Kaksi päivää myöhemmin saapui lupauksen mukaisesti muutamia rivejä,
ja Effi luki: »Olen iloinen voidessani lähettää teille hyviä uutisia,
parahin armollinen rouva. Kaikki sujui toivomuksen mukaan; puolisonne
on liian suuressa määrin maailmanmies voidakseen torjua naishenkilön
hänelle esittämän pyynnön, mutta toisaalta — sitäkään seikkaa en saa
teiltä salata — huomasin selvään, ettei hänen myöntönsä vastannut
sitä, mitä hän pitää viisaana ja oikeana. Mutta älkäämme moitiskelko
siinä, missä on asiamme iloita. Sopimuksemme oli sellainen, että
Anninne tulee puolenpäivän aikaan, ja hyvä tähti valvokoon teidän
jälleennäkemistänne.»
Nuo rivit toi päivän toinen posti, ja Annin saapumiseen ei luultavasti
ollut enää kahta tuntia. Lyhyt aika, mutta silti yhä liian pitkä.
Effi kulki levottomana molemmissa huoneissa ja sitten jälleen
keittiössä, missä hän puhui kaikenlaisista mahdollisista asioista:
Kristus-kirkon murattipeitteestä, joka luultavasti kattaisi seuraavana
vuonna ikkunatkin, portinvartijasta, joka oli jälleen sulkenut
huonosti kaasuhanan (he lentäisivät varmaan kohta ilmaan), siitä,
että olisi parempi noutaa lamppuöljyä suuresta lamppukaupasta Unter
den Linden-kadun varrelta kuin Anhaltsrasselta, — hän puhui jos
jostakin, mutta ei virkkanut mitään Annista, koska ei tahtonut päästää
vallitsevaksi sitä pelkoa, joka ministerin rouvan lähettämistä riveistä
huolimatta tai kenties nimenomaan niiden vuoksi hänen mielessään eli.
Oli keskipäivä. Vihdoin soitettiin arasti ovikelloa, ja Roswitha lähti
katsomaan kurkistusreiästä. Oikein, siellä oli Anni. Roswitha suuteli
lasta, mutta ei virkkanut muuten sanaakaan, vaan johti lapsen aivan
hiljaa, ikäänkuin talossa olisi ollut joku sairaana, ensin peräkamariin
ja sitten etumaiseen suojaan johtavalle ovelle.
»Mene sisään, Anni.» Hän ei sanonut muuta, koska ei tahtonut häiritä,
jätti lapsen yksin ja lähti jälleen keittiöön.
Effi seisoi huoneen toisessa päässä, selin kuvastinpylvääseen, kun
lapsi astui sisään. »Anni!» Mutta Anni jäi puoliavoimelle ovelle,
puolittain hämillään, mutta puolittain tahallaankin, ja Effi kiiruhti
lapsen luo, nosti sen korkealle ja suuteli sitä.
»Anni, rakas lapseni, kuinka olenkaan iloinen. Tule, kerro minulle»,
sanoi hän tarttuen Annin käteen ja lähtien kohti sohvaa siihen
istuutuakseen. Anni seisoi hänen vieressään ja tarttui, yhä arasti
äitiään silmäillen, vasemmalla kädellään pöytäliinan riippuvaan
kulmaan. »Tiedätkö, Anni, että olen sinut jo kerran nähnyt?»
»Niin, minustakin tuntui siltä.»
»Kerrohan nyt minulle oikein paljon. Kuinka oletkaan kasvanut suureksi!
Ja tuossa on arpi; Roswitha on siitä minulle kertonut. Sinä olit aina
kovin raju ja vallaton leikkiessäsi. Se on sinussa äitiäsi, hänkin oli
aina sellainen. Entä kuinka on laita koulussa? Luulenpa, että olet aina
ensimmäinen, minusta näyttää kuin sinun täytyisi olla mallioppilas ja
aina tuoda kotiin parhaat arvosanat. Olen kuullut senkin, että neiti
von Wedelstädt on sinua kovin kiittänyt. Se on oikein; minä olin
minäkin kunnianhimoinen, mutta kouluni ei ollut niin hyvä. Mytologia
oli minun paras aineeni. Entä sinun?»
»En tiedä.»
»Tiedät varmaan. Sellaisen asian tietää jokainen. Missä aineessa
sinulla on paras arvosana?»
»Uskonnossa.»
»Näetkös, tiesinhän sen. Se on hyvin ja oikein; minä en siinä
erikoisesti kunnostautunut, mutta se lienee johtunut opetuksesta.
Meidän opettajamme oli vain kokelas.»
»Meilläkin oli kokelas.»
»Onko hän nyt poissa?»
Anni nyökkäsi.
»Minkätähden?»
»En tiedä. Meillä on nyt jälleen saarnaaja.»
»Josta te kaikki kovin pidätte.»
»Niin; kaksi ylimmän luokan oppilasta aikoo vaihtaa.»
»Ah, minä ymmärrän; varsin kaunista. Entä mitä tekee Johanna?»
»Johanna saatteli minut portille asti...»
»Minkätähden hän ei saatellut sinua perille saakka?»
»Hän sanoi mieluummin jäävänsä alas ja odottavansa tuolla kirkon luona.»
»Ja sinä kaiketi noudat hänet sieltä?»
»Niin.»
»Toivottavasti hän ei käy siellä kärsimättömäksi. Siinä on pieni
puutarha kirkon edessä, ja ikkunat ovat jo puolittain muratin peitossa,
ikäänkuin se olisi vanhakin kirkko.»
»En kumminkaan mielelläni antaisi hänen odottaa.»
»Sinä näytät olevan erittäin huomaavainen, ja siitä minun täytynee
iloita. Pitää vain osata se oikein jakaa... Sanohan nyt, kuinka on
Rollon laita.»
»Rollo on erittäin hyvä. Mutta isä sanoo sen käyvän laiskaksi; se makaa
aina päivänpaisteessa.»
»Sen uskon. Niin oli laita jo silloin, kun sinä olit vielä aivan
pieni... Sanohan nyt, Anni, — tänään me olemme vain kohdanneet toisemme
jälleen — tuletko useinkin minun luokseni?»
»Aivan varmaan, jos saan luvan.»
»Voimme sitten mennä kävelemään Prinssi Albrechtin puutarhaan.»
»Aivan varmaan, jos saan luvan.»
»Tai menemme Schillingiin syömään jäätelöä, ananas- tai
vaniljajäätelöä, sitä minä söin aina mieluimmin.»
»Aivan varmaan, jos saan luvan.»
Tuo kolmas »jos saan luvan» oli jo liikaa; Effi hypähti seisaalleen
ja lapseen osui katse, jossa näytti leimahtavan ilmi syvä suuttumus.
»Luulenpa, että on jo aika lähteä; Johanna käy muuten kärsimättömäksi.»
Hän soitti kelloa. Roswitha, joka oli jo viereisessä huoneessa, astui
heti sisään. »Roswitha, saattele Anni kirkon luo. Johanna odottaa
siellä. Toivottavasti hän ei ole vilustunut. Olisin siitä kovin
pahoillani. Terveisiä Johannalle.»
Molemmat lähtivät.
Mutta tuskin oli Roswitha sulkenut ulkona oven, kun Effi,
joka tunsi kohta tukehtuvansa, tempasi pukunsa auki ja alkoi
kouristuksentapaisesti nauraa. »Sellainen siis on jälleennäkeminen!»
Hän syöksyi eteenpäin, avasi ikkunan ja etsi jotakin tuekseen. Ja apu
löytyikin hänen sydämensä hädässä. Ikkunan vieressä oli kirjahylly,
siinä muutamia Schillerin ja Körnerin teosten nidoksia, ja runoteosten
päällä, jotka kaikki olivat samaa kokoa, raamattu ja virsikirja. Hän
tarttui niihin, koska tarvitsi jotakin, minkä eteen voi polvistua
rukoilemaan, ja asetti kirjat pöydänreunalle siihen kohtaan, missä
Anni oli seisonut, heittäytyi äkkiä niiden eteen ja lausui puoliääneen
itsekseen: »Taivaan Jumala, anna anteeksi, mitä olen tehnyt; minä olin
lapsi... Ei, ei, ei, en ollut lapsi, olin kyllin vanha tietämään, mitä
tein. Minä tiesin sen enkä tahdo vähentää syyllisyyttäni... mutta tämä
on liikaa. Tämä rangaistus, jonka lapsi minulle aiheuttaa, ei tule
sinulta, Jumalalta, joka tahtoo minua rangaista, vaan häneltä, yksin
häneltä! Olen aina uskonut, että hänen sydämensä on jalo, ja olen aina
tuntenut itseni pieneksi hänen rinnallaan; mutta nyt tiedän, että _hän_
on pieni ja pikkumainen. Ja koska hän on pikkumainen, hän on julmakin.
Kaikki, mikä on pientä, on julmaa. Hän on sen lapselle opettanut, hän
oli aina koulumestari, Crampas nimitti häntä siten, ivallisesti, mutta
hän oli oikeassa. 'Aivan varmaan, jos saan luvan.' Sinun ei _tarvitse_
saada lupaa; minä en tahdo teistä enää tietää, minä vihaan teitä, omaa
lastanikin. Mikä on liikaa, on liikaa. Kiipijä hän oli, ei mikään muu.
— Kunnia, kunnia, kunnia... ja sitten hän ampui kuoliaaksi miesparan,
jota en edes rakastanut ja jonka olin unohtanut, koska en häntä
rakastanut. Typeryyttä oli kaikki, ja nyt verta ja murhaa. Ja minä
olen syypää. Ja nyt hän lähettää lapsen luokseni, koska ei voi kieltää
mitään ministerin rouvalta, ja ennenkuin lapsen lähettää, opettaa sen
papukaijan tavoin toistamaan 'jos saan luvan'. Minua inhottaa, mitä
olen tehnyt, mutta vieläkin enemmän minua inhottaa teidän hyveenne.
Korjautukaa pois! Minun täytyy elää, mutta ikuisia aikoja ei sekään
kestäne.»
Roswithan palattua makasi Effi lattialla, kasvot näkymättömissä, kuin
kuollut.