Rummschüttel, joka kutsuttiin, ei pitänyt Effin tilaa vaarattomana. Se
kuumehivutus, jota hän oli jo vuoden päivät Effissä huomannut, ilmeni
nyt entistä selvempänä, ja sitäkin pahempi seikka oli, että hermotaudin
ensimmäiset oireet olivat havaittavissa. Mutta Rummschüttelin
levollinen, ystävällinen sävy, johon liittyi hilpeyden vivahdus,
tuntui Effistä hyväätekevältä, ja hän oli tyyni tohtorin vielä ollessa
hänen läheisyydessään. Vanhan herran vihdoin poistuessa saatteli
Roswitha hänet eteiseen saakka ja sanoi: »Herra salaneuvos, minua
kovin pelottaa; jos se palaa, ja voihan niin käydä, niin hyvä Jumala —
silloinhan minulla ei ole enää yhtäkään rauhallista hetkeä. Mutta se
olikin liikaa, tuo kohtaus lapsen kanssa. Armollinen rouva rukka! Ja
vielä niin nuori — monet vasta aloittelevat sillä iällä.»
»Älkää olko huolissanne, Roswitha. Voi kaikki jälleen hyväksi kääntyä.
Mutta hänen täytyy päästä pois. Saammehan nähdä. Toiseen ilmastoon,
toisten ihmisten joukkoon.»
Seuraavana päivänä saapui Hohen-Cremmeniin tämä kirje: »Armollisin
rouva! Näiden rivien puolusteena ovat vanhat ystävälliset suhteeni
Briestin ja Bellingin perheisiin eikä suinkaan vähimmin se harras
kiintymys, jota tunnen teidän tytärtänne kohtaan. Tämä ei saa jatkua.
Ellei tapahdu jotakin, mikä tempaa tyttärenne hänen nyt jo vuosikausia
viettämästään yksinäisestä ja murheellisesta elämästä, niin hän riutuu
nopeasti pois. Hän on aina taipunut hivutustautiin, ja siitä syystä
minä jo vuosia sitten määräsin hänet lähtemään Emsiin. Mutta tuohon
vanhaan vikaan on nyt liittynyt uusi: hänen hermonsa kuluvat loppuun.
Jotta se estyisi, on ilmaston vaihdos välttämätön. Mutta minne?
Schlesian kylpypaikoista olisi helppo jotakin löytää, Salzbrunn on hyvä
ja Reinerz hermostollisen lisätaudin vuoksi sitäkin parempi. Mutta
kysymykseen saa tulla ainoastaan Hohen-Cremmen. Tytärtänne, armollinen
rouva, ei kykene parantamaan yksin ilma; hän kuihtuu pois, koska
hänellä ei ole ketään muuta kuin Roswitha. Palvelijan uskollisuus on
kaunis asia, mutta vanhempien rakkaus on sitä parempi. Suokaa anteeksi
vanhalle miehelle, että hän sekaantuu asioihin, jotka eivät kuulu hänen
lääkäriammattiinsa. Tai oikeastaan kuuluvat hyvinkin, koska tässä
lopultakin puhuu lääkäri esittäen velvollisuutensa nojalla, — sana
annettakoon anteeksi — vaatimuksia... Minä olen nähnyt paljon elämää...
mutta riittäköön jo tästä asiasta. Pyydän lausumaan parhaat terveiseni
puolisollenne. Syvästi kunnioittaen Tri Rummschüttel.»
Rouva von Briest oli lukenut kirjeen miehelleen; molemmat istuivat
varjoisalla puutarhakäytävällä selin saliin, rondelli aurinkokelloineen
heidän edessään.
Ikkunaa kiertävä villiviini huojui hiljaa tuulessa, ja lammen
yläpuolella väräjöi pari päiväkorentoa kirkkaassa auringonpaisteessa.
Briest oli vaiti ja rummutti tarjotinta sormellaan.
»Älä huoli rummuttaa; sano mieluummin, mitä ajattelet!»
»Ah, Luise, mitä sanonkaan. Rummutteluni sanoo jo aivan riittävästi.
Tiedäthän jo vuoden päivät, mitä asiasta ajattelen. Innstettenin
kirjeen saapuessa salamana kirkkaalta taivaalta olin samaa mieltä kuin
sinä. Mutta siitä on nyt jo kulunut puoli iäisyyttä; tuleeko minun
näytellä täällä elämäni loppuun asti suurinkvisiittorin osaa? Voin
sinulle sanoa, että olen siihen kyllästynyt jo aikoja sitten...»
»Älä huoli syyttää minua, Briest; minä rakastan häntä samoinkuin
sinä, ehkäpä enemmänkin; kullakin on oma tapansa. Mutta emmehän elä
maailmassa vain sitä varten, että olisimme heikkoja ja hellämielisiä ja
käsittelisimme sukoillen kaikkea sitä, mikä on vastoin lakia ja käskyjä
ja mitä ihmiset tuomitsevat ja tuomitsevat ainakin vielä toistaiseksi —
syystäkin.»
»Mitä joutavia. Eräs asia ennen kaikkea.»
»Niinpä tietenkin. Mutta mikä on se eräs asia.»
»Se, että vanhemmat rakastavat lapsiansa. Varsinkin kun sattuu vielä
olemaan yksi ainoa...»
»Silloin ovat katkismuksen ja moraalin ja 'seurapiirin' vaatimukset
turhat.»
»Ah, Luise, puhu minulle katkismuksesta miten paljon haluat, mutta älä
huoli puhua seurapiiristä.»
»Ylen vaikea on tulla toimeen ilman seuraa.»
»Ilman lasta samoin. Ja usko minua, Luise: 'seurapiiri' voi hyvinkin
painaa toisen silmänsä kiinni, kunhan tahtoo. Ja minun kantani on tämä:
jos rathehowilaiset tulevat, on hyvä, elleivät, hyvä niinkin. Minä
sähkötän muitta mutkitta: 'Tule Effi'. Oletko samaa mieltä?»
Rouva von Briest nousi ja suuteli miehensä otsaa. »Tietenkin olen.
Sinun ei pidä minua mitenkään soimata. Ei ole suinkaan helppoa niin
menetellä. Ja meidän elämämme muuttuu tänä hetkenä toisenlaiseksi.»
»Minä voin sen kestää. Rapsi on hyvässä hinnassa, ja syksyllä minä
voin ajaa jänistä. Ja maistuuhan minulle vielä punaviinikin. Ja kun
lapsi on jälleen kotona, se maistuu vieläkin paremmalta... Menen tästä
lähettämään sähkösanomaa.»
* * * * *
Effi oli nyt ollut enemmän kuin puoli vuotta Hohen-Cremmenissä.
Hän asui niissä kahdessa yläkerran huoneessa, joissa oli asunut jo
aikaisemmin, vieraana ollessaan; suurempi huone oli järjestetty
häntä itseään varten, viereisessä huoneessa nukkui Roswitha. Se,
mitä Rummschüttel oli toivonut tästä oleskelusta ja kaikesta muusta
hyvästä, oli toteutunut siinä määrin kuin se voi toteutua. Yskä
helpotti, se katkera piirre, joka oli riistänyt lempeistä kasvoista
suuren osan niiden suloa, hävisi, ja tuli jälleen päiviä, joina hän
voi nauraa. Kessinistä ja kaikista menneistä asioista puhuttiin
vähän. Poikkeuksena olivat ainoastaan rouva von Padden ja tietenkin
Gieshübler, joka erinomaisesti miellytti vanhaa Briestiä. »Tuon
Alonzon, tuon Preciosa-espanjalaisen, jolla oli hallussaan Mirambo ja
joka koulutti Trippelliä — niin, hänen täytyy olla nero, kukaan ei voi
saada minua muuta uskomaan.» Sitten täytyi Effin suostua esittämään
hänelle koko Gieshübleriä, hattu kädessä ja lukemattomine kohteliaine
kumarruksineen. Luontainen jäljittelykyky tekikin asian Effille
helpoksi, mutta siitä huolimatta hän ei mielellään siihen suostunut,
koska piti sitä aina tuohon kelpo henkilöön kohdistuvana vääryytenä. —
Innstettenistä ja Annista ei puhuttu milloinkaan, vaikka oli päätetty,
että Anni saisi periä Hohen-Cremmenin.
Niin, Effi elpyi jälleen elämään, ja äiti, joka naisena ei ollut aivan
haluton pitämään koko asiaa, miten tuskallinen se muuten lieneekin
ollut, mielenkiintoisena tapauksena, osoitti miehensä kanssa kilpaillen
rakkauttaan ja huomaavaisuuttaan.
»Näin hyvää talvea meillä ei ole ollut pitkiin aikoihin», sanoi
Briest. Sitten Effi nousi ja silitteli hänen harventuneet hiuksensa
pois otsalta. Mutta miten kaunista tuo kaikki lieneekin ollut,
Effin terveyden kannalta se kuitenkin oli pelkkää silmänlumetta;
todellisuudessa tauti jatkui ja jäyti hiljalleen hänen elämäänsä. Kun
Effi — jolla oli jälleen yllään sini- ja valkojuovainen mekkohame
irtaimine vöineen, kuten sinä päivänä, jona hän oli mennyt kihloihin
Innstettenin kanssa — astui nopein ja joustavin askelin vanhempiensa
luo sanoakseen heille hyvää huomenta, katselivat viimeksimainitut
toisiaan iloisina ja ihmeissään, mutta samalla alakulosinakin, koska
eivät voineet olla huomaamatta, ettei tuohon solakkaan olemukseen
ja hohteleviin silmiin luonut omituista ilmettä heleä nuoruus, vaan
eräänlainen kirkastuminen. Kaikki, jotka katselivat häntä tarkemmin,
sen huomasivat; vain Effiltä itseltään se jäi havaitsematta. Hän eli
yksinomaan siinä onnellisessa tunnossa, että sai jälleen olla tässä
hänelle ystävällisessä rauhallisessa maanpaikassa, hyvässä sovussa
niiden kanssa, joita oli aina rakastanut ja jotka olivat aina häntä
rakastaneet, niinäkin vuosina, jotka hän oli viettänyt onnettomana ja
hylättynä.
Effi askarteli kaikenlaisissa talouspuuhissa ja piti huolta pienistä
somistuksista ja parannuksista. Kauneusvaistonsa nojalla hän siinä
aina osui oikeaan. Lukemisen ja varsinkin taiteiden harrastamisen hän
sitävastoin oli kokonaan jättänyt. »Olen kokeillut niitä niin paljon,
että olen onnellinen saadessani laskea käteni syliini.» Sellaiset asiat
lienevät liiaksi palautelleet hänen mieleensä menneitä murheen päiviä.
Sensijaan hän kehitteli itsessään taitoa katsella luontoa hiljaa ja
ihastuneena, ja kun plataanien lehdet putosivat, kun auringonsäteet
kimaltelivat pienen lammen pinnassa tai kun ensimmäiset krokuskukat
nousivat vielä puolittain talviseen kukkalavaan, niin tuo vaikutti
häneen hyväätekevästi ja hän voi katsella kaikkea tuntikaudet unohtaen
siinä, mitä hänen elämänsä oli jäänyt vaille, tai kaiketi oikeammin:
mitä hän oli itseltään riistänyt.
Talo ei jäänyt aivan ilman vieraita, kaikki eivät asettuneet häntä
vastustamaan; mutta parhaan seuransa hän löysi koululta ja pappilasta.
Se seikka, että koulutalosta olivat tytöt poissa, ei paljoa haitannut,
koska asia ei olisi muutenkaan enää oikein luontunut; mutta vanhan
Jahnken seurassa — joka ei pitänyt ainoastaan koko Ruotsin-Pommeria,
vaan myöskin Kessinin seutua skandinaavisena rajamaana ja alinomaa
esitti sitä koskevia kysymyksiä tämän vanhan ystävän seurassa hän
viihtyi paremmin kuin milloinkaan ennen. »Niin, Jahnke, meillä oli
höyrylaiva, ja kuten teille luullakseni jo kerran kirjoitin tai kenties
jo kerran sanoinkin, olimme vähältä joutua aina Visbyhyn saakka.
Ajatelkaahan, melkein Visbyhyn saakka. Naurettavaa tosin, mutta minä
voin oikeastaan sanoa monestakin asiasta elämässäni 'melkein'.»
»Vahinko, vahinko», virkkoi Jahnke.
»Niin, tosiaankin vahinko. Mutta Rügenissä minä tosiaankin matkustelin.
Ja se olisi varmaan ollut jotakin teille, Jahnke. Ajatelkaahan: Arkona
suurine vendiläisten leiripaikkoineen, joka kuuluu olevan vielä
nähtävissä minä näet en siellä käynyt — mutta verrattain lähellä
sijaitsee Hertha-järvi valkoisine ja keltaisine ulpukkoineen. Minun
täytyi hyvinkin ajatella teidän Herthaanne...»
»Niin, niin, Herthaa... Mutta tehän aioitte puhua Hertha-_järvestä_...»
»Niin aioin... Ja ajatelkaahan, Jahnke: aivan järven rannalla oli
kaksi suurta uhrikiveä ja niissä vielä kourut, joita pitkin veri on
virrannut. Siitä saakka minä ajattelen vendejä inhontuntein.»
»Ah, armollinen rouva, suokaahan anteeksi. Eiväthän ne olleet mitään
vendejä. Uhrikivet ja Hertha-järvi ja kaikki niiden yhteydessä olevat
asiat, nehän olivat vielä paljoa, paljoa varhaisempia, jo ennen
_Christum natum;_ puhtaita germaaneja, joista me kaikki polveudumme...»
»Tietysti», nauroi Effi, »joista me kaikki polveudumme, Jahnket aivan
varmaan ja kenties Briestitkin.»
Sitten hän jätti Rügenin ja Hertha-järven ja alkoi kysellä Jahnkelta
hänen lapsenlapsistaan, kumpaisetko olivat hänelle rakkaammat, Berthan
vaiko Herthan lapset.
Niin, Effi tuli hyvin toimeen Jahnken kanssa. Mutta vaikka Jahnke
kovin harrastikin Hertha-järveä, Skandinaviaa ja Visbytä, hän oli
kuitenkin vain yksinkertainen mies, ja eipä niinmuodoin ihmekään, että
yksinäinen nuori rouva paljoa mieluummin jutteli Niemeyerin kanssa.
Syksyllä, niin kauan kuin voi kävellä puistossa, keskustelutilaisuuksia
tarjoutuikin varsin runsaasti, mutta talven tullen asia keskeytyi
moneksi kuukaudeksi, koska Effi ei mielellään käynyt itse pappilassa.
Pastori Niemeyerin rouva oli ainakin ollut sangen epämiellyttävä nainen
ja käytteli nyt sitäkin kopeampaa sävyä, vaikka seurakunta oli sitä
mieltä, ettei hän itse ollut ihan moitteeton.
Sillä kannalla asiat olivat koko talven, Effin suureksi mielipahaksi.
Mutta kun sitten huhtikuun tullen pensaisiin ilmaantui viheriä nukka ja
puiston käytävät nopeasti kuivuivat, aloitettiin jälleen kävelykin.
Kerran he olivat jälleen sellaisella kävelyllä. Kaukaa kuului käen
huhuilu, ja Effi laski kukuntain lukua. Hän oli tarttunut Niemeyerin
käsivarteen ja virkkoi: »Niin, käki kukahtelee. En huoli kysyä siltä
tietoa. Sanokaa te, ystäväni, mitä elämästä arvelette.»
»Parahin Effi, sellaisia tohtorikysymyksiä et saa minulle esittää.
Sinun täytyy kääntyä jonkun filosofin tai kokonaisen tiedekunnan
puoleen. Mitä elämästä arvelen, mitä se minulle merkitsee? Paljon ja
vähän. Toisinaan sangen paljon, toisiaan taas erittäin vähän.»
»Se on oikein, ystäväni, se miellyttää minua; enempää en tarvitsekaan
tietää.» Kun hän oli ehtinyt sen sanoa, he olivat tulleet keinun
luo. Effi hyppäsi keinulaudalle niin sukkelasti kuin parhaina
tyttöaikoinaan, ja ennenkuin katseleva vanhus ehti säikähdyksestään
toipua, hän jo kyykistyi molempien kannatinköytten väliin ja sai
taitavasti ruumistaan liikutellen keinun käyntiin. Parin sekunnin
kuluttua hän heilahteli jo korkealle, piteli kiinni vain toisella
kädellään, tempasi toisella poveltaan pienen silkkiliinan ja heilutti
sitä ikäänkuin onnen ja vallattomuuden ilmaukseksi. Sitten hän salli
keinun liikkeen jälleen hidastua, hyppäsi alas ja tarttui Niemeyerin
käsivarteen.
»Effi, sinä olet yhä vielä aivan samanlainen kuin olit ennen.»
»En. Tahtoisin olla sellainen. Mutta se on kaukana menneisyydessä, ja
minä tahdoin vain vielä kerran koettaa. Ah, kuinka kaunista se olikaan
ja kuinka hyvältä tuntui ilma; tuntui kuin olisin lentänyt taivaaseen.
Pääsenköhän sinne? Sanokaa se minulle, ystäväni, teidän täytyy se
tietää. Sanokaa, olkaa hyvä...» Niemeyer otti hänen päänsä vanhojen
käsiensä väliin, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: »Pääset, Effi.»