Kolme vuotta oli kulunut, ja Effi oli asunut melkein yhtä pitkän
ajan Königgrätzerstrassen varrella, Askanin torin ja Hallen portin
välillä sijaitsevassa pienessä asunnossa, jonka muodostivat kaksi
huonetta ja niiden takana sijaitseva keittiö palvelijattarensuojineen,
kaikki mahdollisimman keskinkertaista ja jokapäiväistä. Mutta
asunto oli sittenkin erikoisen sievä ja miellytti jokaista, eniten
kenties vanhaa salaneuvos Rummschütteliä, joka silloin tällöin kävi
katsomassa. Hän oli jo kauan sitten suonut nuorelle rouva-rukalle
anteeksi aikoinaan sattuneen reumatismi- ja neuralgiakomedian, vieläpä
kaiken muunkin, mitä oli myöhemmin tapahtunut — jos hän yleensäkään
katsoi asian mitään anteeksiantamista kaipaavan. Rummschüttel näet
tunsi aivan toisenlaisiakin asioita. Hänen ikänsä lähenteli nyt jo
kahdeksaakymmentä, mutta kun Effi, joka oli viime aikoina kääntynyt
sangen sairaalloiseksi, lähetti hänelle kirjeen pyytäen käymään
luonansa, hän saapui jo seuraavana aamupäivänä eikä tahtonut kuullakaan
anteeksipyyntöjä siitä, että asunto sijaitsi niin korkealla. »Ei mitään
anteeksipyyntöjä, parahin armollinen rouva; ensinnäkin se kuuluu
virkaani, ja toiseksi olen iloinen, melkeinpä ylpeäkin kyetessäni
vielä varsin hyvin nousemaan kolmanteen kerrokseen. Ellen pelkäisi
olevani teille vaivaksi ja rasitukseksi — tulenhan näet lääkärinä enkä
luonnonystävänä tai maisemainihailijana — tulisin kaiketi useamminkin
vain nähdäkseni teidät ja istuutuakseni muutamaksi minuutiksi ikkunanne
luo. Luulenpa, ettette anna näköalalle riittävää arvoa.»
»Annan toki», virkkoi Effi; mutta Rummschüttel ei sallinut itseään
häiritä, vaan jatkoi: »Armollinen rouva, suvaitkaa tulla tänne, vain
hetkiseksi, tai sallikaa, että vien teidät ikkunan luo. Kerrassaan
suurenmoista jälleen tänään. Katsokaahan noita eri ratavalleja,
kolme, ei, kokonaista neljä, ja kuinka junat lakkaamatta liukuvat
niitä pitkin... nyt häviää jälleen eräs juna puuryhmän taakse.
Tosiaankin suurenmoista. Ja kuinka aurinko valaiseekaan savupilviä!
Ellei Matteuksen kirkkomaa olisi kohta takana, se olisi ihanteellinen
näköala.»
»Minä katselen mielelläni kirkkomaita.»
»Niin, te voitte niin sanoa. Mutta meikäläinen! Meikäläinen johtuu
auttamattomasti kysymään, eikö siellä voisi levätä muutamia vähemmän.
Muuten, armollinen rouva, olen teihin tyytyväinen ja valitan vain,
ettette tahdo kuulla puhuttavankaan Emsistä; Ems tekisi ihmeitä teidän
katarri...»
Effi ei virkkanut mitään.
»Ems tekisi ihmeitä. Mutta koska ette halua sinne lähteä (ja minä
ymmärrän asian), juokaa terveysvettä täällä. Kolmessa minuutissa
ehditte Prinssi Albrechtin puutarhaan, ja jos puuttuvatkin
soittoesitykset, upeat puvut ja kaikki oikean terveyslähdepaikan
huvitukset, niin onhan itse terveysvesi sentään pääasia.»
Effi oli suostuvainen, ja Rummschüttel otti hattunsa ja keppinsä. Mutta
sitten hän astui vielä kerran ikkunan luo. »Olen kuullut, että aikovat
järjestää Kreuzbergin rinteen pengermiksi. Jumala kaupunginhallitusta
siunatkoon; kun tuo paljas kallion kylki alkaa vihertää... Kerrassaan
viehättävä asunto. Voisin teitä melkein kadehtia... Ja mitä olenkaan
aikonut teille sanoa jo aikoja sitten, armollinen rouva, te kirjoitatte
minulle aina ylen ystävällisesti. Kukapa ei siitä iloitsisi? Mutta
onhan siitä teille joka kerta vaivaa... Lähettäkää yksinkertaisesti
Roswitha.»
Effi kiitti häntä, ja niin he erosivat.
* * * * *
»Lähettäkää Roswitha...» oli Rummschüttel sanonut. Oliko siis Roswitha
Effin luona? Oliko hän Königgrätzer- eikä Keithstrassen varrella?
Epäilemättä, ja oli ollut jo kauan, aivan yhtä kauan kuin Effi oli
siellä asunut. Jo kolme päivää ennen sinne muuttamista Roswitha
oli ilmaantunut armollisen rouvansa luo, ja se oli ollut suuri
päivä molemmille, niin suuri, että sitä täytyy muistella nyt vielä
jälkeenpäin.
Vanhempien luopumuskirjeen saavuttua Effi oli matkustanut iltajunassa
Emsistä Berliniin, missä hän ei heti etsinyt itselleen omaa asuntoa,
vaan jäi aluksi erääseen täyshoitolaan. Hänen valintansa olikin
onnistunut kohtalaisen hyvin. Täyshoitolaa johtavat rouvashenkilöt
olivat sivistynyttä, huomaavaista väkeä ja olivat aikoja sitten
oppineet hillitsemään uteliaisuutensa. Heidän läheisyydessään liikkui
niin paljon ihmisiä, että olisi ollut aivan liian vaivalloista pyrkiä
jokaisen yksityisen salaisuuksiin perehtymään. Sellaiset pyrkimykset
olisivat vain olleet liiketoimen esteenä. Effi, jonka muistissa vielä
oli rouva Zwickerin katseiden toimeenpanema ristikuulustelu, oli
erittäin tyytyväinen huomatessaan rouvien hillityn käyttäytymisen;
mutta kahden viikon kuluttua hän kuitenkin selvästi havaitsi,
ettei täällä vallitseva yleinen ilmakehä, fyysillinen enempää
kuin moraalinenkaan, ollut helposti siedettävissä. Pöydässä istui
enimmälti seitsemän henkeä, nimittäin Effiä ja toista johtajatarta
lukuunottamatta (toinen hoiti talouspuolta) kaksi korkeakoulussa
käyvää englantilaista neitiä, eräs saksilainen aatelisnainen, erittäin
kaunis galizialainen juutalaisnainen, jonka varsinaisesta toiminnasta
ei kellään ollut selkoa, ja Pommerin Polzinista kotoisin oleva
kanttorintytär, joka aikoi tulla maalaajaksi. Se oli paha kokoomus, ja
eri tahoilla ilmenevät pöyhkeilyt, joissa englantilaiset, kumma kyllä,
eivät keikkuneet ehdottomasti ylinnä, vaan taistelivat etusijasta
kaikkein ylevimmän maalaajatunteen elähdyttämän polzinittaren
kanssa, olivat ikäviä. Siitä huolimatta olisi Effi, joka pysytteli
passiivisena, suoriutunut tämän henkisen ilmakehän painostuksesta,
ellei lisäksi olisi tullut puhtaasti ruumiillisesti ja ulkonaisesti
vaikuttava täyshoitolailma. Oli kenties kerrassaan mahdotonta saada
selville sen varsinaista kokoomusta, mutta varsin varmaa oli, että
se tukehdutti herkkätuntoista Effiä, joka niinmuodoin huomasi, tämän
ulkonaisen syyn vuoksi, aivan pian joutuvansa etsimään uutta asuntoa.
Hän löysikin sen verrattain läheltä. Se oli jo aikaisemmin mainittu
asunto Königgrätzerstrassen varrella. Hänen oli määrä muuttaa sinne
syysneljänneksen alussa, hän oli hankkinut itselleen mitä tarvitsi, ja
maksoi viimeisinä syyskuun päivinä täyshoitolasta vapautumisen vaatimat
lunnaat.
Eräänä näistä viimeisistä päivistä — hän oli neljännestuntia
aikaisemmin vetäytynyt, pois ruokasalista ja oli parhaillaan
aikeissa käydä lepäämään suurikukkaisin villakankain verhotulle
meriruohosohvalle — hänen ovelleen koputettiin hiljaa.
»Sisään.»
Toinen palvelijatar, sairaalloiselta näyttävä, neljännelläkymmenellä
oleva henkilö, joka alinomaa täyshoitolan käytävässä oleskellen
kuljetti siellä vallitsevaa usvakehää kaikkialle kurtuissaan, astui
sisään ja sanoi: »Armollinen rouva suonee anteeksi, mutta joku haluaa
häntä puhutella.»
»Kuka?»
»Eräs naishenkilö.»
»Onko hän maininnut nimensä?»
»On. Roswitha.»
Effi oli tuskin kuullut tuon nimen, kun hän jo karisteli pois
horroksensa, hypähti seisaalleen, juoksi käytävään, tarttui Roswithan
käsiin ja veti hänet huoneeseensa.
»Roswitha. Sinä. Sepä iloinen asia. Mitä tuotkaan tietonasi? Tietenkin
jotakin hyvää. Nuo hyvät vanhat kasvot voivat tuoda vain hyvää
mukanaan. Ah, kuinka iloinen olenkaan, voisin sinua suudella; en
olisi uskonut voivani olla vielä näin iloinen. Hyvä, kelpo ystäväni,
kuinka jakseletkaan sinä? Muistatko vielä ne ajat, jolloin kiinalainen
kummitteli? Ne olivat onnellisia aikoja. Minä pidin silloin niitä
onnettomina, koska en vielä tuntenut elämän karuutta. Sittemmin olen
oppinut tuntemaan. Ah, kummittelu ei ole läheskään pahinta! Tule, kelpo
Roswithani, tule, istu luokseni ja kerro minulle... Ah, minua jäytää
ankara ikävä. Kuinka Anni voi?»
Roswitha tuskin kykeni puhumaan; hän silmäili ympärilleen omituisessa
huoneessa, jonka harmaita ja pölyttyneiltä näyttäviä seiniä kehystivät
kapeat kullanväriset listat. Vihdoin hän sentään toipui ja kertoi
armollisen herran nyt päässeen pois Glatzista, vanha keisari oli
sanonut, että »kuusi viikkoa oli täysi määrä sellaisessa tapauksessa»,
ja hän, Roswitha, oli odottanut vain armollisen herran palaamista,
koska Annista oli pidettävä huolta. Johanna tosin oli siisti henkilö,
mutta vielä liian nuori, ajatteli liian paljon itseään, ja Jumala tiesi
mitä kaikkea hänen päässään liikkuikaan. Mutta nyt, kun armollinen
herra voi jälleen pitää kaikkea silmällä ja järjestyksessä, hän,
Roswitha, oli tahtonut lähteä kerran katsomaan, kuinka voi armollinen
rouva...
»Teit oikein, Roswitha...»
... Oli tahtonut käydä näkemässä, puuttuiko armolliselta rouvalta
jotakin ja tarvitsiko hän ehkä häntä, Roswithaa, joka siinä tapauksessa
tahtoi heti jäädä hänen luoksensa, auttaa häntä ja pitää huolta siitä,
että armollinen rouva jälleen voisi hyvin.
Effi oli nojautunut sohvankulmaukseen ja sulkenut silmänsä. Mutta
yhtäkkiä hän kohottautui ja virkkoi: »Niin, Roswitha, se, mitä
sanoit, on jotakin, siinä on ajatusta. Tiedätkö, minä en jää tänne
täyshoitolaan, olen vuokrannut itselleni huoneiston ja hankkinut
tarvittavan kaluston ja kolmen päivän kuluttua muutan sinne. Ja kun
tulisin sinne ja voisin sinulle sanoa 'Ei, Roswitha, ei siihen,
kaappi on sijoitettava tuohon ja kuvastin tuohon', niin olisihan se
jotakin, se miellyttäisi minua hyvinkin. Ja kun koko puuha sitten
ehtii meidät uuvuttaa, sanon: 'Kas niin, Roswitha, menehän noutamaan
karahvi Münchenin olutta, sillä ihminen, joka on tehnyt työtä, tahtoo
juodakin, ja jos voit, tuo vielä jotakin hyvää Habsburger Hofista,
voithan kuljettaa astiat myöhemmin takaisin — niin, Roswitha, kun
tuota ajattelen, niin kerrassaan tuntuu sydämeni keventyvän. Mutta
minun, täytyy kuitenkin sinulta kysyä, oletko asiaa hyvin harkinnut. En
tahdo puhua Annista, johon olet kiintynyt, onhan hän kuin oma lapsesi
— mutta Annista pidetään kumminkin hyvä huoli, ja onhan Johannakin
häneen kiintynyt. Siitä siis ei mitään. Mutta ajattelehan, kuinka
kaikki on muuttunut, jos tahdot jälleen tulla luokseni. Minä en ole
enää silloiseni; olen nyt vuokrannut aivan pienen huoneiston, ja
portinvartija ei varmaankaan pidä suurta väliä sinusta enempää kuin
romustakaan. Ja taloutemme tulee olemaan erittäin vähäinen, ateriana
aina se, mitä nimitimme torstairuoaksi, koska silloin oli siivouspäivä.
Muistatko? Ja muistatko, kuinka kelpo Gieshübler kerran sattui
tulemaan juuri parahiksi ja kuinka hän sitten sanoi, ettei ollut vielä
milloinkaan syönyt mitään niin 'delikaattia'? Muistat varmaan, hän oli
aina kauhean kohtelias, sillä oikeastaan hän oli koko kaupungissa ainoa
ihminen, joka ruoasta jotakin ymmärsi. Toiset pitivät kaikkea hyvänä.»
Roswitha iloitsi jokaisesta sanastaja näki jo kaikki parhaassa
käynnissä, kunnes Effi jälleen kysyi: »Oletko kaikkea hyvin harkinnut?
Olet näet nyt — minun täytyy se sinulle sanoa, vaikka se olikin oma
talouteni — olet nyt tullut monen vuoden aikana hemmotelluksi, koska ei
milloinkaan säästelty eikä tarvinnut säästellä; mutta nyt minun täytyy
olla säästäväinen, koska olen köyhä ja koska ainoina varoinani on se,
mitä Hohen-Cremmenistä minulle lähettävät. Vanhempani ovat minulle
hyvät, mikäli voivat, mutta he eivät ole rikkaat. Sanohan nyt, mitä
arvelet!»
»Minä sanon, että tulen ensi lauantaina laukkuineni, en illalla, vaan
heti aamulla, ja olen paikalla, kun huoneiden kuntoon järjestäminen
alkaa. Voinhan sentään käydä asiaan käsiksi toisin kuin armollinen
rouva.»
»Älä huoli niin sanoa, Roswitha. Osaanhan minäkin. Kun täytyy, osaa
mitä tahansa.»
»Ja sitten, armollinen rouva, teidän ei tarvitse pelätä minun
tähteni, että minä muka ajattelen: 'Tuo ei ole Roswithalle kyllin
hyvää'. Roswithalle on kyllin hyvää kaikki se, mitä hänen on jaettava
armollisen rouvan kanssa, ja parasta silloin, kun se on murheellista.
Niin, minä iloitsen siitä jo kovin ennakolta. Saattepa nähdä, että
osaan ja ymmärrän. Ja jos en ymmärtäisikään, niin jo toki oppisin.
En näet ole unohtanut, armollinen rouva, kuinka istuin siellä
hautausmaalla ypöyksinäni ja ajattelin, että olisi kaiketi parasta, jos
lepäisin siinä minäkin samassa rivissä. Kuka tulikaan silloin? Kuka
pelasti silloin henkeni? Onhan minulla ollut kärsittävää minullakin.
Kun isäni silloin tuli minua päin, kädessä hehkuva rauta...»
»Minä tiedän, Roswitha...»
»Niin, se oli jo kyllin pahaa. Mutta kun sitten istuin hautausmaalla
ihan köyhänä ja hylättynä, niin se oli vieläkin pahempaa. Ja silloin
tuli armollinen rouva. Ja enpä tahdo tulla autuaaksi, jos sen unohdan.»
Samassa hän nousi ja astui ikkunan luo. »Nähkääs, armollinen rouva, tuo
teidän täytyy myöskin nähdä.»
Effikin astui ikkunan ääreen.
Kadun toisella puolen istui Rollo katsellen täyshoitolan ikkunoihin.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin muutti Effi Roswithan avustamana
Königgrätzerstrassen varrella sijaitsevaan asuntoonsa, joka alun
pitäen häntä miellytti. Seuraa tosin puuttui, mutta täyshoitolassa
oli ihmisten seura ollut niin vähässä määrin ilahduttavaa, ettei
yksinolo käynyt hänelle vaikeaksi, ei ainakaan alkuaikoina. Roswithan
kanssa tosin ei käynyt aloittaminen esteettistä keskustelua, eipä edes
puhuminen siitä, mitä sanomalehdessä oli luettavana; mutta jos olivat
kysymyksessä puhtaasti inhimilliset asiat ja Effi aloitti lauseensa
sanoen »Ah, Roswitha, minua jälleen peloittaa», niin tuo uskollinen
sielu osasi joka kerta hyvin vastata, antoi aina lohdutusta ja
enimmälti neuvoakin.
Jouluun saakka kaikki kävi erinomaisesti; mutta jouluaatto oli jo
sangen murheellinen, ja kun ehti uusi vuosi, alkoi Effi painua
synkkämieliseksi. Sää ei ollut kylmä, mutta harmaa ja sateinen, ja
jos päivät olivat lyhyet, niin illat olivat sitä pitemmät. Mitä
tehdä? Effi luki, ompeli, asetteli pasianssia, soitti Chopinia, mutta
Notturnot eivät nekään olleet omansa luomaan valoa hänen elämäänsä,
ja kun Roswitha toi teetarjottimen, jossa teekupposten ohella oli
vielä pari pientä lautasta ja niillä muna sekä pieniksi viipaleiksi
leikattu wieniläinen kyljys, sanoi Effi pianoa sulkiessaan: »Käy tänne,
Roswitha. Ole seuranani.»
Roswitha tuli. »Jo tiedän, kuinka on laita. Armollinen rouva on jälleen
soittanut liian paljon; silloin te olette aina tuonnäköinen, poskissa
punaiset täplät. Onhan salaneuvos sen kieltänyt.»
»Ah, Roswitha, salaneuvoksen on helppo kieltää, ja sinun on helppo
matkia hänen sanojansa. Mutta mitä tekisinkään? Enhän voi istua
koko päivää ikkunassa katsellen vastapäätä olevaa Kristus-kirkkoa.
Sunnuntaisin, iltajumalanpalveluksen aikana, kun ikkunat ovat
valaistut, minä aina sinne katselen; mutta se ei minua ollenkaan auta,
sydäntä vain alkaa painostaa entistä enemmän.
»Niin, armollinen rouva, teidän pitäisi kerran käydä kirkossa. Toisitte
jo kerran siellä käydäkin?»
»Oh, useitakin kertoja. Mutta minulla ei ole ollut siitä suurta
voittoa. Hän saarnaa sangen hyvin ja on erittäin älykäs mies, ja minä
olisin iloinen, jos tietäisin sadannenkaan osan siitä, mitä hän tietää.
Mutta on sittenkin kuin kirjaa lukisi, ja kun hän vielä puhuu ylen
äänekkäästi ja huitoo käsiään ja pudistelee mustia kiharoitansa, niin
hartauteni on tiessään.»
»Tiessään?»
Effi nauroi. »Tarkoitat, ettei sitä ole vielä minussa ollutkaan. Ja
lienee tosiaankin niin laita. Mutta kenestä se johtuu? Ei suinkaan
minusta. Hän puhuu aina ylen paljon Vanhasta Testamentista. Ja jos se
onkin varsin hyvä asia, se ei kumminkaan minun mieltäni rakenna. Kaikki
tuo kuunteleminen ei yleensäkään ole oikeata. Näetkö, minulla pitäisi
olla niin paljon tekemistä, etten ehtisi ajatella sitä enkä tätä. Se
olisi jotakin minua varten. On olemassa sellaisia yhdistyksiä, joissa
nuoret tytöt oppivat taloustehtäviä, on kouluja ompeluopetusta ja
lastentarhatyötä varten. Etkö ole milloinkaan niistä kuullut?»
»Olen, olen kerran kuullut. Annin oli kerran määrä joutua
lastentarhaan.»
»Kas vain, sinä tiedät asian paremmin kuin minä. Ja minä tahtoisin
liittyä juuri sellaiseen yhdistykseen, jossa voi toimittaa jotakin
hyödyllistä. Mutta sitä ei käy ajatteleminenkaan; rouvat eivät minua
hyväksy eivätkä voikaan hyväksyä. Ja se juuri on kauheata, että
maailma on ihmiseltä niin suljettu ja ettei saa olla mukana edes hyvää
tekemässä. Minä en voi edes antaa apuopetusta köyhille lapsille...»
»Se ei olisikaan mitään teitä varten, armollinen rouva; lapsilla on aina
rasvaiset saappaat jalassa, ja kun sattuu kostea ilma, on sellainen
uho, ettei armollinen rouva sitä mitenkään siedä.»
Effi hymyili. »Lienetpä oikeassa, Roswitha; mutta on ikävä asia, että
olet oikeassa, ja minä huomaan siitä, että minussa on vielä liian
paljon vanhaa ihmistä ja että oloni ovat vielä liian hyvät.»
Mutta siitä Roswitha ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Ihmiselle,
joka on niin hyvä kuin armollinen rouva, eivät olot voi olla liian
hyvät. Ja teidän ei pidä aina näytellä vain murheellista, ja toisinaan
ajattelen, että kaikki muuttuu jälleen hyväksi, ja varmaan löytyy
jotakin.»
Niinpä löytyikin. Huolimatta polzinilaisesta kanttorintyttärestä, jonka
taiteellinen omahyväisyys yhä muistui Effin mieleen kamalana asiana,
hän tahtoi tulla maalaajaksi, ja vaikka hän itse nauroi aiettansa,
koska tiesi jäävänsä harrastelun alimmalle asteelle, hän kuitenkin kävi
kiihkein mielin siihen käsiksi, kun hänellä nyt oli toimi, vieläpä
aivan hänen mieleisensä, rauhallinen ja meluton. Hän ilmoittautui
oppilaaksi eräälle vanhalle maalaajaprofessorille, joka oli hyvin
perehtynyt Markkimaan aristokratiaan ja oli samalla niin leppoisa,
että Effi näytti alun pitäen voittaneen puolelleen hänen sydämensä.
Hän lienee ajatellut, että tässä oli sielu pelastettavana, ja niin hän
kohteli Effiä erikoisen ystävällisesti, kuin omaa tytärtänsä. Effi
oli siitä erittäin iloinen, ja se päivä, jona heillä oli ensimmäinen
oppitunti, merkitsi Effille käännettä hyvään päin. Hänen köyhä elämänsä
ei ollut niin köyhä kuin ennen, ja Roswitha riemuitsi siitä, että oli
ollut oikeassa ja että kuitenkin oli jotakin löytynyt.
Niin kului vuosi ja enemmänkin. Mutta kun Effi nyt oli jälleen
kosketuksissa ihmisten kanssa, niin hänessä heräsi halu nähdä noiden
kosketusten uudistuvan ja lisääntyvän. Halu päästä Hohen-Cremmeniin
heräsi hänessä toisinaan kerrassaan intohimoisena, ja vielä kiihkeämmin
hän halusi päästä näkemään Annin. Olihan Anni hänen lapsensa, ja kun
hän asiaa mietiskeli samalla muistaen Trippellin, joka oli kerran
sanonut »Maailma on niin pieni, että Afrikan sydänmailla joutuu
aivan varmaan kohtaamaan jonkun vanhan tuttavan», niin hän oli
syystäkin ihmeissään, ettei ollut vielä milloinkaan tavannut Annia.
Mutta asia muuttui eräänä päivänä. Hän tuli oppitunniltansa kulkien
eläintieteellisen puutarhan vieritse ja nousi pysäkin lähellä pitkää
Kurfürstenstrassea pitkin kulkeviin omnibus-vaunuihin. Oli erittäin
kuuma, ja alaslasketut uutimet, jotka leyhyivät voimakkaassa vedossa
paisuen toiselle ja toiselle taholle, tuntuivat hänestä mieluisilta.
Hän nojasi etusillan puolella olevaan kulmaukseen ja oli parhaillaan
tarkastelemassa muutamia lasiruutuun kuvattuja tupsuniekkoja sinisiä
sohvia, kun samassa näki hitaasti liikkuviin vaunuihin hyppäävän kolme
koulutyttöä, koululaukut selässä ja päässä pienet suipot hatut, kaksi
vaaleata ja vallatonta ja kolmas tumma ja vakava. Viimeksimainittu
oli Anni. Effi säpsähti ankarasti, ja lapsen kohtaaminen, jota hän
oli kauan kaivannut, täytti hänet nyt todellisella kuolemanpelolla.
Mitä tehdä? Hän avasi nopeasti ja päättävästi etusillalle johtavan
oven ja pyysi siellä yksin seisovaa ajomiestä sallimaan hänen astua
alas etusillalta seuraavalla pysäkillä. »On kielletty, neiti», sanoi
ajomies; mutta Effi pisti hänen käteensä rahaa ja silmäili häntä
niin anovasti, että hyvänluontoinen mies muutti mieltänsä ja virkkoi
itsekseen:
»Eihän se oikeastaan ole luvallista; mutta käyneehän tuo kerran
päinsä.» Vaunujen pysähtyessä hän irroitti ristikon, ja Effi hyppäsi
alas.
Effi oli vielä kotiin tullessaan ankaran kiihtymyksen vallassa.
»Ajattelehan, Roswitha, minä olen nähnyt Annin.» Hän kertoi koko
kohtauksen. Roswitha oli tyytymätön siihen, etteivät äiti ja
tytär olleet viettäneet jälleennäkemisen juhlaa, ja salli vain
vastahakoisesti vakuuttaa itselleen, ettei se käynyt päinsä niin
lukuisain ihmisten läsnäollessa. Sitten Effin täytyi kertoa,
millaiselta Anni oli näyttänyt, ja kun Effi oli äidillisen ylpeänä
hänestä kertonut, Roswitha sanoi: »Niin, hän on puolittain sitä,
puolittain tätä. Somuus ja, jos saan niin sanoa, omituisuus on
peräisin äidistä; mutta vakavuus on ilmettyä isää. Ja kun asiaa oikein
harkitsen, lienee hän kuitenkin enemmän armollisen herran kaltainen.»
»Jumalan kiitos!» sanoi Effi.
»Niin, armollinen rouva, se asia on vielä kysymyksenalainen. Ja
taitaapa olla paljon sellaisia, jotka pitävät enemmän äidistä.»
»Luuletko, Roswitha? Minä en sitä usko.»
»Minäpä en salli itselleni mitään uskotella ja arvaan armollisen
rouvankin varsin hyvin tietävän, kuinka oikeastaan on laita ja mikä
miehiä eniten miellyttää.»
»Ah, älä puhu siitä, Roswitha.»
Siihen keskustelu katkesi eikä sitä aloitettu uudelleen. Mutta vaikka
Effi varoikin puhumasta Roswithan kanssa nimenomaan Annista, hän ei
kumminkaan kyennyt sydämessään voittamaan kohtauksen aiheuttamaa
vaikutelmaa ja kärsi ajatellessaan, että oli paennut omaa lastansa.
Tuo kidutti häntä häpeään asti, ja halu saada tavata Anni kiihtyi
kerrassaan sairaalloiseksi. Mahdotonta oli kirjoittaa Innstettenille
ja pyytää häneltä lupaa. Effi oli hyvinkin tietoinen syyllisyydestään,
jota koskevaa tunnetta hän vaali melkein intohimoisen tahallisesti;
mutta keskellä syyllisyydentuntoa hänen mieltänsä toisaalta täytti
eräänlainen Innstetteniin kohdistuva kapinahenki. Effi ajatteli näin:
hän oli oikeassa ja vielä kerran ja vieläkin kerran oikeassa, mutta
lopulta hän oli sittenkin väärässä. Kaikki, mitä oli tapahtunut oli
kaukana menneisyydessä, uusi elämä oli alkanut, — hän olisi voinut
antaa sen tuhoutua, mutta sensijaan tuhoutuikin Crampas-raukka.
Ei, Innstettenille ei käynyt kirjoittaminen; mutta Annin hän tahtoi
nähdä, jutella hänen kanssaan ja painaa hänet sydäntänsä vasten, ja
päiväkausia asiaa harkittuaan hän oli vihdoin selvillä siitä, miten se
oli parhaiten järjestettävissä.
Jo seuraavana aamupäivänä hän pukeutui huolellisesti soveliaaseen
mustaan pukuun ja lähti tapaamaan ministerin rouvaa. Hän lähetti
käyntikorttinsa, johon oli merkitty vain »Effi von Innstetten, o.s.
von Briest». Kaikki muu oli jätetty pois, paroonitarkin. »Hänen
ylhäisyytensä pyytää käymään sisään.» Effi seurasi palvelijaa
eteissuojaan, istuutui ja alkoi kiihtymyksestään huolimatta tarkastella
seinillä olevia kuvia. Siinä oli ensinnäkin Guido Renin Aurora, ja
vastapäätä riippui englantilaisia vaskipiirroksia, Benjamin Westin
teosten jäljennöksiä, tunnettua aquatintatekotapaa noudattaen
valmistettuja, voimakkaine valo- ja varjovaikutelmineen. Eräs kuva
esitti kuningas Learia nummella rajuilman keskellä.
Effi oli tuskin ehtinyt lopettaa tarkastelunsa, kun viereisen huoneen
ovi avautui ja kookas solakka nainen, jonka ulkomuoto heti vaikutti
miellyttävästi anojaan, astui hänen luoksensa ja ojensi hänelle
kätensä. »Parahin armollinen rouva», sanoi hän, »olen erittäin iloinen
nähdessäni teidät jälleen...»
Niin sanoessaan hän siirtyi sohvaa kohti ja veti istuutuessaan Effin
viereensä.
Effiä liikutti kaikessa ilmenevä sydämen hyvyys. Ei jälkeäkään
kopeudesta tai moitteesta, pelkkää kaunista inhimillistä myötätuntoa.
»Miten voin teitä palvella?» virkkoi ministerin rouva vielä kerran.
Effin suupielet värähtivät. Vihdoin hän sanoi: »Minut tuo tänne eräs
pyyntö, jonka täyttymisen teidän ylhäisyytenne kenties voi tehdä
mahdolliseksi. Minulla on kymmenen vuoden ikäinen tytär, jota en ole
nähnyt kolmeen vuoteen ja jonka mielelläni näkisin jälleen.»
Ministerin rouva tarttui Effin käteen ja silmäili häntä ystävällisesti.
»Kun sanon, etten ole häntä nähnyt kolmeen vuoteen, en sano ihan
oikein. Minä näin hänet kolme päivää sitten.» Effi kuvaili erittäin
vilkkaasti sattunutta kohtausta. »Pakenemassa omaa lastani. Tiedän
tosin saaneeni ansioni mukaan enkä tahdo muuttaa mitään seikkaa
elämässäni. On oikein niinkuin on; en ole tahtonut sitä muuksi muuttaa.
Mutta tuo lasta koskeva asia on sentään liian ankara, ja minä toivon
saavani nähdä hänet silloin tällöin, ei salaa ja varkain, vaan kaikkien
asianosaisten tietäen ja heidän suostumuksellaan.»
»Kaikkien asianosaisten tietäen ja heidän suostumuksellaan», toisti
ministerin rouva Effin sanat. »Toisin sanoen teidän puolisonne
suostumuksella. Minä huomaan hänen kasvatusmenetelmänsä pyrkivän
pitämään lasta loitolla äidistä enkä tahdo puolestani käydä asiaa
arvostelemaan. Hän on kenties oikeassa; suokaa anteeksi tämä
huomautukseni, armollinen rouva.»
Effi nyökkäsi.
»Te suostutte itsekin puolisonne menettelyyn ja vaaditte vain, että
luonnollinen tunne, kaiketi tunteistanne kaunein (ainakin me naiset
lienemme siinä kohden yhtä mieltä) saa oikeutensa. Osunko oikeaan?»
»Joka suhteessa.»
»Ja minun on niinmuodoin yritettävä saada lupa tilapäisiin kohtauksiin,
teidän luonanne, missä voitte kokea valloittaa takaisin lapsenne
sydäntä.»
Effi sanoi vielä kerran olevansa samaa mieltä, ja ministerin rouva
jatkoi: »Minä tulen niinmuodoin tekemään mitä suinkin voin, armollinen
rouva. Mutta asia ei suinkaan ole helppo. Teidän puolisonne — suokaa
anteeksi, että yhä edelleenkin häntä niin nimitän — on mies, joka ei
toimi mielialojen ja päähänpistojen, vaan periaatteiden nojalla, ja
niistä luopuminen, vaikkapa vain hetkellisestikin, käynee hänelle
vaikeaksi. Ellei olisi niin laita, hänen toiminta- ja kasvatustapansa
olisi jo aikoja sitten ollut toisenlainen. Hän pitää oikeana sitä, mikä
tuntuu teidän sydämellenne ankaralta.»
»Arveleeko siis teidän ylhäisyytenne, että minun olisi parasta
peruuttaa pyyntöni?»
»En. Tahdoin vain selittää, jotten sanoisi puolustaa puolisonne
menettelyä ja tahdoin samalla viitata niihin vaikeuksiin, joita
varsin todennäköisesti tulemme kohtaamaan. Mutta luulen sittenkin,
että asiasta suoriudumme. Kun näet älykkäästi asian aloitamme emmekä
jännitä jousta liiaksi, niin me naiset osaamme saada toimeen paljonkin.
Sitäpaitsi teidän puolisonne kuuluu erikoisiin ihailijoihini, joten
hän ei kieltäytyne täyttämästä hänelle esittämääni pyyntöä. Meillä on
huomenna pieni illanvietto, jossa hänet tapaan, ja ylihuomenna aamulla
te saatte minulta muutamia rivejä, jotka teille ilmoittavat, olenko
aloittanut asian älykkäästi, toisin sanoen onnistuneesti, vai en.
Otaksun puolestani, että asian voitamme; te tulette näkemään jälleen
lapsenne ja hänestä iloitsemaan. Kerrotaan, että hän on kaunis tyttö.
Eipä ihmekään.»