-- Eipä se metsä käskyjä tottele, -- milloin antaa, milloin ei!
-- Eikä ole tainnut isältä koko päivä sentään metsässä kuluakaan,
virkkoi siihen tulisilmä neitonen, säestäen teräväkielisen tätinsä
ivallista sävyä. -- Eikö lie taas matka vetänyt Voutilan kautta,
siellähän sitä on mieluisampaa riistaa.
Hannu ei vastannut. Näihin naisväkensä toriin ja pistoksiin oli
hän jo tottunut, eikähän hän voinut niitä aivan aiheettomiksikaan
väittää. Eihän hän todella ollut koskaan välittänyt vakavammista
talontöistä eikä maanraadannasta; hän ei ollut niihin nuoruudestaan
pitäen tottunut, hänen aikansa ja harrastuksensa olivat partio-
ja virkahommat vieneet, ja se liikkuva elämä oli häntä aina enin
huvittanutkin. Kotosalla ollessaankin kulki hän mieluummin metsässä
tai kalastelemassa, jättäen talon työt naisille, -- poikaakaan hänellä
ei ollut. Mutta niinpä olikin vauras talo, vaikka se nauttikin
verovapautta, päässyt vuosi vuodelta ränsistymään ja rappeutumaan.
Sitä ei hänen auttanut kieltää. Eikä sitäkään, että hänen riistatiensä
usein mutkitteli alempana Liminganjoen varrella olevan Voutilan kautta.
Siellä oli Kaapro-voudilla nuori tytär, verevä ja kenokaulainen,
ja tätä neitoa oli Hannu ruvennut uudeksi emännäkseen katselemaan.
Leskimiehen vuodet olivat hänelle, vaikka hän syvästi olikin Helinäänsä
surrut, käyneet ikäviksi ja hän oli tuuminut tuoda Krankkaan uuden
nuorikon, -- eihän se hänen ikänsä vielä mikään ollut! Tyttö oli
solakka ja viehättävä, -- ei näitä tavallisia talonpoikaistallukoita:
se oli elänyt vuosikausia setänsä luona Kalajoen pappilassa ja siellä
hiukan herrastunut, -- sepä juuri Hannun kunnian- ja komeudenhimoa
hivelikin. Kun sen otuksen vain saisi pyydetyksi ja kehtaisi tuoda
tänne nokiseen pirttiin. Mutta täyttä selvää ei Hannu ollut vielä
Voutilan isännältä saanut...
Kreeta viskasi puurokupin pöydälle ja heitti samalla isäänsä katseen,
jossa kiilsi ivaa, mutta samassa kiukkuakin. Hän ei suosinut isänsä
naimahankkeita, sen Hannu hyvinkin tiesi, ja tämän mielipiteensä
tytär usein arkailematta lausui julki, milloin kiukkuisessa, milloin
pistävässä muodossa, -- ei tosiaan häntä olisi Helinän tyttäreksi
luullut. Kreetalla oli näet omat mielitekonsa ja suunnitelmansa, joihin
emintimän hankkiminen taloon ei ollenkaan soveltunut. Hän tahtoi
ottaa Krankkalaan kotivävyn... minkä lie maailmankulkijan retkaleen
mielitietykseen katsonut jossakin Oulunsuun markkinoilla... Nämä
isän ja tyttären salaiset aikeet ne ehtimiseen vetäysivät ristikkäin
ja mielet kimmahtivat kiihkeiksi tuvassa, aina kun siellä kautta
rantainkaan noita tulevaisuuden suunnitelmia hipaistiin.
Siitä oli Krankkalassa alituista toraa ja juuri tämä kotikomento painoi
nytkin Hannun mielen entistä raskaammaksi, kun hän ajatteli, että
hänen oli sitä taas kestettävä pitkä talvikausi. Väliin hän suuttui ja
kovensi äänensä, mutta ei ollut siitäkään apua, ja senvuoksi hän jo
toran alussa tavallisesti talttui ja vaikeni.
-- Vanha sotakarhu akkavallan kahleissa! huoahti hän itsekseen melkein
häveten. Mutta hän oli jo tottunut alistumaan. -- Kreetalla oli hänen
oma, kiivas luonteensa, ja tyttö sai useimmiten apua ketteräkieliseltä
tädiltään, joka varsinkin moitti, -- ehkäpä oman kovan kokemuksensa
opettamana, -- Hannun herraspiireihin pyrkiviä, hienostelevia
taipumuksia. Nytkin tuo täti, puuroa poskeensa pistellessään, puheli
veljelleen kuin kasvavalle vekaralle:
-- Asetu jo kerrankin, Hannu, järkimiehenä taloasi asumaan, niinkuin
talonpoika ainakin. Pysy kotosalla, tee talon töitä, älä kiertele
metsiä äläkä juokse joutavissa virkapuuhissa.
-- Miten milloinkin asiat vaativat, vastasi Hannu, välttäen mitään
lupausta antamasta.
-- Sinua ne vaativat Oulunlinnaan peuhastamaan taikka Voutilaan
riiastamaan, -- kunhan pääset vähän herrasmakuun! Miksei kelpaa sinulle
talonpojan elämä?
-- Ei tuo lie aina kelvannut sinullekaan.
Hannu harasi harmistuneena tukkaansa, joka jo päälaelta oli hyvin
harvaksi ohennut, ja aikoi antaa akkaväelle kipakamman vastauksen.
Mutta hän nielasi kiukkunsa noihin muutamiin sanoihin, siemasi
piimäkiposta syvän kulauksen ja vaipui taas ääneti miettimään.
Niin, miksei? Olihan hän itsekin usein tuohon tapaan järkeillyt, että
johan hänen olisi aika antautua vakavasti talon töihin ja heretä
kaikista virka- ja metsämatkoista. Pakkokin siihen saattaa tulla,
jos jo loppuu voudinvirka. Mutta se järkeily ei häntä innostanut,
ei maistunut hänelle savimaan muokkaaminen eikä tunkion teko,-- tuo
ajatus, että hänen olisi niiden varaan kokonaan heittäydyttävä, se
häntä melkein peloitti. Hän tunsi sellaiseen elämään menehtyvänsä,
hänen luontonsa kaipasi aina jotakin repäisevämpää kiihotinta, jotakin
tärkeämpää tointa, joka voisi pitää hänen mielensä virkeänä. Kuinka hän
koettikin itselleen vakuuttaa, että onhan tässä näinkin hyvä rauhan
paikka vanhenevalle miehelle, niin luonto aina kimmahti tuota ajatusta
vastaan ja hänestä tuntui, että hänen täytyy päästä pois tästä naisten
torasta jonnekin, kauas, minne tahansa...! -- Mutta mihinkä tästä
lähdet...?
Huoahtaen pisti Hannu lusikkansa seinälle ja kävi verkalleen, mieli
masennuksissa, riisumaan kallokkaitaan. Ikävä, -- juuri se oli sana,
jota hän tapaili! Ja tätä yhtä harmaata ikävätä, yhtä nuhjausta ja
nalkutusta, sitä on nyt siis oleva koko pitkä talvi!
Mutta Hannun kallokasta riisuva käsi pysähtyi yhtäkkiä. Hänen herkkään
korvaansa oli ulkoa sattunut joku outo ääni... kumea kopse... Niin
todella, alhaalta jäältä kuului ratsumiehen raskasta ravia.
-- Mikä siellä ravaa... olisiko linnan huoveja...? kyseli Hannu
vilkastuneena ja monenlaiset, ristiriitaiset mietteet tulvahtivat
yhtäkkiä hänen mieleensä, toiset säikyttävinä, toiset toivoa antavina.
-- Tässä tuntuu törmälle nousevan...
Linnan huovejahan se oli, joka tuokion kuluttua astui jyristen
Krankkalan tupaan ja sen isäntää tuttavanaan tervehti. Oulun linnan
uusi käskynhaltija Erik Hare oli hänet lähettänyt kutsumaan Krankan
Hannun Oulun linnaan puheilleen.
-- Mitä se minusta?
-- Asiaa en tiedä, tulla vain käskettiin.
Hannu hääri siinä aluksi vähän hämillään, vetäen taas saappaat
jalkaansa ja toimittaen vieraansa istumaan. Vai uusi linnanherra...
niin, uusi isäntähän sinne on äsken tullut... Mitähän se nyt tahtoo,
olisikohan piru merrassa...! Vai olisivatkohan toisin päin asiat?
Hän ajatteli ensiksi lohitilejään... ne olivat syksyllä taas jääneet
vähän lerpalleen, niitä on yleensä tuiki vaikea saada käymään umpeen.
Ruunun lohiosuudesta pyrkii aina puuttumaan tynnyri tai pari, ja
kantotiliä on silloin tietysti saman verran pienennettävä minkä padon
kohdalta kulloinkin hirviää. Entisen linnanherran kanssa oli aina
sentään tultu toimeen... joku nelikko oli viety keittiön puolelle ja
herra oli silloin silmää iskien merkinnyt täyden saaduksi. Mutta se
Iisakki-herra on nyt poissa -- miten lie hänkin ylempänsä suututtanut!
-- olisiko nyt uusi käskynhaltija ollut tileistä jonkun aukon
keksivinään? Ne voivat olla ankaroita herroja, jos varsinkin tahtovat
näyttää virkaintoaan, -- siinä saattaa tosiaankin olla kysymyksessä
virka, kukatiesi tyrmäkin...
Vilu väräytti jo Hannun leveitä hartioita ja hän huomasi sisarensa
pälyvästä katseesta nuhtelevan arvelun, että joko taas on
lohitynnyreitä oluena juotu...!
Mutta juuri siitä katseesta Hannun rohkeus palasi. Tuli mikä tuli,
kunhan tästä vain eroon ja liikkeelle päästään, kylläpähän sitten
tilitkin aina mitenkuten selvitetään! Ja hänen mielikuvituksensa
läksikin pian kulkemaan hauskemmille urille. -- Kuka sen tietää,
eikö Krankan Hannuakin jo vihdoin kysytä toisenlaisiin tehtäviin,
samanlaisiin tai parempiin kuin Kemin Torvista...
-- Nythän pääsit taas sinne herrain pariin herkuttelemaan, puheli
Johanna sävyisästi, mutta silti pisteliäästi, huomatessaan
levottomuuden hälvenneen veljensä silmistä. -- Sinnehän jo ikävöitkin.
-- Lähdettävähän on, kun korkea ruunu käskee, vastasi Hannu jo paljon
reipastuneena. -- Onhan sitä uutta linnanherraakin soma nähdä ja
taitaahan siellä taas olla muutakin väkeä.
-- On siellä väkeä, selitti huovi, käyden tarjottuun ateriaan käsiksi.
-- Lähettejä tulee ja menee ehtimiseen.
Tornion kautta ja kuormittain kuljetetaan linnaan pyssyjä ja tykkejä...
-- Yhy! -- Hannun mielikuvitus loittoni yhä lennokkaammin uusille
urille, jotka hänelle tosin vielä kajastivat utuisina, mutta jotka jo
sellaisinaan häntä elähdyttivät. Miksei ole uusi linnanherra voinut
saada tietoonsa, että Hannu on vanha talonpoikaisjohtaja, että siinä on
miestä, jos mihin tarvitaan...?
Näiden uusien mielikuvainsa valtaamana hypähti Hannu yhtäkkiä rahilta
ja kysyi sanantuojalta:
-- Joko sinne Ouluun olisi tänä iltana pitänyt lähteä? Mitäs siitä,
pannaan hevonen valjaisiin!
Tuvan naiset katsoivat pitkään äkkiä elpynyttä isäntää, katsoivat
ikäänkuin ivaten, että jopahan sille nyt tuli kiire... Ja huovikin
vastasi hymähtäen:
-- Ehtinemme me tästä vielä aamullakin.
-- No, aamulla sitten. Akat, laittakaa eväät ajoissa konttiin!
Hannun ääni soi nyt jo käskevänä, siitä helähti vapautuneen mielen ja
vironneiden toiveiden kirkasta kaikua.