensimmäisiä valloituksia
tekemään. Hän oli ottanut mukaansa parhaat partiotoverinsa, Juorkunan
Jussin ja Kokon Pertin ja Heikulan Yrjänän, joilla oli tällaisista
retkistä vanhaa muistoa ja kokemusta, ja näiden kanssa hän, hankia
hiihdeltäessä, rakensi sotasuunnitelman, joka heidän mielestään olikin
aika ovela.
Ensimmäisenä oli edessä Kiimasjärven pieni kylä, minkä lohi voudit
äskeisellä lähettimatkallaan olivat havainneet köyhänlaiseksi. Mutta
poroja siellä näytti sentään olleen runsaasti ja kapahaukia hyvät
varastot, -- ne olivat nyt taitavasti siepattavat asukkaiden ehtimättä
kätkeä tavaroitaan tai ajaa korpeen silasorkkiaan. Siksi oli kylä
kierrettävä kolmelta kulmalta. Yrjänän piti tehdä pohjoiseen päin laaja
kaarros, pyörtää sieltä Vienaan vetävälle tielle ja sitä myöten karata
kylään. Juorkunan taas oli miehineen painuttava eteläiseen laaksoon,
jonka kautta tie kävi Aunukseen päin, ja hyökättävä sieltä samaa pää
maalia kohti. Mutta Hannu itse aikoi johtaa pääjoukkonsa suoraan
Kiimasjärvelle ja sen rinteellä olevaan kylään, jonka hän arveli jo
tällä väellä vaivatta typerryttävänsä. Kaiken varalta oli eri osastojen
kumminkin yhteen aikaan rynnättävä tuohon ensimmäiseen karjalaiskylään
auttaakseen tarvittaessa toisiaan ja estääkseen kaikki pakoyritykset.
Tämä suunnitelma oli kaikkien tiedossa jo ennenkuin saavuttiin niin
lähelle Kiimasjärven takamaita, että siinä oli jakaannuttava kolmelle
taholle. Hyökkäys päätettiin tehdä huomisaamun sarastaessa, jotta kylän
väki vielä tavattaisiin yölevolta. Siinä syötiin siis yhteinen ateria,
ja Hannu puikkelehti hommakkaana eri osastojensa välillä antamassa
niille vielä viimeiset varoitukset ja neuvoen niitä loitommalla
liikkumaan hiljaa, mutta perille tultua ryntäämään rajusti.
-- Ja jos kyläläiset pakoon yrittävät, niin iskekää keihäillä, -- aseet
ovat kai kunnossa?
-- Ovat.
-- Ja päivän eväs kontissa?
-- Niin on.
-- Siis aamun valetessa! Nyt lähtekää Jumalan nimeen!
Hän lausui saman juhlallisen lähtötoivotuksen, jolla kuningas
kirjeessään oli retkikuntaa evästänyt ja Stuart sille matkakäskyn
antanut, -- kuuluihan se niin komealta!
Hannun oma osasto viivähti vielä hetkisen siinä ateriapaikalla ja
hiihti sitten verkalleen eteenpäin, pysähtyäkseen Kiimasjärven
länsirannan vaarojen taa, etteivät karjalaiset rihmoillaan kulkiessaan
heitä liian aikaseen yhyttäisi. Vereksiä suksenjälkiä ei, ihme kyllä,
missään näkynytkään, vaikka jo oltiin varsin likellä kylää, --
lienevätkö laiskistuneet karjalaisten erämiehet ansateillä kulkemaan.
Taikka kenties he siellä pirteissään paikkailevat rysiään lähestyvää
kevätkalastusta varten, laulavat sitä tehdessään vanhoja loihtujaan
ja vetelevät virsiään tietämättä, että vieras täällä näreikössä
kyyristeleikse penin kuuluman päässä. Nuotiota ei Hannu kuitenkaan
sallinut sytyttää, vaan iltayöksi laskeuduttiin lepäämään hankeen
kaivettuihin kuoppiin, -- nukkumaanhan ei toki mielten jännitys paljon
päästänytkään.
Pitkät olivat odottajille yön hitaat hetket. Moneen kertaan ehti
Hannukin siinä etukäteen kuvitella, miten hän puhaltaikse kylään,
miten tempasee auki ensimmäisen talon uksen ja huutaa hämmästyville
herääjille: Hoi, nouskaapa Karjalan miehet hakemaan esiin eväitänne...!
Siitä se riemu syntyy! Kyllä ne eväät komennetaan kasaan aitoista ja
ylisiltä, vaikka väet koettaisivatkin vastaan hangotella! Ja sitten
toiseen taloon ja kolmanteen, -- koko ajan keihäs kädessä, ei tiedä
näet katalain kavaluutta... Ja sieltä taas toisiin kyliin! Pian
voidaan ilmoittaa hätäileville herroille, että ruokia teillä kyllä on
pureskellaksenne, kun vain muuten matkanne sujunee.
-- Hyvin tehty, vanha kettu, virkkaa siihen silloin tuimasilmäinen
skotlantilainen vähän hämillään, ja iloinen irlantilainen veistelee:
-- Syökää, syökää nyt -- täysin vatsoin on hauskempi hangessakin maata!
-- --
Hannu ei malttanut kauan kuopassaan loikoa. Yön ollessa pimeimmillään
nousi hän suksilleen ja herätti torkkuvat miehet hiihtämään järven
rannalle päivän sarastusta odottamaan. Sukset sihahtivat hiljaa kuin
hiipien öisessä metsässä. Risu rasahti viidakossa, säikähtynyt jänis
loikkasi pakoon kuusen alta, -- silloin säpsähti hiihtäjän sydän, mutta
hän ei ollut siitä valittavinaan. Vihdoin metsä aukeni, edessä oli
aava, yönharmaa selkä. Sen törmälle pysähdytti Hannu taas osastonsa ja
seisoi itse sen edessä ääneti sauvoihinsa nojaten ja tähystäen ikävällä
itäiselle taivaalle.
Kauan kesti odottaa, ennenkuin kaukaisen metsän takaa kuumotti kelmeä
sarastus, niin hieno punerrus, että sitä tuskin aamuruskoksi uskoi.
Mutta se laajeni, kohosi, -- Hannu laski täyttä luikua suksensa
törmältä alas järvelle, miesten seuratessa hänen kintereillään. Ja
muutamassa tuokiossa katkaistiin kovaa yöhankea pitkin aimo selkätaival.
Siinä oli nyt niemen takana hämärällä törmällä matala, lumikattoinen
kylärähjä: saunat rannassa, aitat ahteella, talot loivalla rinteellä.
Ei noussut vielä savua tuvista eikä pilkottanut tulia omettain
oviltakaan, vielä nukkuvat pahaiset... kylläpä kohta heräävät!
Pysähtymättä nousi miesjoukko viistoon törmälle, potkaisi aittain
ohitse pihatielle, ja Hannu hyppäsi ensimmäisenä suksiltaan. Hän
harppasi lähimmän tuvan ovelle, repäsi sen auki... Mutta hän jäi siihen
tuokioksi ällistyneenä seisomaan.
Sillä eihän sieltä tuoksahtanutkaan vastaan tuttu tuvan lämpö, -- se
oli kylmä kuin lato! Mitäs hittoja, tämähän on autio talo, kylmilleen
jätetty...!
Hän juoksi kirasten ulos ja kiirehti viereisen pirtin ovelle. Sen oli
jo Kokon Pertti kiskonut auki, -- kylmillään oli sekin. Eikä eläjää
ollut yhtään, ei ihmistä, ei kissaa, tuskin torakkaakaan.
Hölmistyneinä palasivat miehet eri pirteistä pihalle, neuvottomina
siihen keräytyen. Kävivät välillä katsomassa navettoja ja saunoja...
tyhjiä olivat nekin, pönkät oli oville painettu.
-- Ovat halvatut paenneet! Saaneet vihiä tulostamme! -- Niin huudahti
Hannu vihdoin järkeään selvitellen.
-- Ääni on kuulunut tänne siitä Maanselän ryskeestä, selitti Pertti,
joka sitä sanoi jo ennustetunkin. -- Ja he ovat lähteneet jo moniaita
päiviä sitten, katso, ei näy jälkiä pihalla viime tuiskun perästä.
Hannu katseli siloista pihaa ja punoi synkännäköisenä päätään,
sillävälin kun miehet kertoivat yhä uusia, keksimiään merkkejä.
-- Tuolla tuvassa oli vesisaavi vahvassa jäässä!
-- Ja kaivokin on umpeen pyrynnyt...! Hämärästi aavisteli Hannu, että
tässä on hänelle tapahtunut paha kolttonen, että nyt se vasta vastamäki
alkaa. Paenneet poroineen, karjoineen...! Mutta hän ei tahtonut tätä
ihan viimeistä viheliäisyyttä vielä todeksi uskoa. Kotvan kuluttua hän
virkkoi:
-- Jo tuli hitto... ellei karjalaisilla epatoilla ole tässä jokin
koiranjuoni mielessään... jokin sudenhauta...
-- Mikä sudenhauta? epäili Kokon Pertti.
-- Ovat ehkä vetäytyneet tavaroineen johonkin kylän laitaan, jota
mielivät puolustaa taikka josta aikovat hyökätä niskaamme...
-- Mutta kun ei jälkiäkään näy...
-- Vaikkei näykään, maitahan...! -- Hannu heristi korviaan, hän
kuunteli koko naamallaan ja se naama kävi vähitellen kirkastumaan.
-- Kuunnelkaahan, -- kuiskasi hän -- enkö sitä jo sanonut...! Tuolta
metsäkulmalta, ylikylästä, kuuluu miesten puhetta...
-- Tosiaankin! -- Jo sen älysivät toisetkin partiolaiset ja he
katsoivat kysyvinä päällikköään.
-- Sieltä ne noidat aikovat hyökätä, kuiskaili Hannu edelleen miltei
käheänä ja kiukun kiilto silmissään. Hän tarttui samalla tanakasti
keihääseensä. -- Juonet tunnen, mutta ehätetäänpä me ensiksi!
-- Vai oli niillä kavaluus mielessä! ihmetteli Pertti.
-- Sudenhauta, kuten jo sanoin. -- Mutta ajetaanpa Kiimas-miehet itse
omaan hautaansa! Eteenpäin!
Kotain ja navettain ohitse ja karjapihain poikki syöksyi Hannu kylän
ylempää, maanpuoleista laitaa kohti, josta porinaa kuului. Aamu
ei ollut vielä vaiennut, hämärän peitossa olivat siellä kinosten
siimestämät, röttelöiset rakennukset, joiden kupeella väkeä vilahteli,
ikäänkuin hiipien ja vaaniskellen.
-- Kohti vain arkailematta! kuiskaili miehilleen Hannu, jonka mieleen
nyt ilmielävänä nousivat nuoruudenpäiväin samanlaiset seikkailumuistot
ja jolta ne kuumensivat veren. -- Iskekää kuin isävainajanne!
Kokonaisen miesjoukon näki hän jo liikkuvan talojen välissä; muuan
siinä juoksi hänen edestään kuin pakoon pyrkien nurkan taa, ja toisia
näytti taisteluun kokoontuvan. Silloin hän yhä paransi juoksuaan ja
karjui pian täydellä kurkulla:
-- Seiso, mies, älä päkähdä...! Lasketko tuurasi, vai...!
Mutta hänen kohiseviin korviinsa kuului silloin hämmästynyt, tutulta
kajahtava ääni edessä olevasta miesjoukosta:
-- Älkää helvetissä iskekö... siinähän on Krankan Hannu!
Se oli Heikuran Yrjänän ällistynyt ääni. Hannulta herpausi keihäs
kädestä ja hän pysähtyi kuin jähmettyneenä aidan kulmaan huohottamaan.
Hänen miehensä keräytyivät siihen hänen ympärilleen ja kävivät pian
pihalla olevia tovereitaan tervehtimään.
Yrjänä oli osastoineen ohjelmansa mukaisesti kiertänyt Kiimasjärvelle
pohjoisen korven kautta ja nyt aamun sarastaessa hyökännyt maan
puolelta kylään, niinkuin sovittu oli, -- hämärissä eivät miehet vain
heti tunteneet toisiaan. Tyhjänä oli hänkin tavannut ylikylän talot
ja sitä he olivat siinä pihalla sadatelleet. Nyt sadattelivat he sitä
yhdessä ja pian saapui perille Juorkunankin joukko etelästä päin. Nolo
juttu!
Kylä tutkittiin nyt uudelleen ja tarkoin ja se havaittiin aivan
autioksi. Sen väki oli paennut, eikä enää tuiskun jälkeen nähnyt,
minne päin se oli poroineen ja karjoineen karannut. Ja niin tarkoin
oli se vienyt kaikki ruokavaransakin, ettei pirteistä löytynyt
leivän kyrsääkään pitkämatkaisille vieraille, jotka olivat ottaneet
kontteihinsa vain muutaman päivän eväät.
-- Jopa tekivät rötöksen karjalaiset!
-- Meille ensin nälän näyttävät, hitto soi, kun juuri luultiin rokan
ääreen päästävän!
Niin miehet allapäin murahtelivat lumisella pihalla. Mutta Krankan
Hannu rupesi yhä selvemmin oivaltamaan, ettei tämä kylänväen pako
tiennyt heille ainoastaan tätä yhtä pettymystä. Mitä sanovat
pääretkikunnan päälliköt, kun he vihdoin joutuvat ensimmäiseen kylään,
eikä heille ole siellä muonaa merkiksikään varattu? Missä eläjät,
missä eväät, kiljuvat he tietysti rajattomalla kiukulla ja kiroovat
alimmaiseen helvettiin hänet, Hannun, joka oli lähetetty eväitä
hankkimaan... Hyi hitto!
Hannu seisoi tyhjän tuvan edustalla päivän verkalleen valetessa eikä
osannut sanaakaan virkkaa. Eihän tämä tosin hänen syytään ole...
Mutta olisi hänen sentään ehkä pitänyt tätä aavistaa... jo silloin
Oulunsuussa, kun hän kuuli reppurien kiireellä kotipuoleensa paenneen,
ja sitten edelleen matkan varrella! Olipa hän taitanut olla hiukan
malttamaton retkelle pääsemään, ja sitten liian hyväntoivoinen -- se
siitä nyt tuli!
Myrtyneenä ja murtuneena istahti hän, naapukka kourassaan, tyhjän tuvan
kynnykselle ja pyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Sinne menivät ne
kiitokset, joista hän äsken vielä oli uneksinut, sinne partiomaine!
Ja hän tunsi itsensä niin lopen uupuneeksikin yön valvonnasta ja
jännityksestä, ettei olisi hänestä ollut nyt hiihtämään karjalaisten
jälille, vaikka olisikin heidän pakosuuntansa tietänyt. Tapasiko hänet
tässä vanhuus? -- ei hän ennen olisi noin vihasta katkennut. Harmin
lisäksi masensi hänet vielä häpeän pelko. Annappas kun Kiimasjärven
kiertoliike pääsee kotoisten pilkkakirvesten korviin, -- siellä käy
silloin honotus, kun hänelle miesjoukossa nauretaan ja kerrotaan, että
olipa ukolle käydä aivan samoin, kuin ennen nuorempana Tarhalammin
niityllä...
Maailma tuntui Hannusta nyt mustalta murheen laaksolta. Jäseniäkin
kolotti, koko ruumista raukaisi, eikä hän osannut mihinkään ryhtyä.
Sillävälin olivat miehet kantaneet halkoja tuvan uuniin, sytyttäneet
sinne loimuavan tulen, ja hetken kuluttua vääntäytyi suksimies toisensa
jälkeen tuvan lattialle, uunin eteen, lepäämään. Naapuritalossa oli
tehty sama temppu ja molemmista pirteistä rupesi pian kuulumaan
väsyneiden miesten raskasta kuorsausta, -- muuta ei kuulunutkaan koko
autiosta kylästä. Hannunkin luomet painuivat raskaiksi ja hetken
kuluttua nukkui hänkin kaikkine huolineen miestensä välissä lattialla,
-- hänen voimakas kuorsauksensa kohisi pian yli kaikkien muiden.
Kun keväinen päivä nousi kirkkaana valaisemaan matalan kylän, lepäsi
siten koko retkikunta raskasta sankariunta. Ainoastaan vanha Juorkuna
käveli ulkona kylän raitilla, -- hän ei voinut jättää joukkoaan ihan
vartioimatta. Kiertäessään hyljättyä kylää löysi hän vihdoin muutamasta
vajasta poikkiaikaisen poron, jota kyläläiset nähtävästi eivät olleet
paetessaan saaneet mukaansa ja joka siinä suurin silmin mulkoili
vakaisen jäkäläkasan takaa. Sen hän heti parin miehen avulla teurasti
ja pian kiehuivat lihapadat lämpiäväin tupain liedellä, levittäen
ympärilleen rasvaisen rokan makeaa tuoksua.
Se tuoksu sattui ensimmäisenä miesten sieramiin, kun he sydänpäivällä
nälkäisinä heräilivät, ja kohta toi se heidän mieliinsä hyvän,
lohduttavan tunteen. Krankan Hannukin oli, tämän löydön perille
päästyään, heti reippaampaa miestä ja hän nousi rauhallisena pöydälle
asetetun rokkapadan ääreen.
-- Minkäpä sille nyt mahtaa, että väki on paennut, puheli hän rokkaa
särpiessään. -- Neuvoinhan minä herroja rutommin liikkumaan. Mutta
heillä pitää matkassaan olla reet ja ratsut...
-- Ja lienevätköhän toki kaikki kylät autioina, virkahti Juorkuna
lohduttavasti, mutta veitikka silmissään, ikäänkuin ei hän olisi
itsekään uskonut omaa lohdutustaan.
-- Se on nyt katsottava, vastasi Hannu varmistuneena. -- Eihän täältä
ihmiset ole voineet pilviin nousta...
-- Eikä sinne eväitään viedä, veisteli Kokko. -- Mutta se sananvienti
pääjoukolle on vähän ikävä tehtävä...
Ikävä se oli, myönsi Hannu, korvallistaan kynsien ja karjalaisten
kavaluutta taas uudelleen sadatellen, mutta pari miestä oli hänen
kuitenkin pantava viemään Stuartille tuota Kiimasjärven kiusallista
viestiä. Ja niin harmissaan oli Hannu vielä heidät matkalle
saatettuaan, että hän jo uhkasi sytyttää tuleen koko kirotun
kylärähjän. Mutta hän hillitsi kuitenkin vihansa muistaen, että
perässätulijat ikävöivät kai eväiden ohessa oikeita yösijojakin,
niitähän herrat ovat koko matkan kaiholla kaivanneet. Ja autiosta
kylästä vihdoin joukkoineen salolle painuessaan kehahti hän omaa
kaukonäköisyyttään, kun hän herroille majatalot säästi, -- saisivat
olla hänelle siitä kiitolliset!