Kajaanin uudessa linnassa ei Stuartin retkikunta kauan vieraillut.
Tuota aution korpimaan keskeiseen Vuohenkikoskeen perustettua
saarilinnaa näet vasta parhaillaan rakennettiin ja varustettiin
kiireellä vastaisten tapahtumain varalle. Siellä kuhisi paljon
päivätyön tekijöitä Pohjanmaan kaikista pitäjistä ja kun mainittavaa
asutusta ei vielä ollut muodostunut tuon kolkon ja yksinäisen erämaan
etuvarustuksen liepeille, ei siellä ollut riittävää majapaikkaakaan
lukuisille vieraille.
Retkikunta painoi sen vuoksi yhtä päätä yhä kauemmas itään päin suuria
selkiä pitkin ja jylhien kankaiden poikki, missä tie oli umpeen
raivattava. Järviseuduissa ja jokien jäällä kävi matkanteko helpommin,
suuret vaikeudet alkoivat vasta, kun jouduttiin Maanselälle ja oli
puhkaistava sen peninkulmanmittaiset, sakeat ylänkömetsät. Siellä ei
kuormastoaan kuljettava sotajoukko paljon päivää kohti taivalta tehnyt,
sillä ehtimiseen oli pysähdyttävä avaamaan rakoa aarnioon, kaatamaan
puita ja lapioimaan kinoksia loivemmiksi. Suksi- ja jalkamiesten oli
kuljettava edellä tietä tekemässä, ennenkuin ratsu- ja rekiväki pääsi
päkähtämäänkään.
Monesti oli tällaiseen taivallukseen tottumattomani sotaherrain maltti
kokonaan katketa. Tuskaksi kävi heille päiväkaudet vaappua kaatuvissa
resloissa, kolkkoa oli heidän viettää yönsä metsissä nuotioiden
ääressä, missä toinen kylki paleltui kun toinen paistui, eikä ollut
lumeen pystytetyistä kangasteltoistakaan suurta suojaa.
Monipäiväisten ponnistusten jälkeen jouduttiin vihdoin siihen Maanselän
harjulle, johon valtakuntain raja puolentoista vuosikymmentä sitten oli
avattu. Etujoukko oli jo ehtinyt kappaleen matkaa sen raja-aukon ohi
tiheään murrosmetsään, johon se koetti tehdä tietä. Ryske kävi, kun
siinä petäjiä kaadettiin ja rakennettiin tuepuita viettävään kinokseen.
Huutaen siellä tiemiehet toisiaan neuvoivat ja heidän takanaan mölisi
ratsuväki, jonka uupuneet hevoset upposivat mahaa myöten lumeen.
Kuormanajajat kiroilivat tuskastuneina, turhaan kutsuen jalkamiehiä
nostamaan kaatuneita kuormiaan lumihaudoista... Oli syntynyt
täydellinen ruuhka, joka aiheutti yleisen sekasorron. Perästä tulijat
haukkuivat pysähtyneitä, -- moninkertaisesta mylvinästä kajahti erämaan
metsä laajalla alalla.
Murroksella komenteli Krankan Hannu, suksillaan seisten, tienraivaajia.
Hän oli huutanut äänensä käheäksi, saamatta silti mitään järjestystä
aikaan, ja herkesi nyt yhtäkkiä äänettömäksi. Hänen lähettyvillään
huppelehti Juorkuna vyötään myöten kinoksessa, hakaten poikki
keskitiellä kasvavaa närettä, ja sen kaadettuaan rämäytti hän yhtäkkiä
iloisen naurun.
-- Mitä vietävää sinä siinä vielä naurat, ärjäsi Hannu lopen
kiusautuneena. -- Hä?
-- Sitä vain, että mikset sinä enää huuda, Hannu.
-- Huutavathan muut, eikä tähän näy tie huutamalla aukenevankaan.
-- Mutta komealta se kaikuu, kuulehan! -- kehui Juorkuna taas
suksilleen kavuten. -- Tämä melu raikuu kauas. Jos vain näillä mailla
liikkuu yhtään erämiestä tai laukunkantajaa, niin jo varmasti he tästä
äänestä ymmärtävät, mitä väkeä me olemme.
-- Niin, sotainen on ääni, myönsi Hannu.
-- Se saattaa pian kuulua Karjalaan asti. Mutta meidän joukko ei vain
kiirettä pidä!
Siihen hiihti silloin takajoukosta muuan länsipohjalaisen voudin
komennossa oleva suksimies ja tämä nyt kertoi, Hannun ja Juorkunan
keskusteluun yhtyen, ettei erityistä kiirettä pidetä tänäänkään. On
käsketty tässä riisua hevoset ja tehdä nuotiot.
-- Nytkö jo puolilta päivin yönuotiot? ihmetteli Hannu.
-- Niin. Jalkaväki pannaan kuulemma iltayöstä tietä tekemään, että
herrat, kuormat ja ryttärit pääsisivät huomenna mukavasti eteenpäin
ajamaan.
-- Soo, -- jo on tainnut jälkijoukko levolle ruveta?
-- Siellä nyt rankaisia pystytetään ja tulia tehdään. Ja sinut, Hannu,
kutsui ylipäällikkö telttaansa, sitä sanaa juuri lähdinkin tuomaan.
-- Joko siellä minua taas tarvitaan...!
Hannu oikaisi kallokkaanvartensa ja kiinnitti tiukemmalle peskinsä
vyön, lähtien sitten hiihtämään taapäin meluavain miesjoukkojen
välitse. Usein hänet taipaleen varrella jo näinikään oli kutsuttu
päälliköille neuvoja antamaan, kun tiellä vastuksia sattui, eikä häntä
siellä aina suinkaan oltu kovin ystävällisesti kohdeltu. Verkalleen ja
kuin aristellen Hannu sen vuoksi sinne nytkin hiihti.
Ylipäällikön teltta oli pystytetty juuri siihen raja-aukealle, jonka
ohi etujoukko äsken oli kulkenut. Sen edessä paloi jo roima hirsituli,
jonka ääressä sotaherrat parastaikaa jäseniään lämmittivät. Siinä kuuli
Hannu heti tämänpäiväisen pysähtymisen syyn. Kun Erik Haren matkaresla
oli ehtinyt raja-aukealle, oli hän käskenyt kuskinsa seisottaa hevosen
ja huutanut edessään ajavalle ylipäällikölle, että juuri tästä
paikasta hän palaa takaisin. Hänellä oli nimittäin kuninkaalta määräys
seurata retkikuntaa rajalle asti ja siitä palata takaisin maakuntaansa
hoitamaan. Ja enemmittä selityksittä oli silloin Oulun linnanherra
noussut reestään hyvästelläkseen matkaansa jatkavaa retkikuntaa.
Alakuloisina olivat toiset sotaherrat kuulleet tämän Erik
Haren päättävän ilmoituksen, tuntien jäävänsä vielä entistään
turvattomammiksi näillä jylhillä erämailla ja kadehtien sieltä pois
pääsevän toverinsa onnea. Tämän välikohtauksen johdosta -- ja koska
ruuhkan vuoksi matkanteko kävi kovin hitaaksi, ennenkuin tietä oli
avattu, -- päätti Anders Stuart antaa pääjoukkonsa jo tehdä yönuotiot
rajalle ja teltassaan illan kuluksi viettää pienen erojuhlan lähtevälle
toverille.
Viimemainittua tarkoitusta varten kuumennettiin nyt kattiloita
ylipäällikön nuotiolla ja hänen telttaansa kuormastosta kannetuista
nassakoista lyötiin tapit auki. Hetken kuluttua istuivat sotaherrat
siellä havupatjoilla, edessään lämmittävä nuotio, ja maistelivat
suurista tinasarkoista vielä lämmittävämpää Ranskan viiniä, ja he
tunsivat olonsa taas siedettäväksi. Sillä suloisesti sulatteli siinä
kuumennettu neste heidän sekä kangistuneita raajojaan että mataloina
asuneita mieliään, ja kielenkin kanta, joka pitkällä taipaleella,
miesten yksin reessään murjottaessa, oli kangistunut, laukesi taas
liukkaammin liikkumaan. Veri kävi kihahtamaan. Juotiin poislähtevän
maaherran maljat, juotiin hänen mukanaan lähetettäväin kotiterveisien
maljat, juotiin sen vanhan rajan malja, jolla juuri lepäiltiin, ja sen
uuden, jota juuri oltiin lähdössä tekemään. Itse sotaretken maljat, sen
voiton ja menestyksen maljat, ne juotiin moneenkin kertaan.
Hannullekin siten taas herrain piirissä sarkka tarjottiin ja
reipastuvin mielin siemaili hän syvältä rohkaisevaa juomaa. Mieliala
oli näet nuotion edessä aluksi sovinnollinen ja hilpeä; leikiksi
lyötiin matkan vaivat ja vastukset ja remakasti naurettiin yhtä
paljon irlantilaisen kapteenin alistuvalle tyytyväisyydelle kuin
hollantilaisen tykkimestarin happamalle tyytymättömyydelle. Mutta illan
kuluessa, kun päät täyttyivät ja kävivät raskaiksi, palasivat taas
mieleen tämän sietämättömän erämaanvaelluksen synkemmät puolet sekä
kaikkien toivoton mieliala sen johdosta, ettei voitu käsittää, milloin
ja miten tämä surkeus oli päättyvä. Taas lenteli teltanaukolla karvaita
letkauksia, pohjia myöten ärtyneistä mielistä rupesi pursuamaan kiukkua
koko tätä mieletöntä sotaretkeä kohtaan, ja päämiehet syyttelivät
pisteliäästi toisiaan sen toimeenpanosta. Ja annappas ollakaan, nuo
sankasti satelevat syytökset kohdistuivat pian taas Krankan Hannuun,
joka oli ainoa näiden matkojen tuntija ja jonka väitettiin väärillä
tiedoilla pimittäneen esimiehensä.
-- Sinä kehuit matkaa mahdolliseksi ja teitä siedettäviksi, --
näytäppäs nyt ne tiesi! torasi ruotsalainen jalkaväen päällikkö
suuttumuksesta ja viinistä tulistuneena.
-- Niin, vakuutitpa vielä, että kyllä tästä tykkikuormatkin kulkevat,
säesti synkkä hollantilainen, kasvoiltaan aivan tummanruskeana, ja hän
näytti tahtovan iskeä raskaan tinaisen sarkkansa Hannun päälakeen. --
Nostappa nyt ne kuormat tuolta lumihaudoista, nosta pian!
Hannu koetti puolustautua, väittäen vain sanoneensa, että kyllä tämän
taipaleen kuormillakin pääsee, -- päästy on ennenkin!
-- Pääsee, näet itse, miten pääsee! tiukkaili siihen tuima
ylipäällikkökin.
Aseettomat herrat auttoivat hekin minkä kykenivät soturitovereitaan
Hannua höyhentämään, sillä tämä matkanteko oli heille jo ruvennut
käymään liian raskaaksi rangaistukseksi. Tulkki vakuutti mukanaolonsa
aivan tarpeettomaksi, koska ilmeisesti ei tässä erämaassa koskaan
ehditä niin pitkälle, että hänen kielitaitoaan tarvittaisiin. Sillä
sitä ennen on joko palattava takaisin taikka ollaan kaikin haudattuja
erämaan kinoksiin. Oli toki onni, veisteli hän happamasti, että
retkikunnalla oli pappi mukanaan, joka lopuksi sentään voi heidän
ruumiinsa siunata. Jonka johdosta taas irvisilmä irlantilainen, jonka
naama nyt oli aivan yhtä punainen kuin hänen pörröinen poskipartansa,
kysyi, kuka sitten lopuksi siunaa pappiraukan ruumiin... Mutta pappia
ei tämä tulevaisuudenunelma miellyttänyt, hän ryki, ryyppäsi ja
vakuutti kautta anoppinsa autuuden -- minkä hän oli irlantilaiselta
oppinut, -- että tämä ulkona öihtiminen ja reslaelämä oli kaikkein
ensiksi avaava juuri hänelle haudan.
-- Sinun teki itsesi mieli tänne retkeilemään, sen näin heti, ilmiantoi
nyt vallan vakavissaan Hannun puoleen kääntyen Antti Hare, jolla
oli hienohipiäiset poskensa paksussa lampaanrasvassa ja joka hautoi
paleltuneiksi väittämiään jalkojaan nahkapussissa. -- Siksi houkuttelit
meidät tänne korpeen kuolemaan, vanha kettu! Mutta kohtuulliseksi jääpi
siitä kunniasi.
-- Eihän tässä toki vielä olla surman suussa, koetti Hannu inttää,
ja viitaten sarkkoihin ja nassakoihin yritti hän lyödä leikiksi koko
asian. -- Kun on mukana tällaiset eväät...
-- Vai eväät! kiivaili siihen nuori luutnantti. -- Tiedätkö mitä
muonamestari niistä sanoo? Ruokavarat hupenevat arveluttavasti, kertoo
hän, voutiroistokaan kun ei niitä meille edes kuukaudeksi toimittanut.
Annappas kun ne kesken loppuvat, mitä pureskelee silloin tämä
tuhantinen miesjoukko. Hä?
-- Niin, mitenkäs käy silloin, tiukkailivat toisetkin herrat, -- mitäs
syöt itsekin, sinä ovela opas?
Hannulla rupesivat siinä nyt todella korvat kuumenemaan ja hänen täytyi
tiheään kallistaa kannua, säilyttääkseen mielenrohkeutensa, -- eipähän
siinä tiennyt, mikä hurjuus saattoi lentää vihasta kiihoittuneiden
herrain päähän. He olivat nyt kerta kaikkiaan valinneet hänet
syntipukikseen... No, ehkä siihen saattoi olla kipene syytäkin...
eihän hän näitä kaikkia vaikeuksia ollut tullut ennakolta niin ihan
tarkkaan kertoneeksi... Mutta eihän kaikkea oltu häneltä kyseltykään...
eikähän hän ollut tätä retkeä toimeenpannut. Sanan rakoa saatuaan kävi
hän kuitenkin herroja lohduttamaan, että kyllä tästä vielä matkat
paranevat, jahka päästään alavammille maille, järviä pitkin käy sitten
taas taipaleen teko liukkaammin. Hiukan hellittikin silloin herrain
kiukku, ja he takertuivat vähitellen taas muihin tarinoihin. Mutta
ilkeältä tuntui Hannusta nyt sittenkin istua näiden nälvijäin piirissä
heidän sylkypaikkanaan. Ja kun itse ylipäällikkö tuokion kuluttua
tuikean näköisenä kutsui hänet syrjemmäs puheilleen, niin jopa rupesi
Hannulla ihan turpa pyörimään.
Mutta aivan vaarallista laatua ei toki vielä ollut ylikomentajan asia.
Hän vain ilmoitti oikeastaan kutsuneensa Hannun telttaansa antaakseen
hänelle uuden tehtävän. Kun ruokavarat rupeavat loppumaan, on ajoissa
huoli pidettävä, että niitä edes matkan jatkuessa on saatavissa niistä
karjalaiskylistä, joiden läpi kulku käy. Siksi on Hannun nyt etukäteen
hiihdettävä noin sadan miehen kanssa lähimpiin kyliin ja sitten yhä
edemmäs ottamaan niistä takavarikkoon ja talteen kaikki ruokavarat,
mitä väestöllä on. Hän saa niistä luvata maksunkin ja tulee hänen
muuten kohdella väestöä siivosti, mutta jos se vastarintaan ryhtyy, on
hänen se heti masennettava.
-- Eivät pitkään motkota, vastasi Hannu taas varmempana ja iloisena,
kun hänelle tällainen uusi luottamustoimi annettiin. -- Emmekä me ilman
evästä jää!
-- Mutta varo, etteivät he sinua petä ja ettet sinä petä meitä, --
silloin sinun huonosti käy!
-- Tunnetaan ne jo karjalaisten metkut, kehäsi Hannu hyvillään. --
Aamullako jo lähdemme hiihtämään?
-- Niin. Ja toimita meille sanomat, miten retkesi onnistuu, ja ruokaa
niin pian kuin tarvitaan.
Taas henkäsi Hannu helpommin ja istahti jälleen varmistuneena
sotaherrain kehään, siemaisemaan uudella innolla uudet naukut.
Mutta pian siellä nyt päättyivätkin juhlajuomingit, sillä Erik Hare
ilmoitti lähtevänsä paluumatkalle jo heti yön selkään, ajaakseen äsken
raivattua tietä myöten suoraan Kajaaniin. Hän nousi ja ryhtyi turkkiaan
tiukemmas vyöttämään. Kuin kauniista unesta heräten kohosivat silloin
toisetkin herrat teltan havuvuoteelta ja toikkuroivat yksitellen ulos
pakkasyöhön. He saattoivat hyvin käsittää, että linnanherra halusi
viipymättä, enää yhtään yötä nuotiolla nukkumatta, palata takaisin
ihmisten ilmoille, -- kukapa heistä ei olisi tahtonut kääntää rekensä
länttä kohti ja ajaa yön halki asutuille maille. Huokaus nousi monesta
rinnasta ja käteiset silmät katselivat, kuinka Hare hankkiutui
nousemaan käännettyyn reslaansa.
Punottavina ja pohteissaan pitkistä juomingeista he siinä raja-aukealla
heittivät lähtevälle viimeiset hyvästit. Yön viima tuntui raa'alta
heidän hohteiseen ihoonsa, autio, öinen metsä painoi mataloiksi äsken
hetkeksi heltyneet mielet ja heitä värisytti ajatus laskeutua taas
nukkumaan kylmille havuille. Antti Hare, joka oli kiertänyt villahuivin
päänsä ympärille, astui aivan surkeissaan isänsä reen viereen,
valitteli paleltuneita varpaitaan ja pakottavia poskiaan ja kysyi, eikö
hän, näin raihnaiseksi käyneenä, saisi palata samassa reessä kotiin.
Erik-herran isälliset tunteet olivatkin jo heltyä, mutta samassa
kiirehti hollantilainen tekemään samanlaisen pyynnön ja ruotsalaiset
upseerit näyttivät myös siihen hyvin hanakoilta. Isä rupesi silloin
epäröimään säälistään huolimatta, ja skotlantilainen ylipäällikkö
ratkaisi asian rutosti:
-- Ei yksikään retkikunnan miehistä saa palata. Kuri on pidettävä,
kaikki koossa...!
Kuri kesti -- huivipäinen luutnantti sai jäädä siihen nolona seisomaan.
Yksin reen perällä istuen läksi Erik Hare ajamaan öistä kangasta
pitkin länteen päin. Aisakellon kilkatus vaimeni vähitellen, mutta
herrat seisoivat yhä paikoillaan raja-aukolla, kuunnellen kaipauksella
sen etenevää ääntä ja katsellen sanaa puhumatta pimeään metsään.
Siellä törröttivät pitkät petäjät aavemaisina, valkohattuisina
jättiläisinä tiheässä rintamassa, -- niiden lakkapäiden lomitse
pilkoittivat kiiluvat tähdet tummalta taivaalta, ikäänkuin katsellen
niitä nuotiotulia, jotka yltympäriinsä paloivat petäjäin juurella ja
heijastivat punaisiksi näiden rosoiset rungot. Nietosten keskellä
hohtivat nuotion tulet kuin erämaan hehkuvat silmät, ja niiden
ympärillä häärivät peskiniekat partiomiehet, jotka siinä kuivailivat
vaatteitaan tai karsivat havuja vuoteikseen, -- ne näyttivät
aavemaisilta, häilyviltä varjoilta.
Raja-aukealle viivästyneitä herroja puistatti; he tunsivat itsensä tuon
jylhän erämaan vangeiksi, joilla ei ollut valtaa siitä vapautua. Ääneti
heistä toinen toisensa perästä hiipi jäätyneeseen kangastelttaansa
lumisten lammasnahkojen alle.
Mutta Krankan Hannu kahlaili tyytyväisesti hyräillen noiden himmeästi
punottavain petäjäin ja kinoksista kiiluvain nuotiosilmäin ohi
tuntematta vähintäkään väristystä, saatikka sitten kädettä mielessään.
Eikö mitä, -- lähti hitto nyt vielä Ouluun palaamaan! Tässähän ovat
hauskuudet vasta edessäpäin...!
Kuoppaisiksi poljetuissa kinoksissa löivät hänen jalkansa pientä
vintturia; hänen päässään kihisivät näet naukatut tuikut ja hän näki
tulia ympärillään enemmänkin kuin niitä oli. Mutta mieli oli hänellä
reipas. Vai niin, tarinoi hän puoliääneensä itsekseen, vai ovat herrat
jo noin vihassa, vain minusta ovat he tehneet yhteisen syyparkansa...
Eikö tekisi heidän mieli saloa tarpoa...? Heillä kai pitäisi olla
täällä pirtit ja pirttikamarit ja kapakat maantien kupeella... Vanha
kettu, minä muka! -- No, sen verran kettua saatoin olla, että sain
herrat saloretkelle, eikä täältä nyt kesken palatakaan, kirotkaa mitä
kiroattekin...!
-- Sattuipa hyvästi, jatkoi Hannu edelleen hiljaista tarinaansa,
taivaltaessaan hitaasti omien miestensä nuotiolle, -- sattuipa hyvästi,
että se pitkäviiksi nyt juuri komensi minut edeltä partioimaan...!
Kernaasti nyt herrain joukosta raskinkin erota. Torailkoot he täällä
keskenään rekitaivalta tehdessään ja syytelkööt toisiaan! Sillävälin
me suksimiehet hiihtelemme karjalaiskylissä, syömme voipiiraita ja
uunimaitoa, katselemme kassapäitä ja tappelemme jos tarvitaan... Sehän
se onkin juuri partiomiehen elämää!