V.

Pakkanen ei ollut Pohjanmaan pahimpia sinä talviaamuna maaliskuun

alussa, jolloin Vienan retkeä varten vihdoinkin Ouluun koottu aseväki

oli tarkastettavaksi asetettu rintamaan Linnansaaren alaiselle jäälle,

-- ei pahimpia, mutta se oli kuitenkin sangen raaka ja pistävä. Mereltä

kiersi salmen kautta vihainen viima ja se tunki, kosken nostaman

kosteuden terästämänä, luihin ja ytimiin asti. Se oli loihtinut

ilman teräksenharmaaksi, jäähdyttänyt valkoisiksi miesten parrat ja

silmäkarvatkin, naapukkain puuhkat ja turkinkaulukset. Kylminä ja

paksuina nousivat savupatsaat Linnansaaren ja Haahtiperän taloista

hallavalle taivaalle, sinne ikäänkuin jähmettyen. Koko luonto tuntui

äänettömäksi kangistuneelta, ainoastaan koski soitti kumeaa kohinaansa

ja joskus kuului mereltä päin pitkä ja valittava vongahdus, kun jää

ulkosatamassa halkeili.

Riveihin asetetut aseväen osastot, jotka siinä päällikköjään

odottivat, polkivat yhtämittaa jalkojaan säilyäkseen paleltumasta

jäisellä aavikolla. Pahinta hätää näytti pakkanen muualta tuoduille

palkkasoturiosastoille, jotka eivät olleet tällaisiin kylmiin tottuneet

ja joiden pukimet olivat ohkasemmat. Siinä seisoi lähinnä saaren

rantaa, linnan vesiportin kohdalla, osasto aivan äsken saapunutta

irlantilaista jalkaväkeä. Sen kapeakaatioiset, ruumiinmukaisiin

mekkoihin puetut miehet, jotka olivat sitoneet korvilleen sukkia,

huiveja tai mitä muuta olivat löytäneet ja jotka siinä lämpimikseen

tekivät huimia jalkaliikkeitä, olivat melkein hullunkuriset

nähdä ja kummissaan heitä katselivatkin raskailla olkapyssyillä

asestetut ruotsalaiset nihdit, jotka paremmissa vaatevarustuksissa

olivat sijoitetut heidän viereensä. Näiden takana oli lipullinen

Länsi-Pohjasta saapunutta, pitkämiekkaista ratsuväkeä, joka koko ajan

oli lainehtivassa liikkeessä, kuuran peittämät hevoset kun lakkaamatta

tömistelivät jalkojaan ja kylmiä kannuksia arkaillen karahtivat

puoleen ja toiseen. Ulommaisina linnasta ja lähinnä Haahtiperän rantaa

seisoivat leveänä rintamana pohjalaiset suksimiehet, joilla oli selässä

kontit ja kirveet ja oikean sompasauvan sijasta kädessä pitkä keihäs.

Sitä väkeä oli kaikkiaan vajaata tuhatkunta miestä, paljon vähemmän

kuin alkujaan oli aiottu. Hiihtäjiä yksin oli käsketty kerätä mukaan

tuhat miestä, mutta niitä ei ollut nyt saapuvilla kuin neljättäsataa,

-- enempää ei oltu saatu. Mutta olihan siinä sittenkin koossa

suurempi sotavoima, kuin mitä näillä mailla koskaan oli nähty, kolme

kertaa suurempi kuin koko Oulun kaupungin asukasmäärä, ja se teki

siis paikkakuntalaisiin sangen komean vaikutuksen. Niinpä olivatkin

Haahtiperän asukkaat, yksin lapset ja naisetkin, keräytyneet satamansa

rantaan katselemaan tuota outoa väkeä ja sen suurista tehtävistä

tarinoimaan. Paksuturkkiset porvarit juttelivat siinä sotamiesten

kanssa, ja kaupungin pojat hiihtelivät eri osastojen välissä ja

ihmettelivät varsinkin taaimmalle pysäytettyä, pitkää kuormastoa, jossa

olivat retkikunnan aseet ja muonat ja jonka monesta reslasta uhkaavina

ammottivat esiin rautaisten tykkien suut.

Sotaherroja odotettiin linnasta tarkastamaan näitä jäälle asetettuja

joukkoja. Eilen oli näet vihdoinkin saapunut Oulunsuuhun se

skotlantilainen eversti, Anders Stuart nimeltään, jonka Kaarlo

kuningas oli määrännyt tämän Vienan retken ylipäälliköksi; nyt alkoi

jo aika olla täpärällä retken tekoon, sillä pianhan kevätkin läheni.

Tästä juuri Oulun porvarit, jotka tunsivat maanselän matkat, siinä

odotellessaan keskustelivat.

-- Mitenkä he luulevat saavansa tuon ratsuväkensä sinne selkien taa,

jossa ei tietä ole ollenkaan?

-- Senhän juuri kuulemma pitäisi muille tie polkea, mutta ei se

ainakaan mies selässä käy.

-- Entä nuo raskaat tykkireslat, -- liekö Hannu oikein herroille

kertonut, minkälaiset siellä ovat metsät ja kinokset!

-- Onhan se täällä niiden kanssa toista kuukautta neuvoa pitänyt,

tottahan nuo tietänevät, minkä tekevät.

Keskustelijat vaikenivat, sillä nyt vihdoinkin näkyi herrasturkkeihin

puettu miesjoukko laskeutuvan vesiportista alas linnan venhevalkamaan

ja sieltä jäälle aseväkeä kohden. Susiturkkeihinsa melkein vajonneen,

pienen, pukkipartaisen Erik Haren rinnalla asteli sieltä eellimmäisenä

pitkä, tuimakatseinen ja tuuheaviiksinen uros, ylipäällikkö Stuart,

joka niin nopein liikkein läheni kuuraista armeijaansa, että Haren

oli vaikea hänen askeleissaan pysyä. Jalkajoukon eteen ehdittyään

tohautti hän sieramiaan, joita kostea pakkanen nähtävästi kutkutti,

ja jäi sitten melkein hämmästyneen näköisenä katselemaan ympärilleen

sumunharmaaseen luontoon. Ja kun siihen ehtivät toiset upseerit,

kääntyi hän tarinoimaan nopsaliikkeisen, punapartaisen ja hiukan

pörröisen näköisen miehen kanssa. Se oli irlantilaisen palkkaväen

johtaja Robert Sim, irlantilainen itsekin, jonka vilkkaat silmät

iloisesti pälyilivät. Toiset olivat ruotsalaisia tai suomalaisia

osastoupseereja, paitsi leveään, isosolkiseen vyöhön vyötetty,

synkkäsilmäinen, tyytymättömän näköinen tykistöpäällikkö, joka oli

hollantilainen palkkasoturi. Heihin yhtyi pian aseeton kolmiapilas:

kuninkaan kansliakirjuri, jonka Kaarlo IX vartavasten oli lähettänyt

Ouluun valvomaan retken toimeensaantia, sekä sotapappi ja tulkki,

joiden tuli seurata Vienaan asti, kaikki suurissa kallokkaissa ja

leveäliepeisissä turkeissa. Muita hiukan jälempänä laskeusi jäälle

nuori, kekkuileva Antti Hare, joka oli määrätty retkelle johtamaan

Oulun linnannihtejä, mutta joka nyt jo viluisena paineli korviaan ja

vieressään kulkeville, peskipukuisille suksipäälliköille, Krankan

Hannulle ja eräälle länsipohjalaiselle voudille, valitteli tätä

Pohjanmaan ilotonta, kylmää, tuulille aavaa luontoa.

Tämän jäälle keskustelemaan pysähtyneen esikunnan läheisyyteen ja sitä

katselemaan kahloi Haahtiperän rannasta utelias kaupunkilaisjoukko

ja Hannu poikkesi sotaherrain parvesta hetkeksi sinne tervehtimään

tuttavaansa pormestaria, jonka hän näki siinä porvarien ryhmässä, --

hän ei näet tahtonut ylennetyssä asemassaan sentään esiintyä liian

ylpeänä. Pormestari kävi uudelle suksipäällikölle heti vilkkaasti

kertomaan äsken selville saamaansa uutista:

-- Viime päivinä on täällä Oulunsuussa majaillut pari karjalaista

reppuria, niinkuin niitä tavallisestikin täällä liikkuu. Mutta

eilen illalla myöhään ovat molemmat laukkuniekat äkkiä hävinneet

majapaikastaan.

Hannu kävi kohta hyvin tärkeän näköiseksi:

-- Miksei niistä ole ajoissa ilmoitettu? Minnekkähän päin ne hiihtivät?

-- Ovat taitaneet piessan pojat hiihtää kotipuoltaan kohden...

-- Viemään sanaa tämän sotaväen saapumisesta, huudahti Hannu

huolestuneena. -- Hitto soi, ne miehet on napattava kiinni, ennenkuin

kauas ehtivät!

-- On ne jo voineet kauaskin ehtiä! Ja kerrotaanhan tästä Vienan

retkestä jo varsin yleisesti pitkin jokivartta.

-- Se ei ole hyvä juttu. Minun täytyy puhua siitä ylipäällikölle...!

Täydessä touhussa kiirehti Hannu takaisin herrain parveen. Mutta

hän ei päässytkään heti päällikön puheille ja sillävälin hän jo

ehti miettiä asiata tarkemmin: Jos se lähettää jonkun reppurien

jäljille, niin se tietysti lähettää hänet, Hannun, joka ei silloin

saakaan Oulusta samota päällikköjen sakissa... Ja kuka sen tietää,

vaikka herrat niin säikähtäisivät tuota sananvientiä, ettei lähdöstä

tulekaan mitään, -- ne ovat muutenkin haluttomat koko hommaan... Hannu

päätti pitää tiedon omanaan, arvellen, niinkuin pormestarikin, että

on sinne Vienaan saattanut ehtiä muitakin sanoja näistä Pohjanmaan

sotaisista varustuksista, ei taida tieto enää olla parin reppurin

varassa. Haluttomia herrat tosiaan olivat koko retkelle lähtemään,

keskustellessaan siinä rintaman kupeella edessäolevan matkan

edellytyksistä. He murisivat, että suksimiehiä oli hankittu liian

vähän, ja moittivat voutia, joka ei edes yhden kuukauden muonaa ollut

saanut kokoon. Porvarien luota palatessaan kuuli Hannu pitkä viiksisen

ylipäällikön juuri karkeasti sadattelevan murtavalla ruotsinkielellä:

-- Onko tässä lopultakin järkeä? Tänne eilen tullessani luulin, että

oli tarkoitus oikealla sotajoukolla hyökätä rajan yli... Nyt kuulen,

että minun on tällaisella kirjavalla parvella taivallettava monta

kymmentä peninkulmaa tietöntä erämaata tuntemattomiin maailmoihin...

Mitä siitä voi tulla?

Hän heitti taas miltei toivottoman silmäyksen tuohon hänen mielestään

naurettavan pieneen ja todellakin sangen kirjavaan sotajoukkoonsa.

Kokenutta soturia arvelutti kovasti ja hän kääntyi taas Erik Haren

puoleen, joka oli johtanut valmistukset:

-- Miten olette sen ajatellut? Muonaakin on vain yhdeksi kuukaudeksi,

tuskin perille asti päästäksemme?

-- Kuninkaan tarkoitushan on, että vihollismaa saa, jahka sinne

ehditään, elättää retkikunnan, vastasi Hare kalpeana ja lyhyesti,

älyten Stuartin puheet moitteeksi itseään kohtaan.

Skotlantilainen tunsi kuninkaan käskykirjeet eikä ruvennut siitä

asiasta pitempään väittelemään.

-- Mutta päästäänkö siihen maahan kulkemaan, kun ei ole teitä? jatkoi

hän kysymyksiään.

-- Vaikeuksia epäilemättä on, varsinkin hevosväelle ja kuormastolle,

myönsi Hare, mutta lisäsi hieman pisteliäästi: -- Noin kaksikymmentä

vuotta sitten on kuitenkin nuori ruotsalainen ritari Sven Bagge tehnyt

sinne samanlaisen retken samanlaisella väellä, valloittaen silloin

Suman linnan, -- ei liene nyt sen vaikeampi päästä tuon erämaan halki.

Uljas skotlantilainen eversti purasi jäätyneitä viiksiään ja vaikeni

tuokioksi. Hänen toverinsa, pörröpartainen irlantilainen, virkahti

silloin huolettomasti:

-- Tämähän on sotaretki omaa erikoista laatuaan, miksemme samoaisi

kerran erämaahan! Ehkä saamme taistella karhuja tai peikkoja vastaan,

-- minä taistelen palkastani ketä pirua vastaan tahansa!

Ja hän nauroi leveästi ja hilpeästi skotlantilaisen toverinsa

neuvottomuudelle. Mutta tätä ei asia naurattanut, hän tiukkasi yhä

ankarana Harelta:

-- Onko takeita, että siellä erämaan takana todella saadaan ruokaa,

heiniä ja leipää?

Varovainen linnanisäntä ei ruvennut itse näitä takuita antamaan.

Kääntyen Krankan Hannun puoleen virkkoi hän kuivasti:

-- Täältä oli äsken miehiä tutkimassa noita seutuja. Kerro, Krankka,

mitä sieltä tiedät.

Hannu ei ollut hidas astumaan esiin. Vaikka hänen ruotsinkielentaitonsa

ei ollut parempaa kuin everstinkään, laski hän sitä rohkeasti tulemaan:

-- Siellä on vauraita kyliä, joissa on karjaa -- siis heiniäkin --

sekä poroja ja kaloja, leipää on vähemmän. Kylät ovat tosin hajallaan

kaukana toisistaan, mutta kyllä niistä sentään pitäisi löytyä ruuat

tällaiselle joukolle, jos ne vain ovat paikoillaan...

Sen enempiä epäilyksiä retken edellytyksistä ei hän uskaltanut lausua,

sillä häntä oli tuo kuulemansa vastahankaisuus ruvennut pahasti

huolettamaan.

-- Jos ovat paikoillaan, matki skotlantilainen äreänä. -- Entä yösijat

kyläin välillä?

-- Nukuttava on nuotioilla...

Silloin puuttuivat jo toisetkin sotaherrat puheeseen, varottaen

tällaiseen seikkailuun lähtemästä. Nuo näköpiirit heitä peljättivät. Ja

jospa vihdoin perille päästäisiinkin, niin eihän tällaisella joukolla

voida valloittaa, saatikka sitten puolustaa, Valkeanmeren laajaa

rannikkoa.

-- Ja ellemme sitä voi, on retki turha ja vaarallinen.

-- Pitäisi alunpitäen olla kyllin riittävät varustukset! -- Huonosti

suunniteltu yritys pilaa hyvänkin asian...

Näin väittivät viisaan näköiset sotaherrat, ruotsalaiset upseerit

ja hollantilainen tykkimestari, joka varsinkin oli kauhuissaan,

kuultuaan minkälaisesta erämaanretkestä todella oli kysymys. Heitä

säestivät innokkaasti nuo aseettomat turkkiniekat, tulkki ja pappi,

jotka selittivät varmaksi surmakseen, jos heidän täytyisi maata yönsä

talvella ulkona pakkasessa. Ja tuikeasilmäinen everstikin virkahti jo

tuokion kuluttua käheällä äänellä:

-- Taitaa olla parasta lykätä retki toistaiseksi ja varustautua

kunnollisesti.

Hannu säpsähti sitä kuullessaan, se oli hänen unelmilleen liian ankara

uhka. Mutta saman verran säpsähti myöskin käskynhaltija Erik Hare. Hän

huitoi pitkillä turkinhihoillaan kuin torjuen pahaa aavetta ja puhui:

-- Ei lykkäystä, ei Herran nimessä, ei millään ehdoilla! Kuningas on

jo liian ärtynyt monista hangoitteluista, tiennettehän toki sen, hän

vaatii nyt ehdottomasti retken tehtäväksi. Edeltäjäni hän pistätti

rautoihin, kun tämä viime talvena teki esteitä ja viivytteli, minut

hän varmasti hirttää, jos nyt vielä suostun lykkäykseen, -- ja meidät

kaikki! Ei...!

Herrat olivat ensiksi hymähtäneet pienen, muuten tyynen, linnanherran

äkillistä elpymistä, mutta pian kävivät hekin vakaviksi. Hekin

näet tiesivät, kuinka suurella ja kuumalla innolla Kaarlo-kuningas

todella jo kauan oli ajanut Jäämeren ja Valkeanmeren yhdistämistä

valtakuntaansa, tiesivät, että tämä toivo oli hänessä vanhemmuuteen

muuttunut melkein sairaalloiseksi intohimoksi, ja he saattoivat sen

vuoksi hyvin kuvitella hänen tulisen suuttumuksensa, jos retken teko

nytkin raukeaisi. Väsymättä suunnitteli hän yhä tautivuoteellaankin

tuon mieliunelmansa toteuttamista, lähetti lähetystöjä, kirjoitti

kirjeitä, määräili yksityisseikkoja. Nyt hän varmaankin uskoi tämän

Oulusta järjestämänsä retkikunnan jo olevan matkalla, -- jos hänelle

tuotaisiin sana sen lykkäytymisestä, ei kenenkään olisi hänelle siitä

hauska vastata.

Sen herrat oivalsivat. Mutta he hangoittelivat sittenkin.

-- Kuningas on vanha ja sairas, virkkoi pappi.

-- Hän hoitaa kuitenkin valtakunnan pienimmätkin asiat, vastasi Hare

kokemukseensa varottavasta vedoten.

-- Se on totta. Mutta jospa hänelle ajoissa selitetään nämä

vaikeudet... puhui synkkäsilmäinen hollantilainen tykkimestari

omaa ammattiaan ajatellen. -- Teemmehän valtakunnalle palveluksen

ehkäistessämme malttamattoman ja mahdottoman sotaretken, josta koituisi

vain vahinkoa ja häpeää...

-- Niin, eikö se ole velvollisuutemmekin, huudahti lopulta itse

everstikin.

Hannu kuunteli tätä keskustelun uutta käännettä sydän kurkussa ja

vavahtavin huulin. Hän ei uskaltanut itse noihin neuvotteluihin

liian paljon ottaa osaa... hänelle oli jo äsken ärähdetty... ja

hänen silmänsä siirtyivät hätäisinä miehestä toiseen, ikäänkuin apua

hakien. Mutta sitä ei tullut mistään. Erik Harekin selitti nyt vain

kylmästi vyöryttävänsä vastuun pois omilta niskoiltaan, sanoi tehneensä

tehtävänsä, hänen selkänsä on vapaa, päättäkööt sotaherrat omalla

vastuullaan. Hän ei näet tahtonut ottaa mahdollisesti epäonnistuvaa

retkeä sitäkään vastuulleen ja vaikeni...

-- Mitä, kaikkiko pilassa? huoahti Hannu hääriessään siinä hätäisin

liikkein päättäväisiltä näyttäväin herrain kehässä. Turhiinko siis

valuivat hänen vaikeat valmistushiihtonsa, turhaanko viimeinen,

kaunis toivonsa päästä vielä kerran suksipäällikkönä partioretkelle,

niittämään nimelleen kunniaa. Hän oli ollut jo niin varma onnensa

pyörän kääntymisestä ja kehaissutkin siitä... Nyt ei hän uskaltanut

ajatellakaan, miten häntä vihaavat liminkalaiset naapurit ja muut

käteiset talonpojat, joita hän uhmaten oli vaatinut mukaansa, tulisivat

ilkkumaan... se naurun rähäkkä, jonka hän jo melkein kohisevissa

korvissaan kuuli, ihan hyydytti hänen verensä.

-- Lykätään toistaiseksi, pakisivat herrat yhä. Hänen kohdaltaan se

"toistaiseksi" oli sama kuin ainaiseksi, sillä nyt jo häntä oli pidetty

ikärajalla olevana, vastakerralla hänet varmasti sivuutetaan. Yksin jää

silloin Vesainen Pohjanmaalla sankarimainetta kantamaan, Krankan Hannun

nimi uppoo unholaan...

Salamoina välähtivät nämä mielikuvat Krankan Hannun aivoissa, kun hän

melkein paikoilleen kangistuvana kuunteli sotaherrain varmistuvia

päätelmiä, eikä hän voinut olla heille vielä arasti virkkamatta:

-- Tämä talvi on pian lopussa, kesällä ei sinne ole yrittämistäkään...

Mutta kukaan ei häntä enää kuunnellut. Takoen tantereeseen palelevia

jalkojaan todistivat herrat toisilleen, että järkevintä on tästä nyt

heti palata, pitemmille seikkailuille lähtemättä. Hannulta kävi luonto

lopultakin laukeamaan, hän piti jo unelmaansa rauenneena.

Mutta se ei ollutkaan rauennut. Eläpäs -- kuulehan! Pahimman

pettymyksen hetkellä tuli hänelle odottamaton, ratkaiseva apu.

Sen toi kuninkaan kansliakirjuri. Tämäkin herra oli jo hetkinen sitten

näyttänyt kannattavan retken peruuttamista ja mieluisata kotiin

palaamista. Mutta sitten hän lie yhtäkkiä muistanut, että kuninkaan

viha, jonka retken peruuttaminen epäilemättä sytyttäisi roihuamaan,

saattaisi kaikkein ankarimmin iskeä juuri häneen, jonka oli valvottava,

että retki vihdoinkin pannaan toimeen. Mikä häneen liekin vaikuttanut,

herrain neuvottelua ääneti kuunneltuaan hän nyt yhtäkkiä ja aivan

käskevästi virkkoi:

-- Puolta voi olla kaikessa, mitä tässä puhutaan. Mutta kuninkaan

nimessä täytyy minun kuitenkin vaatia, että se sotaretki, jota

tekemään meidät on tänne lähetetty, Joka tapauksessa heti toteutetaan.

Tiedän varmasti, että se on _hänen_ tahtonsa, eikä meidän ole sitä

arvosteltava.

Noloina katsoivat silloin kaikki tuota käskijäksi käynyttä

kansliaherraa, ääneti myöntäen, että hänen sanojaan ei auttanut

kenenkään vastustaa. Synkkä hollantilainen tuntui ruiskuttavan syttä

silmistään ja sekä pappi että tulkki vaipuivat ikäänkuin kasaan

turkkeihinsa. Kaikkien katseet kohdistuivat nyt kysyvinä ja ratkaisua

vaativina retken skotlantilaiseen johtajaan, joka siinä muristen siveli

pitkiä viiksiään ja yhä uudelleen heitti syrinkarisia, halveksivia

silmäyksiä kuuraiseen sotajoukkoonsa. Vihdoin Stuart lopullisesti

ratkaisi asian:

-- No niin, minä olen, hitto soi, soturi, minun on toteltava käskyä,

joka annetaan kuninkaan nimessä. Teen parastani, kuinka käyneekin, ja

te toiset teette samoin. Huomenna matkalle Jumalan nimeen!

Krankan Hannu, joka melkein turtuneena oli keskustelun viime vaiheella

seisonut kinoksessa, liikahti nyt ja huoahti helpotuksesta. Herra

Jumala, kuinka se ottikin lujalle! Olihan retki äsken jo kuin

peruutettu, -- se olisi ollut hänen häviönsä ja häpeänsä! Onneksi oli

toki mahtavampi tahto yläpuolella näitä viisastelevia sotapäällikköjä,

jotka oikeastaan eivät olleet häntä itseään paremmat. -- Vai tästä

takaisin, vai miehet kotiin nukkumaan, -- ei niin kiirettä! Taipaleelle

ensiksi, ja se on oleva pitkä... ei auta, herrat, mitä inissettekin!

Hannu röyhisti jo rintaansa niin, että peski pullistui, tepastellessaan

taas pää pystyssä siinä alakuloisiksi vaipuneiden herrain parvessa. Hän

oli mielestään ikäänkuin voittanut ratkaisevan taistelun.

Katselmus alkoi. Päälliköt kahlasivat kukin joukko-osastonsa luo,

ja Hannukin katkaisi mieltään järkyttäneet mietteensä kiirehtien

suksimiehiään johtamaan. Siellä Haahtiperän rannassa piteli hänen

sivakoitaan nuori Paavo Niilonpoika Oravainen, jonka hän oli, koska ei

Paavosta tehty toista osastonjohtajaa, määrännyt alapäällikökseen, ja

tälle hän nyt ohimennen iloisesti suihkasi:

-- Rupesivat herrat jo säikkymään koko retkeä, mutta eipä ollut heillä

enää valtaa siitä peruutua. Huomenna lähdetään!

Osastot pantiin nyt jäällä kiertämään ylipäällikön ohi kuin

kunniamarssissa. Ratsumiesten oli määrä polkea jalkamiehille tietä,

mutta perin vaivalloisesti kahlasivat hevoset taakka selässään syvässä

lumessa, ja otsa poimuissa katseli ylipäällikkö tätä juhlamarssia.

Eikä ollut se tie vielä kehuttava, jota noiden kirjavapukuisten,

huivikorvaisten palkkasoturien tuli taivaltaa; ihan silmät pyöreinä

pyllehti irlantilainen Robertkin siinä kinoksessa kapeakaatioisine

maamiehineen ja irvisti pahasti skotlantilaisen ohi kulkiessaan.

Mutta hän viittasi samalla, veitikka silmissään, perästään tulevaan

kuormastoon, jonka ensimmäisen asereen sevillä synkkänaamainen

hollantilainen tirppoi ja kirosi katsellessaan, miten hänen

tykkireslansa takertuivat lumeen ja kallistuivat. Stuart punoi päätään

ja puri partaansa.

Vihdoin pyyhkäsivät sivummalta suksimiehet pyrynä katselmusta pitäväin

herrain ohi. Teerevänä ja toimekkaana hiihti Hannu punareunaisessa

peskissään osastonsa edessä, pää kenossa, keihäs ojossa suuntaa

viittaamassa, silmä terävänä. Hetkeksi kirkastui silloin pitkäviiksisen

skotlantilaisen tuikea katse, -- sen kirkasti puoleksi ihaileva,

puoleksi ivallinen hymy. Mutta oululaisista porvareista, jotka rannalta

seurasivat tätä sotaista katselmusta, oli Hannu koko retkikunnan

reippain ja pystyvin mies ja he olivat ylpeät siitä, että oman seudun

poika oli päässyt näin ylhäiseen, johtavaan asemaan.