II.

Oulun nuoressa kaupungissa ajoi Krankkalan isäntä seuraavana aamuna

tuttavansa porvarin ja kaupungin ensimmäisen pormestarin Hannu

Juhonpojan taloon, joka sijaitsi sisäsataman eli Haahtiperän rannassa.

Siellä hän laittoi hevosensa talliin, mutta ei malttanut nyt jäädä

talonväen pakinoille. Häntä näet polttelivat eiliset epäilyksensä,

joita hän yhä yökauden ja aamuisen ajon varrella oli vatvonut.

Viipymättä lähti hän senvuoksi harppaamaan rannasta nousevaa katua

ylöspäin ja edelleen vastamaata sille törmälle, josta uusi hirsisiltä

vei Merikosken eteläisimmän haaran poikki Linnansaareen.

Paljoa ei ollut tämä Oulun suu vielä näihin asti -- elettiin

loppuvuotta 1610 -- muuttunut niiden vajaan viiden vuoden kuluessa,

jotka se oli ollut kaupungin kirjoissa. Se oli pääasiassa vielä sama,

vanha ja vanhan näköinen satamapaikka, jommoiseksi Hannu sen muisti

lapsuudestaan asti: pitkät, harmajat aittarivit kapean merenlahden

kahden puolen, rakennetut osaksi vesirajaan, osaksi veteen upotetuille

arkuille, ja niiden yläpuolisella rinteellä sikin sokin rykelmä

mataloita puutaloja ja mökkejä, pienten kaalimaiden ympäröiminä.

Talojen päädyt olivat rantaan vieviä, mutkittelevia kujia vastaan.

Tuo rantarykelmä vanhoine lauta-aitoineen ja navettoineen oli sangen

ränsistyneen näköinen; ainoastaan muutamia uudempia ja muhkeampia

porvarien taloja, joissa oli lasiset ikkunat ja tiiliset savupiiput,

oli viime vuosina noussut linnaan johtavan pääkadun rantapuolelle.

Kaupungin uutta raatihuonetta rakennettiin parhaallaan mantereen

puoleiselle kankaalle ja siitä vähän taaempana oli jo valmiina

kaupungin uusi kirkko pappiloineen, -- tämä jokisuu oli näet äsken

juuri lohkaistu Limingasta omaksi seurakunnaksi.

Pientä ja köyhää se kaikki vielä oli, ja Krankan Hannun huomio kiintyi,

kalantotkuilta haiskahtavaa rantakatua kävellessään, etupäässä noihin

uusiin porvaritaloihin, jotka näyttivät puhtailta ja äveriäiltä, --

siinä talorivissä saattaisi olla mukava asua, eipä olisi tarinanaapuri

kaukana...

Mahtavamman vaikutuksen teki Hannuun se saari, jota kohden hän

sillan yli käveli ja jossa nytkin kuhisi paljon rakennusväkeä. Siinä

samalla paikalla, missä oli ollut entinen pieni puulinna, kiersi nyt

paalutettua koskenrantaa korkea, kaksikertainen, ampuma-aukoilla

varustettu kivivalli, jonka neljästä nurkkauksesta kohosivat jyhkeät,

honkaiset tornit. Vallien alle holvatun porttikäytävän kautta, jonka

suulla vartija tiedusteli tulijan asiaa, vei tie sillalta linnanpihaan,

jossa oli useampia vasta valmistuneita kivirakennuksia, suuria ja

pieniä. Hirsikasain ja kiviröykkiöiden lomitse pujottelihe Hannu

varmoin askelin sisäpihaan, tervehtien siellä ja täällä tuttavaa nihtiä

tai muurausmestaria.

Sillä hyvin hän tunsi tämän nopeasti ylenneen Oulunlinnan, -- monet

ilot oli siellä tilimatkoilla pidetty linnanmiesten kanssa, joilla

aina oli tarjota vieraallekin kannu ja joille Hannu vuorostaan oli

lohirahoistaan vastakannut kustantanut. Mutta pitkään pysähtymättä

ja tärkeän näköisenä käveli Hannu nyt tervehtiväin rakennusmiesten

ohi suurta linnantupaa kohden, suihkasten vain ohimennen tuttavalleen

tykkimiehelle, että hänet on nyt kutsuttu uuden linnanherran

puheille... minkälainen otus se sitten lieneekin...

-- Minkälainen lie asia, siitä se riippuu, vastaili nihti.

-- Äsken saapui tänne Keminkin lohivouti.

-- Paavo Niilonpoikako? Onko uusi linnanherra kutsunut hänetkin

puheilleen?

-- Kuuluu kutsuneen...

Hiukan talttuneemmin ja miettiväisemmin astui Hannu nyt suureen

arkitupaan, jossa hän tapasi kemijokelaisen virkatoverinsa. Tämä oli

nuori, solakka mies, joka isänsä, entisen lapin voudin Niilo Oravaisen

ansioiden nojalla oli jo sillä iällä päässyt ruunun toimiin. Mutta

toimekkaana miehenä oli nuori Paavali virkansa hoitanut, -- mahtoikohan

hänelläkin nyt olla jotakin rötöstä tileissään! Vai miksi muuten

oli molemmat lohivoudit kutsuttu linnaan, mihin heitä näin talvella

tarvitaan...? Se taas Hannua huoletti, hänen äskeinen varma katsantonsa

muuttui kysyväksi levottomuudeksi.

Mutta ei tiennyt Oravainenkaan uuden käskynhaltijan asiaa, hän tiesi

vain, että heidän oli käsketty heti saapua linnan uuteen, uljaaseen

päärakennukseen, jossa Erik Harella oli asuntonsa ja virkahuoneensa.

Hiukan vitkastellen ja sanaa puhumattomana käveli Hannu nyt sinne

nuoren toverinsa rinnalla ja seisoi tuokion kuluttua neuvottomin

katsein uuden käskynhaltijan edessä.

Erik Hare oli pieni, hentonen, kalpea herra, leuassa vaalea pukinparta,

katsanto kylmä ja eloton. Hän teki siten ensi silmäyksellä kuivan ja

virallisen ruununmiehen vaikutuksen; mutta sangen kohteliaasti ja

lipeäkielisesti hän nyt kuitenkin vastaanotti talonpoikaiset vieraansa,

joita hän näkyi odottaneen. Hänen huoneessaan oli myöskin hänen

poikansa Antti Hare, hienohipiäinen, pönkkähihaiseen ylimyspukuun

puettu nuori upseeri, ja tämäkin nyt keikkuen kehoitteli talonpoikaisia

miehiä arkailematta istumaan peremmäs nahkapeittoiselle rahille, --

eipä heitä siis suinkaan tylysti eikä ankarasti vastaanotettu. Ja

kun isä-Hare itse sitten kävi matalalla äänellä, kivahtamatta ja

komentamatta, vieraitaan puhuttelemaan, niin oivalsi Hannu heti, ettei

tässä nyt olekaan puhe lohitileistä eikä muista ikävistä asioista, --

hiiteen sellaiset pikkuhuolet!

-- Tahdotteko ryhtyä valtakunnalle tärkeään, mutta toistaiseksi

aivan salassa pidettävään tehtävään, jonka kuningas on meidän

suoritettavaksemme uskonut? -- Näin kyseli linnanherra heiltä heti,

jatkaen: -- Siihen toimeen me tarvitsemme kaksi ymmärtäväistä ja

luotettavaa miestä, -- sitä varten olen juuri teidät nyt puheilleni

kutsunut.

Hannulla melkein päätä huimasi tätä esipuhetta kuullessaan... Hänen

korvansa humisivat, hänen täytyi ihan terästää tajuntansa ollakseen

varma, että hän sen oikein oivalsi. Kuninkaan tärkeään tehtävään, --

ja hän tässä oli lohitilejään surkeillut, niin että niska vieläkin oli

hiessä...! Hui, hai, tästähän lähtikin nyt ilmeisesti toteutumaan hänen

suuri, salainen, harras toivonsa päästä vielä kerran valtion suosioon

ja uusille maineen urille. Koskipa ruunun luottamustehtävä mitä

tahansa, näille urille se nyt joka tapauksessa vie...

Hannu kuuli, kuinka linnanherra edelleen salaperäisesti selitteli, että

aikomus oli ensiksi ollut lähettää nuori Hare itse tälle tehtävälle

retkelle... siksi arkaluontoinen ja vaativa se oli... vaan oli sitten

arveltu sen paremmin soveltuvan tottuneille partiomiehille... Mutta

hän kuuli oikeastaan vain isännän ystävällisen äänen ja puhkesi heti,

sananrakoa saatuaan ja toveristaan välittämättä, vastaamaan:

-- Uskollisesti olen ikäni Kaarlo-kuningasta palvellut, ja sen hän

tietää, että luotettavampaa miestä ei ole koko valtakunnassa. Ehkä hän

muistaakin minut vielä... itsehän hän, viisitoista vuotta sitten, minut

vapautti Turun tyrmästä, jonne hänen puolestaan taistellessani olin

joutunut... tuota kättäni hän silloin puristi ja muistaa lupasi...

-- Hyvä on, olet siis juuri se mies, jota nyt tarvitsemme!

Hare hymähti hyväntahtoisesti, ja jos siinä hymyssä oli hiukan

ivaakin Hannun juhlallisen sanatulvan johdosta, niin ei tämä ainakaan

sitä huomannut. Voutien aulius näytti linnanherraa joka tapauksessa

tyydyttävän, ja vaimentaen äänensä aivan tuttavalliseksi, niin että se

yhä kiihdytti Hannun jännitystä, jatkoi Erik herra edelleen:

-- Asia koskee, kuten sanoin, koko valtakuntaa, mutta näitä pohjoisia

seutuja erityisesti...

Hän haasteli harvakseen -- miksei jo paukauta esille asiaansa! Hannulla

ihan sydän takoi odottaessaan, mihin se puhe lopulta kohdistuisi.

-- Tietänette jo entuudestaan, että Kaarlo kuninkaalla on kauan ollut

harras halu juurruttaa lujiksi Ruotsin vanhat oikeudet Jäämeren ja

Valkeameren puolella.

Kun näin paljon oli selville käynyt, ei Hannu enää voinut pidättäytyä.

Hän oli alunpitäen hienosti aavistanut asian koskevan juuri näitä

Jäämeren asioita ja kiirehti nyt kehasten kertomaan:

-- Niillä retkillä on oltu monesti, kyllä ne tiet tunnetaan. Siellä

hiihtelin jo kolmattakymmentä vuotta sitten Vesais-vainajan kanssa, ja

olihan siellä silloin mukana tämän Paavalin isäkin, vanha Oravainen...

-- Sen parempi, kun matkat tuntenette, keskeytti linnanherra. -- Nyt

on Ruotsin ruunulla taas toiveita toteuttaa noita kuninkaan hartaita

harrastuksia ja meidän on sitä varten täällä kohta toimiin ryhdyttävä.

Kuningas on äsken lähettänyt sotaväkeään Käkisalmen kautta Venäjälle

auttamaan sen suuriruhtinasta hänen vihollisiaan vastaan; toinen

osasto on sinne lähetettävä täältä Pohjanmaalta, sillä kuningas tahtoo

avunpalkakseen juuri nämä pohjoiset seudut vihdoinkin omikseen. Siksi

on jo vastikään lähetetty Torniosta retkikunta Jäämerelle ja toinen

on nyt pantava kulkemaan Vienaan. Kuningas on määrännyt minut tänne

Oulunlinnaan käskynhaltijaksi näitä tehtäviä suorittamaan. Edeltäjäni

ei saanut niitä toimeen, siksi kuningas suuttuneena kutsui hänet täältä

pois...

-- Vai siksi se Iisakki-herra täältä niin äkkiä hävisi, ihmetteli

Hannu. -- Jopa haistoinkin vähän käryä, kun hänet täältä vangittuna

vietiin!

-- Siinä oli syy. Kuningas oli käskenyt Isak Behmin toimeenpanna täältä

sotaisen retkikunnan Suur-Suman linnaan, mutta hän vitkasteli, oli

saamaton...

-- Olisipa Iisakki siitä minulle vihjaissutkaan, pian olisi täällä

suksimiehiä saatu kokoon, kehuskeli Hannu ponteissansa.

-- Nyt emme me saa vitkastella...

-- Ei ole tarviskaan. Olin jo kerran kaksikymmentä vuotta sitten samaa

Suman linnaa valloittamassa, ei se paljoa pitele. Tuttu paikka, tuttu

matka!

-- Se seutujen tuntemus onkin tällä hetkellä ennenkaikkea tarpeen.

Sillä teidän on nyt kuninkaan tahdon mukaan ensiksi ja heti lähdettävä

siellä kahden käymään.

-- Kahden, huudahti nuori Paavali, joka näihin asti ääneti ja

ihmetellen oli kuunnellut linnanherran suurisuuntaista esitystä ja

antanut vanhemman toverinsa yksin Harelle vastata. Mutta Hannu ei

näyttänyt hämmästyvän tuota viimeistäkään ehdotusta, virkahti vain:

-- Mikäs siinä on, käyhän tuolla matkalla vaikka yksin!

-- Se on nyt asiani, jatkoi Hare virallisemmin. -- Te hiihdätte Vienaan

viemään sinne kuninkaan lähettämän kirjeen, joka on annettava Solovetin

monasterin igumenille. Perin tärkeä kirje, hengellänne tulee teidän

sen perilleviemisestä vastata, sillä siinä juuri esittää kuningas

vaatimuksensa. Teidän on tiedettävä, millä asialla liikutte, mutta

siitä asiasta ette saa hiiskua kenellekään. Perillä käytyänne on teidän

vain tuotava tänne vastaus luostarin päälliköltä, -- siinä ei saa

siekailla eikä hutiloida!

Näin varotellessaan katseli liuhuparta linnanherra puheilleen

kutsumiaan kansanmiehiä tiukasti silmiin. Hän tunsi hyvin vanhan

kuninkaan miltei intohimoisen vaatimuksen, että hänen rakkaat pohjoiset

suunnitelmansa vihdoinkin toteutetaan, ja tiesi omankin menestyksensä

siitä riippuvan. Siksi juuri oli hän ensin aikonutkin lähettää poikansa

Antin tätä asiaa ajamaan, mutta hieno nuori herra oli arastellut

näin vaikeata matkaa, ja nyt tahtoi Erik tutkistella, oliko hän

saanut oikeat miehet asialleen. Kiilto Hannun silmissä näytti hänelle

kertovan, ettei hän ollut erehtynyt siitä miehestä, jolle hän nyt

lähinnä päätti uskoa kuninkaan kirjeen, ja tähän tulokseen tyytyväisenä

hän jatkoi Hannuun katsoen:

-- Sinun vastuullesi jätän siis kuninkaan toimenannon ja hänen

kirjeensä.

-- Voitte uskoa...

-- Mutta sen vieminen ei yksin riitä, teiltä vaaditaan muutakin kuntoa.

Tarjotusta luottamuksesta hurmaantuneena ahmi Hannu linnanherran sanat,

kun tämä jatkoi:

-- Teidän täytyy siellä Maanselän takana kulkea silmät ja korvat

auki, ottaa selko, minkälaiset ovat sinne tänä talvena tiet ja matkat

isommankin joukon kulkea, ja ennen kaikkea, onko siellä ja minkä verran

varustuksia ja varustusväkeä, -- käsitättekö? Hyvä! Jos tehtävänne

ymmärryksellä ja nopeasti suoritatte, pääsette sitten oppaiksi ja

partiopäälliköiksi itse retkellekin, jota varten tänne silläaikaa

hankitaan miehiä ja varoja. Kuninkaan suosio on oleva hyvä palkintonne.

Näin puhui tuo muuten puiseva linnanherra vallan sulaneena, ja hänen

keikaileva poikansakin oli melkein mielenliikutuksessa, kun hän

hetken kuluttua hopitti talonpoikaiset miehet herrain pöytään palaa

haukkaamaan, -- taisipa olla iloissaan, kun itse säästyi sellaiselta

hiihtoretkeltä! Ja sitä palaa haukatessa, jolloin särpimeksi ryypättiin

Ranskan kihauttavaa viiniä, joi hän maljan ja toisenkin reippaiden

suksimiesten ja heidän retkensä menestykseksi.

Hannu kulautti kurkkuunsa makeata viinaa, kuunteli onnitteluja ja

nautti. Se oli hänestä kaikki kuin kaunista satua, -- hänen oli jo

vanhan kuninkaan uutta suunnitelmaa kuunnellessaan tehnyt mieli ihan

hihkaista! Sillä iskihän se aivan hänen omiin, hartaimpiin unelmiinsa,

loihtien ne yhtäkkiä ilmieläviksi. Ei, pojat, ei tässä ollakaan vielä

ikäloppuja, Krankan Hannun tarina ei ole vielä päättynyt! Vielä

päästään tästä ruunun retkelle, missä kysytään älyä ja oveluutta, vielä

partiopäällikkönä liehtomaan, -- tiesivätpähän herrat lopultakin, kun

hätä tuli, kenen puoleen heidän oli käännyttävä!

Nuori Oravainen oli tehtävästä retkestä keskusteltaessa paljon

pidättyvämpi kuin Hannu. Hän mainitsi herroille sen monista

vaikeuksista, tiettömistä erämaantaipaleista ja hankalasta

ruoansaannista. Mutta Hannu löi ne vaikeudet leikiksi ja virkahti

vallan pisteliäästi Paavolle:

-- Vanha Niilo-vainaja ei näitä matkoja arkaillut, olisiko pojasta

polvi pilaantunut.

-- Enhän arkaile, puolustelihe Paavali.

-- Et toki. Taidat vain pelätä, että sinne eksytään! Herrat nauroivat

rohkaisevasti Hannun reippaudelle ja taputtivat olalle vanhaa

partiomiestä, jossa he havaitsivat asuvan oikean soturisielun, --

sekös hiveli Hannun katkerana asunutta mieltä! Ja hän innostui

siitä kertomaan entisistä partioretkistään, -- sitä kerrottavaa

olikin hänellä paljon ja sujuvasti häneltä tarina juoksi kannua

kallistettaessa. Vihdoin kuitenkin liuhuparta isäntä nousi, aukaisi

rautaisen lippaan ja toi sieltä Hannulle kouraan suurella sinetillä

suljetun kuninkaankirjeen, varottaen:

-- Sitä nyt vaali kuin silmäterääsi!

-- Perille sen vien ja vastauksen tuon!

-- Sen uskon. Tehtävänne nyt tiedätte, sopikaa lähtöpäivästä keskenänne

ja onni retkellenne!

Oikein kädestä hän puristi talonpoikaisia vieraitaan. Siitä ymmärsivät

nämä jo nousta ja lähteä Erik Haren kesteistä, vaikka Hannusta olikin

vaikea noin kuumimmiltaan erota tuosta talosta, jossa hän oivalsi

elämänsä rattaan yhtäkkiä onnen puolelle käännähtäneen.

Hän tunsi itsensä taas niin nuoreksi ja voimakkaaksi, kuin olisi

kaksikymmentä vuotta pudonnut pois hänen hartioiltaan. Veri oli kuuma,

jäsenet notkeat, jäntereet terästä, -- hän käveli kuin kepeimmissä

vuosissaan takaisin kolajavan hirsisillan yli kaupunkiin päin.

Sillankorvassa, lumisella törmällä, pyörähti hän yhtäkkiä ympäri ja

tarttui äkisti molemmin käsin nuoren toverinsa hartioihin, virkkoen:

-- Eilen sanoivat ihmiset minua vanhaksi. Mitä sanot sinä, Paavali,

siitä asiasta tänään?

-- Eihän näytä sinua vielä ikä painavan.

-- Eikä painakaan. Sinä olet vuosiltasi nuorempi, mutta pysyttele vain

perässä, kun ensi maanantaina lähdetään tästä jokea ylöspäin hiihtämään!

Siinä he erosivat, ja Krankan Hannu läksi jo yötä myöten ajamaan

Oulunsuusta kotiansa kohden Liminkaan, retkelle varustautumaan.

Pakkanen pingoittui yötä vasten ja puski vihaisesti meriviiman

kiihtyessä. Mutta reen perällä istuva mies ei tuntenut puhurin

puristusta aavoillakaan mailla. Hän oli heittänyt ohjakset höllälle,

antoi hevon hölkätä miten halusi, rekotti vain liikahtamatta reessä,

katsellen kauas lumista lakeutta pitkin. Mutta hänen huuliaan väräytti

tuontuostakin leppoisa hymy.

Hän ajatteli siinä näet palaamistaan aamuyöllä kotipirttiinsä. Siellä

naisväki nousee vuoteiltaan ja kuhisee uteliaana hänen ympärillään.

Johanna käy kyselemään: "No, mitäs sinulle, Hannu, siellä linnassa nyt

sanottiin?" -- "Eipähän paljoa", vastailee hän harvakseen. "Minulla on

vain tässä povellani kuninkaan kirje, joka on vietävä Solovetiin..."

-- Enempää ei hän sano, mutta siitä jo pitää akkaväen ymmärtää, että

nyt on miehellä taas lähtö suurempiin tehtäviin, että yksitoikkoisten

pirttipäiväin ja naiskomennon aika on ohi...

Sitä toimettomuuden ja unhoituksen aikaa onkin kestänyt jo liian kauan,

tuumi Hannu hiljaisissa rekimietteissään. Olipa hän jo pelännyt sen

jatkuvan hautaan asti. Eipäs, -- nyt se elämä taas aletaankin alusta,

nyt näytetään, mihin vielä kyetään! Entinen kokemus avuksi, uusi vauhti

päälle, eiköhän miehen arvo ja asema taas ylöspäin kimmahda...!

Reen perällä rekottaessaan ja lumista aavikkoa tuijottaessaan

kuvitteli hän hetken kuluttua jo palanneensa onnistuneilta Vienan

retkiltä, ensimmäiseltä ja toiseltakin. "Kuninkaan suosio on hyvä

palkinto", -- hän näki itsensä edelleen yhä tärkeämmissä ruunun

luottamustoimissa. Niitä hoitaakseen on hän muuttanut uuteen kaupunkiin

pois vanhalta, ilottomalta jokivarreltaan, ja siellä on hänellä nyt

meritörmällä valkoisista hirsistä veistetty kaunis tupa, samanlainen

kuin naapuriporvareillakin. Kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja

tuvan päässä kamari. Sinne tulee joskus linnastakin herroja häntä

tervehtimään ja yhdessä he siellä peräpenkillä olutkannun kallistavat.

Vanhalle jokivarrelle ovat jääneet vinoseinäiset pirtit ja toraavat

naiset, uudessa tuvassa hoitaa emännyyttä kenokaulainen nuorikko, joka

viimeisen voittoretken kunniaksi valkoisin käsin kantaa pöytään uuden,

vaahtoavan haarikan...