Puhtaana peitti äsken satanut lumi lakean maiseman, jonka halkasi
törmäinsä välissä mutkitteleva, pieni joki. Ilma oli raikas ja päivä
teki laskua pilvettömälle taivaanrannalle, ennustaen jatkuvia kylmiä.
Lumisen vainion poikki käveli Krankkalan isäntä metsästä päin
verkkaisin askelin jokiahdetta ja siinä olevaa kotitaloaan kohti.
Hän katseli matalaa taloa pää hiukan kallellaan: onpa todellakin
rakennuksen toinen pää vähän vinoon vaipumassa, nyt sen näkee selvästi
lumista lakeutta vastaan. Ei ole tullut taloa ajoissa kengitetyksi...
milloinkapa tässä olisi joutanutkaan, kun kesät ovat kuluneet
lohijoella ja talvetkin enimmäkseen virkatoimissa... Eikö, hitto soi,
ole läävän kattokin kuin kenolleen vaipumassa...!
Astujan pehmoiset koipisaappaat sihahtivat tuskin kuuluvasti
nuoressa lumessa ja hän venytti askeleensa sitä verkkaisemmiksi,
kuta lähemmäs ahdetta saapui, -- kiirettä ei tuntunut olevan. Hän,
Krankan Hannu, entinen partiopäällikkö ja nykyinen ruunun lohivouti,
oli jo viidenkymmenen korvissa oleva mies, vähän ylikin, ruumiiltaan
lihavahko ja hiukan kankea, mutta muuten kyllä vielä varreltaan pysty
ja ryhdikäs. Poskilihakset, joita reunusti ruskea kokoparta, hyllyivät
hiukan hänen ojan yli hypätessään, ja kun hän navetan kupeelle
pysähtyi, vetäytyivät hänen kulmakarvansa, jotka varjostivat raukeata
katsetta, tyytymättömyyden poimuihin.
Hän kuunteli. Talossa ja sen ympäristössä oli kaikki hiljaista,
ainoastaan navetasta kuului lypsyllä olevan piikatytön hiljaista
hyräilyä. Mitä se siellä taas renkuttaa? -- Niin, tietysti aina vain
sitä samaa...!
Lypsäjä hyräili Vesalan voivatasta ja hänen sankariretkistään tehtyä
rekilaulua. Tietysti sitä, -- sitähän ne laulavat heinämatkoilla, sitä
pojat kalarannassa, ja kun naiset tuvassa kertovat satuja lapsilleen,
niin aina vain Vesaisesta. Niinkuin ei niillä partioretkillä olisi
muita miehiä ollutkaan... eikä muut olisi koskaan sotia käyneet...
Krankkalan isäntä istahti rankapinolle ja viskasi viereensä pari
riekkoa, jotka hän rihmoilta palatessaan oli vyössään kantanut. Taas
rupesi häntä kalvamaan se kademieli, jota hän iän tullen yhä useammin
oli tuntenut. -- Miksei tehty lauluja hänestäkin ja hänen retkistään?
Olihan hänkin sodissa ollut ja käynyt useammin partioissa kuin koskaan
Vesainen. No, olihan hän tosin niihin aikoihin, jolloin yhdessä
partioitiin Vienassa ja Kuolan tuntureilla, vielä nuorempi mies ja
hiukan hulivili, -- Vesainen se piti komennon ja kunniankin, -- mutta
miehiähän ne olivat sentään muutkin. Ja sen jälkeenhän hän, Hannu,
oli monet vuodet rajalla varjellut maakuntaa vainolaisia vastaan, --
siitä ei mitään lauleta! Eikä niistä tuimista retkistä, joita hän teki
etelään päin rautamarskin ryttäreitä vastaan ja joista leikki oli
kaukana. Ilkan Jaakosta sieltäkin vain kerrotaan sankarisatuja, tuskin
muistetaankaan Krankan Hannua, joka Santavuorella tappeli ja joka sen
sodan jälkeen vuosia istui Turun tyrmässä, ollen jo helkkarin likellä
hirsipuuta, -- näiden kotikulmalaisten puolesta... Jos hänen matkojaan
joskus muistetaankin, niin muistetaan niistä vain joku viheliäinen
turkkijuttu, juttu Tarhalammin luhdista, -- ikäänkuin se nyt olisi
ollut mikään erinomainen naurun paikka!
Hannu potkasi suuttuneena halon läävän seinään niin että kumahti, ja
kohta sieltä laulu taukosikin. Mutta itse jäi hän edelleen istumaan
rankapinolle ja jatkoi ärtyneitä mietteitään, joita äskeinen käyntinsä
Voutilassa oli hänessä virittänyt. Ne kohta pari vuosikymmentä, jotka
olivat kuluneet hänen sotavuosistaan, oli hän, muutettuaan kahdesti
hävitetystä entisestä kotitalostaan tänne Limingan jokivarrelle, elänyt
noiden vanhojen muistojensa humussa, kuvitellen, että ne muillekin
olivat vielä yhtä verekset. Mutta ajat olivat sillävälin muuttuneet,
uusi polvi oli jo kasvanut... Hänen vanha, kelpo naapurinsa, maa vouti
Kaapro Tuomaanpoika, oli hänelle äsken juuri kertonut, että Torniosta
taas on hallituksen puolesta hankittu sotaretkeä Kuolaan... sinne on
haalittu suksimiehiäkin mukaan. Ja näiden päälliköksi on pantu Kemin
Torvinen, sen vanhan poika, -- tiesi vouti...
-- Miksi juuri Torvinen, pojannulkki? kivahti rankapinolla istuva
mies ääneensä. Tämä kysymys se oli hiljakseen kaivellut häntä koko
päivän, kun hän, Voutilassa pistäydyttyään, oli yksin kävellyt metsässä
rihmoillaan, ja nyt se purkautui esille katkerana syrjäytyksen
syytöksenä. Miksi otettiin juuri Torvinen partiopäälliköksi, miksei
pyydetty Krankan Hannua, vanhastaan tunnettua talonpoikaisten
suksimiesjoukkojen johtajaa? -- Mikäs johtaja se Torvinen on, vaikka
liekin joskus isävainajansa kanssa Lapissa käynyt? Nuorempi mies muka,
rivakampi... arveli vouti, kun sitä häneltä kyselin, -- hitto soi,
olenko minä sitten jo rutivanha? Siinä minä hiihdän missä nuorempikin,
ja ne matkat tunnen aina paremmin kuin nämä nykypolven pojat!
Krankkalan isäntä oli näistä mietteistä saanut mielensä melkein
kiihdyksiin. Vihdoin hän sentään nousi tupaan astuakseen, mutta
pysähtyi kuitenkin vielä talon nurkitse katsomaan hämärtyvälle joelle,
jossa joku poika hiihteli, -- näkyypä jo suksikin suhahtavan. Somaapa
olisi ollut taas hiihtää partiojoukon päällikkönä sotaiselle retkelle,
pyyhkästä poikki erämaiden uusille rannoille, uusiin tehtäviin...!
Mutta eivät muista enää nykyiset vallanpitäjät Krankan Hannun
ansioita... Vanha, muka...! Ei vielä, Kaapro, ei vielä vanha! Mutta
tähän sitä mies vähitellen vanhenee ja kontistuu, kun ei enää miesten
töihin kysytäkään! Vietä taas pitkä, pimeä talvi täällä kotona nokisten
orsien alla, akkain toraa kuunnellen, kisko pärettä ja vedätä sontaa --
eikä pian enää kukaan muistakaan, että Krankkalan isännällä on ollut
toisetkin tehtävät...!
Synkältä tuntui tämä huomisen huomio entisestä partiopäälliköstä, jonka
levottomia veriä ei pirtissä nuhjaaminen tyydyttänyt. Näihin asti oli
toki aina ollut jotakin mielen virikettä edes siitä lohivoudin virasta,
joka talvellakin usein vaati tilimatkoja Oulunlinnaan, missä sai tavata
muita kantomiehiä ja linnan herrain kanssa kaskuja kertoen tyhjentää
kannun jos toisenkin. Mutta nyt kerrotaan ruunun jo järjestävän sen
lohiverotuksenkin toiselle kannalle... niistä tileistäkin kun on aina
pyrkinyt olemaan pientä sotkua... ei muka enää erityisiä lohivouteja
tarvitakaan! Eleleppäs sitten täällä kesät talvet yksillä tiloilla ja
kotikomennon alla -- vanha partiopäällikkö!
Otsa oli miehellä poimuissa, kun hän vihdoin astui matalalakeiseen,
mustuneeseen tupaansa. Hän viskasi sanaa puhumatta riekot naisille,
jotka lieden ääressä häärivät keittopuuhissaan, ja istahti pöydän
päähän illallistaan odottamaan.
-- Vai tässä nyt on koko päivän saalis, toruskeli hänen pyylevä
sisarensa, katsannoltaan jäykkä, mutta muuten toimekas ja topakka
Johanna, kiikuttaen yhteensidottua lintuparia ivallisesti
pikkusormessaan. -- Kannattipa sen riistan vuoksi taas miehisen miehen
kävellä päiväkausi metsässä, vaikka talon työt joka kohdassa huutavat
tekijäänsä!
Emännyyttä piti näet Krankkalassa jo vuosia sitten Johanna, joka
nuoruutensa seikkailujen jälkeen oli jäänyt naimattomaksi kotitaloonsa.
Hänen ennen tuuhea, tumma tukkansa oli nyt käynyt tuhan harmaaksi ja
hänen äänessään soi särkynyt sävy. Mutta valppaana ja varmana hän silti
tuvassa liikkui, pitäen talon ohjaksia tarmokkaissa käsissään. Hannun
vaimo, Vesalan vieno ja heleä Helinä, jonka "nuoren emännän" aikana
Krankkalassa oli asunut onni ja rauha, hän oli näet jo muutamia vuosia
sitten kuollut, jätettyään ainoastaan yhden tyttären talon perijäksi.
Tämä tytär, noin parinkymmenen vuoden iässä oleva notkeajalka Kreeta,
astui nyt hänkin esille pirtin pimennosta ja katseli ivan hymy
huulillaan isänsä riistasaalista. Hän oli komea, kookasryhtinen,
tulisilmä neitonen, vilkas eleiltään ja kipakka liikkeiltään, jotka
kylläkin osoittivat, että hän oli enemmän isältään perinyt Krankan
suvun kiivasta mieltä ja levottomia veriä, kuin äitivainajaltaan tämän
hempeää ja sopuisaa luontoa.