Effi vietti kaiket päivät ulkona puistossa, koska tunsi tarvitsevansa
raitista ilmaa. Vanha tohtori Wiesike suostui asiaan, mutta soi hänelle
siinä suhteessa liian paljon vapautta menetellä mielensä mukaisesti.
Eräänä koleana toukokuun päivänä Effi vilustui, joutui kuumeeseen
ja yski. Tohtori, joka muuten kävi joka kolmas päivä, tuli nyt joka
päivä eikä oikein tietänyt, miten menetellä, sillä niitä uni- ja
yskälääkkeitä, joita Effi halusi, ei kuumeen vuoksi voitu hänelle antaa.
»Kuulkaahan, tohtori», kysyi vanha Briest, »mitä tästä jutusta koituu?
Tehän tunnette hänet pienestä pitäen, olette hänet noutanut. Minua tämä
kaikki ei miellytä; hän laihtuu huomattavasti, ja poskissa on punaiset
täplät ja silmissä kiilto, kun hän toisinaan kysyvästi katsahtaa
minuun. Mitä arvelette? Miten käy? Täytyykö hänen kuolla?»
Wiesike keinutteli hitaasti päätänsä. »Sitä en tahdo sanoa, herra
von Briest. Se seikka, että hänessä on kuumetta, ei minua miellytä.
Mutta saanemmehan sen jälleen katoamaan, ja sitten hänen pitää lähteä
Sveitsiin tai Mentonaan. Puhdasta ilmaa ja ystävällisiä vaikutelmia,
jotka saavat vanhat unohtumaan...»
»Lethe, Lethe.»
»Niin, Lethe», hymyili Wiesike. »Vahinko, että muinaiset ruotsalaiset,
kreikkalaiset, ovat jättäneet pelkän sanan, mutta eivät lähdettä
itseänsä...»
»Tai ainakin reseptiä; vesiähän valmistetaan nykyjään keinotekoisesti.
Tuhat tulimmaista, Wiesike, olisipa se tuottoisa liike, jos voisimme
tänne järjestää sellaisen parantolan: Friesack unohduksenlähteenä.
Mutta toistaiseksi koettelemme Rivieraa. Onhan Mentone Rivieralla?
Viljan hinnat tosin ovat jälleen huonot, mutta minkä täytyy, sen
täytyy. Minä puhun asiasta vaimoni kanssa.»
Niin hän tekikin ja sai heti vaimonsa suostumuksen. Apuna oli se
seikka, että rouva von Briest, kenties yksinäisen elämän vaikutuksesta,
oli alkanut kovin ikävöidä etelään. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla
asiasta puhuttavankaan. »Kuinka hyvät olettekaan minulle! Ja minä olen
kyllin itsekäs; suostuisin tarjoamaanne uhraukseen, jos voisin siitä
jotakin toivoa. Mutta uskon varmaan, että siitä olisi minulle vain
vahinkoa.»
»Luulottelet vain, Effi.»
»En. Olen käynyt kovin ärtyisäksi, kaikki suututtaa minua. Ei täällä
teidän luonanne. Te hemmottelette minua ja korjaatte kaikki vastukset
pois tieltäni. Mutta matkalla oltaessa se ei käy päinsä, silloin ei voi
epämieluisia seikkoja niinkään helposti torjua; junailijasta se alkaa
ja viinuriin se päättyy. Minun tarvitsee vain kuvailla mieleeni heidän
itsekylläisiä kasvojaan, niin tunnen heti ihan kuumenevan!. Ei, ei,
sallikaa minun jäädä tänne. En tahdo poistua Hohen-Cremmenistä, täällä
on minun paikkani. Kukkalavan heliotrooppi, aurinkokellon ympärillä, on
minulle Mentonea rakkaampi.»
Tämän keskustelun jälkeen aikeesta jälleen luovuttiin, ja Wiesike,
joka oli toivonut Italian paljonkin auttavan, sanoi: »Sitä täytyy
kunnioittaa, se ei ole pelkkää päähänpistoa; sellaisissa sairaissa on
erittäin hieno vaisto; he tietävät hämmästyttävän varmasti, mikä heitä
auttaa, mikä ei. Ja onhan sekin, mitä rouva Effi junailijoista ja
viinureista sanoi, oikeastaan täysin pätevää: ei ole niin parantavaa
ilmaa, joka voisi korvata hotelliharmin (jos ihminen yleensä sellaista
harmia kokee). Sallikaamme siis hänen jäädä tänne; ellei se ole
parasta, niin ei varmaan pahintakaan.»
Arvelu osoittautuikin oikeaksi. Effi toipui, paino lisääntyi hieman
(vanha Briest kuului yltiöpunnitsijoihin), ja ärtyneisyys väheni
melkoisesti. Samalla hänen halunsa olla raittiissa ilmassa alinomaa
kasvoi, ja hän vietti tuntikausia ulkosalla varsinkin silloin, kun
puhalsi länsituuli ja harmaat pilvet riippuivat taivaalla. Sellaisina
päivinä hän lähti ulos vainioille, usein puolen peninkulman päähän,
istuutui väsyttyään risuaidalle ja silmäili unelmiinsa vaipuneena
tuulessa huojuvia leinikköjä ja suolaheiniä.
»Sinä kävelet aina yksinäsi», sanoi rouva von Briest. »Meikäläisen väen
joukossa voit liikkua huolettomasti; mutta näillä main liikkuu paljon
kehnoja vieraitakin.»
Tuo sentään vaikutti Effiin, joka ei ollut milloinkaan vaaraa
ajatellut, ja ollessaan jälleen Roswithan kanssa kahden kesken hän
sanoi: »Sinua en voi hevin ottaa mukaan, Roswitha; sinä olet liian
lihava etkä ole enää hyvä kävelijä.»
»Niin hullusti ei asianlaita sentään liene, armollinen rouva.
Kelpaisinhan minä toki vielä naimisiin.»
»Tietysti», nauroi Effi. »Se käy yhä päinsä. Mutta tiedätkö, Roswitha,
olisin iloinen, jos saisin koiran, joka minua saattelisi. Isän
jahtikoira ei ole minuun ollenkaan kiintynyt, jahtikoirat ovat ylen
tuhmia, se liikahtaa vasta silloin, kun metsästäjä tai puutarhuri ottaa
pyssyn naulasta. Minun on täytynyt usein ajatella Rolloa.»
»Niin», sanoi Roswitha, »sellaista kuin Rollo täällä ei ole. Mutta en
tahdo kumminkaan täkäläisiä moittia. Hohen-Cremmen on erittäin hyvä.»
* * * * *
Kolme neljä päivää tämän Effin ja Roswithan kesken tapahtuneen
keskustelun jälkeen Innstetten astui työhuoneeseensa tuntia aikaisemmin
kuin tavallisesti. Kirkkaasti helottava aamuaurinko oli hänet
herättänyt; hän oli noussut, jottei jälleen nukahtaisi, ja ryhtynyt
suorittamaan erästä työtä, joka oli jo kauan odottanut vuoroansa.
Kello oli neljänneksen jälkeen kahdeksan. Hän soitti kelloa. Johanna
toi aamiaistarjottimen, jolla oli Kreuzzeitungin ja Norddeutsche
Allgemeinen vieressä kaksi kirjettä. Hän katsahti osoitteisiin ja tunsi
käsialasta toisen kirjeen ministerin lähettämäksi. Mutta entä toinen?
Postileimaa ei ollut helppo lukea, ja »Hänen Jalosukuisuutensa Herra
Parooni von Innstetten» osoitti onnellista tavanomaisiin arvonimiin
perehtymättömyyttä. Erittäin alkuperäinen käsiala oli sekin asian
yleisluonteeseen sointuva. Mutta asunto-osoite oli merkillisen tarkka:
W. Keithstrasse I C, II kerros.
Innstetten oli riittävässä määrin virkamies avatakseen ensin »hänen
ylhäisyytensä» lähettämän kirjeen. »Parahin Innstetten! Olen iloinen
voidessani teille ilmoittaa, että Hänen Majesteettinsa on suvainnut
vahvistaa nimityksenne, ja onnittelen teitä vilpittömästi.» Innstetten
iloitsi ministerin ystävällisistä riveistä melkein enemmän kuin itse
nimityksestä. Mitä virka-asteikossa kiipeämiseen tulee, hän oli
muuttunut hieman kriitilliseksi siitä aamuhetkestä lähtien, jona
Crampas oli Kessinissä sanonut hänelle hyvästi iäksi hänen mieleensä
painunein katsein. Siitä lähtien hän käytti toista mittakaavaa,
suhtautui kaikkeen toisin. Mitä olikaan kunnianosoitus loppujen
lopuksi? Useita kertoja oli yhä ilottomampina kuluvien päivien aikana
hänen mieleensä muistunut eräs puolittain unohduksiin joutunut
leikinlasku vanhemman Ladenbergin ajoilta. Saatuaan iätipitkän
odottamisen jälkeen Punaisen Kotkan ritarimerkin hän heitti kiukuissaan
sen syrjään ja huusi: »Makaa siinä, kunnes muutut _mustaksi_.» Se
olikin luultavasti myöhemmin muuttunut mustaksi, mutta aivan liian
myöhään ja tuottamatta saajalleen oikeata tyydytystä. Kaikki, minkä
on määrä tuottaa meille iloa, riippuu ajasta ja olosuhteista, ja
se, mikä meitä vielä tänään onnellistaa, on jo huomenna arvotonta.
Innstetten tunsi tuon syvästi, ja jos ylimmän vallan taholta tulevat
kunnian- ja suosionosoitukset olivatkin — tai ainakin olivat olleet —
hänelle tärkeät, hän oli nyt kuitenkin selvillä siitä, ettei asiain
näennäinen loisto kätkenyt itseensä paljoakaan arvokasta ja että se,
mitä »onneksi» nimitetään, jos sellaista ylipäänsä on olemassa, on
jotakin muuta kuin tuo näennäisyys. »Onni sisältyy nähdäkseni kahteen
seikkaan: siihen, että ihminen on sillä paikalla, johon hän kuuluu
(mutta kuka virkamies voikaan sanoa niin itsestään), ja toiseksi —
mikä vielä tärkeämpää — siihen, että aivan jokapäiväiset asiat sujuvat
vaivattomasti, siis siihen, että ihminen on hyvin nukkunut ja etteivät
uudet jalkineet purista. Jos kaksitoistatuntisen päivän 720 minuuttia
kuluvat ilman erikoista mieliharmia, voi hyvinkin puhua onnellisesta
päivästä.» Innstetten oli tänäänkin sellaisiin tuskaisiin mietteisiin
taipuvan mielialan vallassa. Nyt hän otti käteensä toisen kirjeen. Sen
luettuaan hän pyyhkäisi otsaansa ja ajatteli murheellisena, että oli
olemassa onni, että se oli ollut hänen omansa, mutta ettei sitä enää
hänellä ollut eikä voinut olla.