IV.

Palattuaan -- alussa vuotta 1611 -- lähettimatkaltaan Vienasta asusti

Krankan Hannu viikkokausia Oulunsuussa, joutamatta kotijoellaan

käymäänkään. Sillä häntä tarvittiin nyt joka päivä Oulun linnassa,

siellä tapahtuvissa neuvotteluissa ja varusteluhommissa. Porvarit,

jotka näkivät hänen monissa kiireissään viilettävän kaupungin ja linnan

väliä, turkki auki ja vyö liehumassa, katselivat häntä kunnioituksella

ja virkkoivat merkitsevästi toisilleen:

-- Katsoppas Krankkalaista, siitä on tullut taas toimen mies!

-- Ja ruunun mies!

Linnassa oleskeli näihin aikoihin jo Ruotsista tulleita sotaherroja,

jotka valmistelivat kuninkaan sieltä tehtäväksi suunnittelemaa

talviretkeä. Heille oli Vienassa käyneiden airuiden nyt yhä uudelleen

ja juurta jaksain selitettävä sikäläiset tiet ja matkat, Karjalan

puolen ja Valkeanmeren rannikon olot ja asutus, varustukset ja

muonamahdollisuudet.

Hannu sai siten alituiseen olla äänessä, eikä hän pannutkaan

kynttiläänsä vakan alle. Hän liikkui näissä herrain neuvonpidoissa

kuin kala vedessä ja tekeytyi mahdollisimman tärkeäksi kertoessaan

käynnistään ja huomioistaan Suur-Suman linnassa sekä retkestään

Vienanmeren jään yli Solovetin saariluostariin, jonka rikkautta ja

vaikutusvaltaa hän laajasti kuvasi. Hänen toverinsa, Paavo Oravainen,

istui hänen puhuessaan enimmäkseen ääneti, joskus vain hän oikoi

Hannun liian lennokkaita ja hyvätoivoisia tarinoita, -- hänelle

tuotti vaikeutta sekin, ettei hän osannut ruotsinkieltä, jota Hannu

mitenkuten hallitsi. Herrat jättivätkin senvuoksi Paavon syrjään ja sen

oivallettuaan läksi tämä käymään kotonaan Kemissä, kunnes aseretken

aika läheni.

Sillä aseretki oli nyt kuninkaan käskystä heti tehtävä. Tosin ei

Solovetin ovelan igumenin vastaus, jonka Hannu ylpeänä toi mukanaan,

siihen aihetta antanut, siinä kun kieltäydyttiin tarjotusta

sotilasavusta ja yleensä Ruotsin sekaantumisesta heidänpuoleisiin

asioihin. Mutta tämä seikka jäi nyt sivuasiaksi, koko tuo kirjeenvaihto

osoittautui pelkäksi tekosyyksi ja vanhan Kaarlo-kuninkaan varsinaisten

valloitusaikomusten peittämiskeinoksi. "Lähtekää jo vihdoinkin sille

retkelle Jumalan nimeen!", niin oli Kaarlo melkein kärsimättömästi

kirjoittanut viimeisessäkin kirjeessään Erik Harelle.

Jokin määrä sotaväkeä olikin tehtävää retkeä varten jo saapunut

Länsi-Pohjasta Oulun linnaan, samoin aseita, pyssyjä ja tykkejä,

ja lisää odotettiin. Kuningas ei säästänyt apuvaroja, mutta monet

valmistukset olivat silti vielä kesken. Oli hankittava retkikuntaa

varten paitsi sotaväkeä, aseita ja muonaa, myöskin tuhatkunta

pohjolaista suksimiestä, ja Krankan Hannun toimeksi jäi nyt viipymättä

koota yksi, hänen komentoonsa jäävä, hiihtäjäosasto, -- se tehtävä tuli

hänelle kuin luonnostaan lankeavana.

Näissä toimissa se Hannu nyt liehui Oulun satamassa, puhutellen

siellä käyviä maalaisia ja hankkien asiamiehiä eri pitäjiin. Lepoon

hänellä ei ollut pitkän retkensä jälkeen aikaa, mutta eipä hän lepoa

kaivannutkaan. Toimintaa, menoa, hyörinää, sitäpä oli hän jo kauan

ikävöinyt -- nyt hän sitä sai riittämään asti, eikä ollut hänellä enää

pelkoa nuutumisesta kotipirtin pankolla!

Kotipitäjässään oli hänen kumminkin nyt pistäydyttävä noita suksimiehiä

sieltäkin kerätäkseen, ja hän lähti eräänä päivänä, linnankirjuri

matkassaan, ajamaan sinne, sekä sieltä vielä etelämpiin pitäjiin. Mutta

kotiinsa Krankkalaan ei hän ehtinyt, eikä ikävöinytkään poiketa, hän

vain kiirehti suoraan Voutilaan, jonne vanha Kaapro jo ajoissa oli

kapulalla kutsunut miehiä pitäjän eri kulmilta. Kaukaa vain kuumotti

Hannun ajaessa kotitalo ylempää jokiahteelta, harmajana ja matalana, ja

hymähdellen hän sitä vieressään istuvalle kirjurille osoitti:

-- Tuolla on Krankkala... pieni ja matala. Mutta kun näiltä retkiltä

selvitään, niin tehdäänkin talo uusi ja uljas!

-- Tähänkö samaan paikkaan?

-- Tuskin... taikka kuinka nyt asiat kääntyvät...

Voutilassa olivat isäntämiehet, joille Kaapro etukäteen oli asian

selvittänyt, jo pitäneet neuvottelua siitä suksimiesten otosta ja he

olivat yleensä perin haluttomat koko tähän retkihommaan. Rasittavaa oli

sotaväenotto ollut Pohjanmaalta viime vuosina muutenkin, päivätyöläisiä

oli sieltä sen lisäksi viety paljon Oulun ja Kajaanin linnan

rakennustöihin, ei olisi miehiä riittänyt uusille retkille. Vuodentulo

oli ollut huono, maakunnassa oli köyhyys suuri, eikä senvuoksi sitä

uutta veroakaan, jota voudin nyt oli kannettava retkeläisten muonaksi,

mitenkään olisi jaksettu maksaa.

Siitä kaikesta oli jo Voutilassa surkeita valituksia esitetty ennenkuin

Hannu sinne ehtikään, ja hänen astuttuaan väentäyteiseen tupaan

pääsivät ne pian uuteen vauhtiin.

-- Mitä varten sinne Karjalaan sitten olisi lähdettävä talvikaudeksi

rämpimään, kyselivät ukot harmistuneina. -- Sinäkin Hannu rupeat vielä

vanhana miehenä joutavoimaan!

-- Ja meidän, talonpoikainko, muka pitäisi lähteä sinne sinun perässäsi

tarpomaan!

Oikein suurta luottamusta ei liminkalaisilla näyttänyt olevan tätä

merkkimiestään kohtaan, eivätkä he erinomaisemmalla arvonannolla häntä

puhutelleet.

Aluksi ei Hannu antautunut pitäjänmiestensä kanssa väittelyihin,

tervehti vain rattoisasti tuttaviaan, pistäysi karsinassa naisten

puolella kertomassa Karjalan terveisiä ja istahti sitten Kaapro-voudin

viereen peräpenkille miesten puhetta kuuntelemaan. Vasta kun naapurit

kovin äänekkäästi kävivät häntä ahdistamaan, virkahti hän rauhallisesti:

-- Köyhäthän nyt on ajat, niin ovat Krankkalassakin, mutta

muistelen minä kuitenkin, että ennenvanhaan noustiin suksille vielä

köyhemmissäkin oloissa, kun oli vainolaista kuritettava. -- Ja

väittelijäin keräytyessä lähemmäs hänen ympärilleen jatkoi hän hiukan

pisteliäästi: -- Onhan tässäkin miesparvessa partasuita uroita, joita

ei silloin mikään pidättänyt Vienaan hiihtämästä.

Isäntämiehet sen myönsivät, mutta väittivät aikoja nyt toisiksi.

Silloin Vesaisen aikaan käytiin Karjalassa maksamassa vanhoja

kalavelkoja, sinne vaati silloin miesten sisu, ja mitä sieltä silloin

otettiin, se otettiin omain tappioiden korvaamiseksi. Mutta nyt ei

Pohjanmaan miehillä ole karjalaisia vastaan mitään valittamista,

rauhassa on eletty lähes parikymmentä vuotta, ei ole enää koston syytä,

-- siksi ei ole halu uudistaa noita vanhoja vainon aikoja.

-- Lähdeppäs sinne suotta pakotta ärsyttämään rajantakaisia,

nostattamaan nukkuvaa kontiota, kyllä se sieltä taas herää ja karjasi

repii!

-- Ja minkäpä voitat hiihtämällä sinne asiatta ja tarpeetta tappelemaan!

Näin tiukkailivat rauhalliseen raadantaan tottuneet maamiehet, joista

koko partiohanke nykyoloissa oli päätöntä ja vaarallista hommaa, ja

he moitiskelivat kautta rantain Hannua, että tämä ikämiehenä oli

antautunut asiamieheksi sellaiseen seikkailupuuhaan. Silloin Hannukin

vähitellen kuumeni ja kävi kipakammin vastailemaan:

-- Mitäkö voitetaan? Mitä olivat sitten ne Vesaisen voitot, joita yhä

vielä ylistetään? Nuo silloiset retket olivat pieniä, tuloksettomia

partioretkiä... edestakaisin vain toisilleen kostettiin. Nyt on

aikomus valloittaa maita ja kaupunkeja ja siten lopullisesti ratkaista

karjalaisten ja meikäläisten välit. Sitä varten pannaan nyt ruunun

toimesta käyntiin komea ja suuri sotaretki, aivan toista maata kuin

Vesaisen aikaiset ryöstöhiihdot...

Mutta isäntämiehet eivät sanoneet välittävänsä koko siitä ratkaisusta;

eläkööt karjalaiset rauhassa omilla rannoillaan, eiväthän he häiritse

Ruotsin ruunua, mitäpä heitä lähtee rääkkäämään. Ja taas kohdistui

arvostelun kärki ankarana Krankan Hannuun, jonka oman maineensa

kaipuussa ja Vesaisen mainetta kadehtien sanottiin antautuneen

haalimaan rahvaan miehiä tuolle uhmaretkelle. Entiset partiotoverit

muistuttivat myös purevasti, että silloin Vesaisen aikaan oli Hannu,

vaikka nuori olikin, usein varotellut toisiakin antautumasta turhiin

verenvuodatuksiin ja aina ajanut sovinnon asiaa. Ei tunnu mies iän

mukana ainakaan viisastuneen!

Siitä Hannu jo kimpausi, veri kohisi korviin, silmät syttyivät palamaan

ja komeana hän siitä koholleen nousi. Tuvan täyteinen väki katseli

kummissaan tuota tuonaan jo ränstymään ruvennutta miestä: hän oli tänä

talvena kuin nuortunut ja norjistunut, olihan hän kuin sankari siinä

suoraryhtisenä seistessään punottavin poskin ja päätään pitempänä

kaikkia muita, -- häntä tuskin olisi enää uskonut vanhaksi Hannuksi.

Niinkö oli äskeinen Vienan hiihto nuorentanut miehen, mahtoi siinä

sittenkin olla vielä vanhaa sisua! Näin miettien miehet vaikenivat

ja ihailevaa supatusta kuului naisten joukosta, kun Hannu ravakasti

karahti keskilattialle ja helähtävällä äänellä vastasi:

-- Partioissa olen kulkenut aina siitä asti, kun isävainajani otti

minut mukaansa rajajärville. Enkä ole sotia karttanut, sen tietävät ne,

jotka Santavuorella rinnallani tappelivat, vaikkei siitä ole lauluja

tehty. Jos olen joskus varottanut, lienee minulla siihen syytä ollut,

mutta nykypolven nuoret miehet ovat syyttä pelkureita. Kuningas kutsuu

teitä nyt miesten retkelle vanhoja vainolaisiamme vastaan, en minä,

mutta minä en arkaile lähteä mukaan verestämään vanhoja muistojani!

Toisilta miehiltä meni suu tukkoon tuota kuullessaan, toiset vain

yhä todistivat koko aijotun retken hullun hankkeeksi. Mutta olipa

sellaisiakin, jotka heränneistä muistoistaan innostuivat. Vanha

Juorkunan Jussi Temmesjoelta, joka oli keski-ikäisenä miehenä ollut

Hannun toverina Vesaisen retkillä, läimäytti häntä olalle ja virkkoi:

-- Hullun hanketta se on, Hannu, mutta se vetää vanhaa partioluontoa,

-- tässä on yksi mukaasi lähtemään!

Mutta toiset veistelivät:

-- Yksinpä taidatkin olla, Jussi, vanhuus sinuakin jo vaivannee! Hiihdä

sinä kahden Krankkalaisen kanssa -- muita ei täältä lähde!

Silloin muutti Hannu yhtäkkiä äänensä komentavaksi:

-- Tässä ei nyt kysytä, lähteekö täältä suksimiehiä Vienan retkelle, --

lähteminen on, sillä kuningas käskee.

Hän käännähti kopeasti ympäri äänettömäksi käyneessä tuvassa ja jatkoi

kohta samaan sävyyn:

-- Niin on asia. Täällä on saapuvilla linnan kirjuri, alkakaahan vain

hänelle ilmoitella, kuka kustakin talosta pannaan hiihtämään!

Ei siinä auttanut motkottaminen. Vastahakoisemmatkin isäntämiehet

vaikenivat, mutta hiljaa he yhä keskenään katkeralla mielellä

supattivat, muristen:

-- Onpa nyt Krankan Hannusta tullut mahtava mies, on kuin jo olisi ensi

mies kuninkaasta...!

-- Heittäysi herrain kätyriksi, sinne sitä onkin aina luonto vetänyt.

Ei ole Hannu enää meidän miehiämme, vaikka hän puhuukin vanhoista

partiomuistoista.

-- Mitä partioita nämä ovat! Lähdeppäs omin päin rehkimään ja

hankkimaan rahvaalta uutta sotaväenottoa! Selkäänsä sietäisi mokoma

ruhtinas!

-- Ja yhtä tuntuvasti kuin Tarharannan luhdissa. Luvataanko lehmännahka

talosta sille, joka tämän herrain kätyrin pehmeäksi pieksää?

Näin he nurkissa kuiskailivat ja joitakin katkelmia siitä napinasta

kuuli kyllä Hannukin, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän silmäili

ympärilleen ja oivalsi esiintymisellään tehneensä pystyvän vaikutuksen

yleensä pitäjäläisiinsä, niin miehiin kuin naisiin, jopa niihinkin,

jotka suuttuneina nurkissa supattivat. Erityisesti hän huomasi naisten

pysähtyneen taloustoimistaan tuota viimeistä väittelyä kuuntelemaan --

hän oli nähnyt kimalluksen erään rivakan neitosen silmissä ja älysi,

ettei se puna, joka immen poskilla leikki, johtunut yksinomaan lieden

hohteesta. Siitä hänen mielensä yhä varmistui, siitä rohkeus rinnassa

paisui ja rempseänä istahti hän taas peräpenkille Juorkunan viereen,

jolle hän virkkoi:

-- Lähtee niitä suksimiehiä tästäkin kylästä muitakin kuin me, vaikka

naapurin isännät vähän napisevatkin!

-- Mutta ne vihaavat sinua, Hannu!

-- Kadehtivat, kun minä liikun ruunun toimissa ja kun minulla on maani

verotonna, sen tiedän. Mutta siitä en välitä; kun retkille päästään on

kauna kaukana. Vihattiinhan sitä väliin Vesaistakin, nyt ihaillaan!

-- Niin, kaikki riippuu siitä, miten retki onnistuu.

-- Se onnistuu, se ei olekaan nyt yksin meidän talonpoikaisten lankain

varassa, tukevampi on nyt turva takanani!

Pystypäisenä liikuskeli Hannu kokouksen päätyttyä Kaapron tuvassa,

jossa naapurin ukot hänelle tilaa tekivät -- se hänen mieltään hiveli.

Sillä hän olikin tuntenut viime aikoina olevansa heidän silmissään

hiukan niinkuin alakärsänä... he vähättelivät hänen entisiä ansioitaan

ja olivat kai jo uskoneet hänen vanhettuneen, pitäneet häntä menneenä

miehenä. -- Eipähän, ukot, Krankan Hannu on vielä pinnalla ja aikoo

siinä pysyäkin! Hän on taas mahtavin mies monessa pitäjässä ja kun hän

käskee, niin sitä totellaan, vaikka nurkissa napistaankin!

-- Kas niin, Esa, käy vain sinäkin sinne kirjurin pöytään, virkkoi

hän hymähtäen eräälle lähinaapurilleen, jonka hän näki vihapäissään

vitkastelevan. -- Et siitä mukisemalla selviä, mies lähtee hiihtämään

sinunkin talostasi!

Hän heitti voitonvarman, ivallisen silmäyksen ympärilleen. Oven suusta

katselivat kylän pojat häntä kunnioituksella, silmät suurina, ja uunin

luota yhytti hän taas kauniin silmänheiton, jossa oli sekä rohkaisevaa

lupausta että salaista sopimusta. Hän luki siitä suihkasevan

tervehdyksen: Onni retkellesi, Krankan isäntä, jos maineella palaat, --

olet nuori vielä!

Ja kun emännät kotvan kuluttua kutsuivat viivähtämään pyydettyjä

kokous vieraita aterialle, niin ensimmäisenä he veivät Krankan Hannun

juhlapaikalle pöydän päähän, niinkuin mieluisimman juhlavieraan ainakin.