Pari viikkoa myöhemmin hiihtivät jo Vienaan lähetetyt airuet kontit
selässä Lentiiran aavaa ulappaa pitkin kaukaista itää kohden. Tuuli
kiihtyi, rupesi pyryämään ja keli kävi raskaaksi. Koko laaja selkä
kohisi pian sakeana myrynä; myrsky repi lunta sekä pilvistä että
aavikolta ja vatvoi sen koviin, tahkeisiin kinoksiin, joiden yli suksi
vaikeasti juoksi, eivätkä hiihtäjät nähneet montakaan syltä eteensä.
Mutta ei auttanut heidän pysähtyä lepäämäänkään, ennenkuin järvitaival
oli taitettu, sillä pian olisi tuisku heidät jäätikölle peittänyt.
Hannu puski tapansa mukaan edellä, puski ja kiroili itsekseen, sillä
tämä vastaan kahnaava myrsky kävi hänelle jo vaivaksi. Hän oli
Limingasta lähtiessään kaikista kehumisistaan huolimatta hiljakseen
pelännyt näitä pitkiä taipaleita. Olihan hän kyllä ennen nuorempana
ne katkaissut, mutta nyt moneen vuoteen hän ei ollut tehnyt tällaisia
pitkiä erämaanretkiä ja sillävälin oli ruvennut tulemaan tuota lihaakin
liiaksi... Vaikkei hän tahtonut sitä myöntää, oli hän tullut vähän
laiskaksikin hiihtämään, -- sitä kun kotikylissä hevosellakin pääsee...
Mutta alkumatka oli kuitenkin mennyt miltei odottamattoman hyvin
Kajaanin uuteen linnaan asti, jonne rakennustöiden vuoksi tie oli
auki ja yöpymäkyliä riittävästi. Eikä ollut näihin asti toki sattunut
tällaista herranilmaakaan.
Nyt se kiinnitti. Vaikka Hannu ei yleensä ollut laskenut nuorempaa
toveriaan edelle, ettei tämä pääsisi häntä väsymyksestä pilkkaamaan,
niin nyt hän kumminkin hengästyneenä tuokioksi pysähtyi ja huusi
Oravaiselle:
-- Avataanpa vuoroin latu... tässä käy raskaaksi yksin kyntää.
Hiihdäppäs sinä nyt vuorostasi edellä.
Ja kun Paavo lähti ravakasti edellä painamaan, lisäsi hän vielä:
-- Hiihdä tasaisesti ja hätäilemättä, ei tässä riehtominen auta.
Tulenpahan minä sitten taas ladunavaajaksi.
Siinä toisen ladulla oli sentään vähän kepeämpi liukua ja Hannun
mietteetkin lähtivät jälleen iloisemmin kulkemaan. Hän muisteli
ennen nuorempana tekemiään suksiretkiä ja seikkailuja vainolaisen
mailla, -- onpa hauska taas niitä muistoja verestää. Silloin hän
oli hulivilipoika, tapeltiin väliin ja väliin pelailtiin tyttöjen
kanssa... nyt ovat edessä vakavat tehtävät. Niiden silloisten retkien
johdosta kutsui kuningas Vesaisen puheilleen Ruotsiin, kiitteli
häntä ja antoi lahjoja... eiköhän se maan vaari näiden vaivalloisten
rehkimisten jälkeen vielä kutsu meitäkin luokseen tarinoimaan. Siellä
kuninkaanlinnassa on silloin leppoisa levätä ja muistella näitä
tuiskupäiviä ja rakotulen ääressä vietettyjä öitä...
Tällaiset mietteet ne innostivat tuiskussa hiihtäjää eikä hän ollut
väsymyksestään valittavinaan. Mutta tiukalle se sittenkin otti...
tuntui jo monesti kuin olisi ruvennut luonto lähtemään, ja mielestä
häipyivät silloin valoisat mietteet. Pitkä oli jo ollut hiihtorupeama,
sittenkuin Lentiiran länsirannalta oli selille laskettu, se jo tuntui
sekä vatsassa että nilkoissa. Tämä keli-vietäväkin... ja vastainen
tunkee lumen ihan suun sisään, salpaa hengityksen! Nyt sen taas
kerrankin tuntee, miten hiki voi ihmisestä lähteä, eikö lie selkä
mekkoa myöten märkä... konttikin tuntuu nyt niin turkasen raskaalta...!
Hannu puristi sauvojaan ja potki tanakasti toverinsa perässä
pysyäkseen, -- kirvelkööt nilkat! Milloinkaan hän ei myönnä, ettei
hän jaksa hiihtää siinä missä nuorempikin, ettei hän olisikaan enää
entinen, uupumaton partiomies...! Oikeastaan olisi hänen jo ollut vuoro
lähteä laduntekijäksi, mutta tuntuipa kuin siitä ei nyt olisi mitään
tullut. -- Eikö tule, -- mitä joutavia, -- pitääkö siis laskea Paavo
kotiin palattua kehumaan, että pysyipä vanhempi mies sentään Lentiiran
selällä kernaasti valmiilla ladulla...?
-- Annahan Paavo... huusi hän toverinsa kintereille rientäen, --
annahan kun minä taas pusken edeltä!
-- Eiköhän se sentään käy kepeämmin minulta, nuoremmalta...
-- Hä, nuoremmaltako... kyllä minä tässä ikäeron näytän!
Kimpautuneena pingoitti Hannu kivistävät pohkeensa ponteviksi, purasi
hammasta ja porhalsi, topakasti umpea avaten, toverinsa ohitse.
Jalkaterät tuntuivat jo kyllä melkein turrilta, mutta tahtonsa voimalla
hän nekin pakotti toimimaan.
-- Eikö tälle selälle laitaa tulekaan, puheli hän sentään jo vähän
myöhemmin puolittain itsekseen, ja hänen äänensä soi hengästyneeltä ja
tuskastuneelta. Sillä paljon työläämmältä kuin äsken tuntui hänestä nyt
ladun avaaminen ja yhä verkemmäksi kävi vauhtikin, -- hän ei voinut
olla sitä itse huomaamatta eikä toveriltaan salata.
-- Ei näy tässä myryssä rantoja, vaikka olisivat likelläkin, huohotti
Paavali vastaukseksi. -- Mutta tottapa sieltä vastatuulesta löytyvät.
-- Tottapa aikanansa! -- Hannu koetti puhua rauhallisesti, mutta tunsi
äänensä värähtävän. Häntä nyt tosissaan väsytti, ei tahtonut enää
jalka totella mäystimessä. -- Mitä hittoja, tuumi hän itsekseen, --
joko olisi tullut tosi eteen. Ja mitenkäs sitten? Hangelleko maata,
-- siihen kohmettuu heti likomärkä mies! Entä kuninkaan kirje...?
Pitääkö Krankan Hannun, itse kesken uupuessaan, antaa se Paavolle
perillevietäväksi ja myöntää, että jo vanhuus voitti...?
-- Ei koskaan! Tässä on kestettävä, eteenpäin vain! Niin ponnisti
hän taas kotvan aikaa vastaseen. Mutta väsymyksen lisäksi vaimensi
jo tuskan ja epätoivon hiki hänen voimiaan. Hän hiihti kuin
pökerryksissään, hengitys kävi yhä ahtaammaksi, toisinaan hän tunsi
aivan horjahtavansa suksiltaan. Mutta hän puristi sauvojaan ja jatkoi
niiden nojassa...
Taas tuli eteen pahempi kinos, jonka tuuli oli iskostanut tiiviiksi
ja sitkeäksi. Siihen töksähti Hannun suksi kuin kiinni, ensiksi yksi,
sitten toinen, eikä jalka jaksanut potkia sen vyöhykkeen yli. Mies
huojui ja horjahti kyljelleen.
-- Perhanan takkukeli... niinkuin olisi soraläjään hiihtänyt...!
Näin Hannu koetti suuttuneena selittää kaatumistaan ja hän kohottausi
siitä taas heti muka suksilleen noustakseen. Mutta polvijänteet
pettivät, jalka lipsahti alle kuin linkkuun ja rinta läähätti pahasti,
-- hän jäi siihen kuin riepu kyljelleen retkottamaan.
Paavo saapui samassa perästä, pohteissaan hänkin, mutta vielä sentään
voimissaan. Hän seisattui sauvojensa varaan ja kysyi leikillisesti.
-- Joko pettivät voimat Limingan urholta?
-- Jalka lipsahti, taisi vähän polveen sattua... vastaili Hannu,
koettaen kääntyä istumaan.
-- Annahan kun autan sinut suksille...
-- Kyllähän minä tästä... Taikka maltahan... huokasen tässä hetkisen...
Hän ei jaksanut toisen tukemanakaan nousta suksilleen ja oivalsi,
ettei hänestä nyt ollut matkan jatkajaa. Polveen oli sattunut
hänen kaatuessaan... mutta ei se ollut sitä... hän oli jo voimansa
viimeiselleen ponnistanut eikä ollut mitään varalla. Siinä oli ihminen
avuton, tahdon voimakaan ei enää jaksanut valaa vaikkua turtuneisiin
jäseniin... Hannusta rupesi tuntumaan, että tässähän onkin niin
pehmoinen levätä... Hän säikähti samassa tuota omaa herpautumistaan
-- tähänkö nyt siis pitäisi kangistua ja kuolla...? Ja kotona sitten
kerrotaan, että eipä ollut Krankkalaisesta enää partioihin, sinne
tupertui Lentiiran selälle... Ja kaikki kauniit unelmat ovat kuitit...
Pakostakin olisi pitänyt päästä pystyyn... hän koetti kohota
kontilleen, mutta siitä ylemmäs hän ei noussut. Tuisku soi yhtä sakeana
selällä, se rupesi heti kasaamaan kinosta hänenkin ympärilleen,
ikäänkuin haudatakseen kaatuneen miehen.
Paavo seisoi sauvainsa varassa hänen vieressään ja virkkoi vihdoin
huolestuneena:
-- Tähänkö pitäisi jäädä yöksi säätä pitämään...? Ei tule mitään, kun
ei tulta saada...
-- Eihän siitä tule mitään... Maltahan.
Hannu oli taas vaipunut kyljelleen äskeiseen koloonsa -- hänen
jäsenensä olivat kohmettuneet, hän ei saanut niitä liikkumaan. Tuiskun
lisäksi näytti jo iltahämäräkin peittävän kaikki pimeäksi hänen
ympäriltään, hänestä jo tuntui, että tässä se on nyt lorun loppu. Se
oli Krankan Hannun viimeinen sankariretki...
Tähän masentavaan ajatukseen hän ikäänkuin vaipui ja torkahti.
Paavali katseli kauhulla toveriaan, katseli hädissään ympärilleen
pyryävälle selälle. Vasemmalla kädellä oli tuisku kuin ohkasempaa,
hänestä näytti sieltä jotakin haahmottavan. Kiireesti hiihti hän
sinnepäin tutkimaan, olisiko siellä edes jokin saaren nyppylä... Aivan
oikein, siellä oli, jopa aivan lähellä, maan ranta vastassa, metsäinen
rinne... Nuolena palasi nuori mies sitä kertomaan kinokseen peittyvälle
toverilleen.
-- Tässä on metsä ääressä, nouse, hiihdetään sen suojaan! Kaivetaan
siellä maja kinokseen ja tehdään komea rakovalkea!
Hannu ei vastannut. Hän kuuli kyllä toverinsa sanat, mutta kuuli ne
kuin kaukaisen huminan eikä saanut ääntä suustaan kulkemaan.
-- Nousehan...
Hätääntyneenä tarttui Paavo häneen hartioista, koetti nostaa raskasta
miestä, ravisti häntä minkä jaksoi ja haastoi nousemaan.
Silloin lähti taas veri verkalleen virtaamaan jähmettyvän miehen
suonissa, hänen tajuntansa palasi selvemmäksi ja hän sai jo äänensä
kulkemaan.
-- Niin, rakovalkea...
-- Nouse, tässä on ranta...!
-- Maltahan, huokasen vielä...
Hän oli taas koettanut liikahtaa, mutta vaipui jälleen hankeen, eikä
kotvaan aikaan vastannutkaan Paavon puheisiin. Paavo sitoi silloin
kiireesti vyöllään Hannun sukset yhteen, vyörytti niiden päälle
toverinsa ja lähti häntä siten vetämään metsää kohden. Monesti kierähti
kontettunut mies suksilta ja Paavon oli taas vyörytettävä hänet
niille...
Taas virkosi Hannu, kun toveri häntä näin kinoksessa kieritteli.
Oltiin jo metsän rinnassa, suojassa pahimmalta myrskyltä. Hannu näki
nuoren miehen ylitseen kumartuneena, näki huolenalaisen, lempeän,
kauniin kiillon ystävänsä silmissä... niiden sininen, terve ilo, kun
ne huomasivat retkikumppalin virkoavan, painui syvälle Hannun mieleen.
Mutta siihen välähti samalla toinenkin tajunta: Onko Paavo jo älynnyt
hänen avuttoman uupumuksensa ja menehtymisensä...?
-- Haehan sompani jäältä... käski hän, ponnistaen äänensä mieheväksi.
-- Jo minä tästä itsekin kykenen pystyyn... Sattui pahasti polveeni...
-- Joko todella jaksat nousta? kyseli Paavo vilpittömällä riemulla.
-- Mikäs tässä... eihän tässä hätä vielä ole likelläkään... pahemmatkin
kolaukset on partiomiehen kestettävä!
Sillävälin kuin Paavo haki jäältä hänen sauvansa, kohottausi Hannu
hitaasti kontalleen ja ryömi kinoksen yli kuusiryhmään, johon hän
koetti suksilleen istahtaa...
Hetkeä myöhemmin loikoilivat partiomiehet rinnakkain havuvuoteella
kinokseen poljetussa tuulensuojassa ja ihanasti lämmittävä rakotuli
edessään. He sulattivat poronlihaa illallisekseen, hautoivat
kontettuneita raajojaan ja puhuivat päivän vaikeasta taipaleesta.
Hannukin oli pian, saatuaan palan haukatuksi ja jalkansa haudotuiksi,
reipasta miestä, kehasten, että monessa liemessä hänkin on ollut, mutta
eipä tällaisessa myryssä. Hänen tupertumisestaan kinokseen puhuttiin
vähemmän, Paavokaan ei ylvästellyt avustaan eikä pelastustoimistaan. Ja
Hannu itse harkitsi tyystin, toveriaan syrjästä katsellen, oliko tämä
todella tajunnut hänen lopullisen avuttomuutensa... Ehkei se sentään
käsittänyt hänen jo olleen kontettumassa... taisi toki uskoa, että hän,
Hannu, vain tahtoi hetkisen levätä...
-- Tuohon polveen sattui kaatuessani pahasti... miten lie jalka
vääntynyt, oli tehdä miehelle ihan viimeiset kepposet, -- niin
selitti hän nyt kolttostaan, ojennellessaan koipeaan tulta kohden ja
sujutellessaan edestakaisin jalkaansa. -- Mutta kyllä se siitä taas
vertyy, kun tässä nuotiolla yö levätään...
-- Ja huomiseksi kai myrskykin asettuu.
-- Tietysti asettuu... eihän hätä vielä ole tämän näköinen...
* * * * *
Huomenna matkaa jatkettiinkin. Vähän lyhenteli Hannu nyt
päivätaipaleita, sovitti tiheämpään ruokailupaikat ja varoi tuiskulla
lähtemästä suurille selille. Siten hän hyvin jaksoi taivalta tehdä ja
liiat rasvat sulivat sillävälin kepeämmiksi. Pian siitä jouduttiin
karjalaisten kyliin, joista taas veti teitä Vienan rannoille, --
silloin oli Hannu jälleen varma ja taittumaton suksisankari, oli
ylpeä kuninkaan lähetti, joka karkealla äänellä komenteli Karjalan
miehiä oppaikseen ja heille kehui matkansa tärkeyttä. Ja kun
pitkillä metsätaipaleilla pysähdyttiin nuotion ääreen, silloin hän
väliin ikäänkuin lohduttikin nuorempaa toveriaan tarinoiden, että
vaivalloistahan tämä matkanteko on, mutta on siitä vielä palkkakin
valituille miehille.
-- Eipä näiltä taipaleilta joka poika selviäisikään, tässä täytyy olla
miehet taattua tekoa!