Kului minuutteja. Toinnuttuaan Effi istui ikkunan luona olevalle
tuolille ja katseli hiljaiselle kadulle. Kunpa olisi siellä ollut
edes melua ja kiistaa; mutta ei, vain auringonpaiste lepäsi kivetyllä
tiellä, ja lisäksi aitaristikon ja puiden varjot. Effin valtasi koko
voimallansa se tunne, että hän oli yksin maailmassa. Vielä tunti sitten
hän oli ollut onnellinen aviopuoliso, kaikkien tuttavien suosikki, ja
nyt hän oli hylätty. Hän oli lukenut ainoastaan kirjeen alun, mutta
jo siitä oli hänen asemansa riittävästi hänelle selvinnyt. Minne
lähteä? Hän ei tietänyt tuohon mitään vastausta, mutta oli kuitenkin
täynnä syvää kaipausta päästä pois nykyisestä ympäristöstään, pois
tuon salaneuvoksettaren luota, jolle koko asia oli pelkkä »kiintoisa
tapaus» ja jonka osanotto, jos sellaista ylimalkaan oli olemassa, ei
varmaankaan ollut yhtä suuri kuin hänen uteliaisuutensa.
»Minne lähteä?»
Pöydällä hänen edessään lepäsi kirje, mutta hänellä ei ollut kyllin
rohkeutta lukea eteenpäin. Vihdoin hän sanoi: »Mitä vielä pelkään?
Voidaanko vielä sanoa sellaista, mitä en ole jo itse itselleni sanonut?
Se, jota koko tämä asia koskee, on kuollut, kotiin en voi palata,
parin viikon kuluttua julistetaan avioero, ja lapsi jätetään isälle.
Luonnollisesti. Minä olen syyllinen, ja syyllinen ei voi lastansa
kasvattaa. Ja millä varoilla sen tekisinkään? Itsestäni voinen pitää
huolta. Katsonpa, mitä äiti siitä kirjoittaa, millaiseksi hän elämäni
ajattelee.»
Tuon sanottuaan hän tarttui jälleen kirjeeseen lukeakseen sen loppuun.
»... Ja sitten tulevaisuutesi, rakas Effi. Sinun täytyy nyt alkaa
elää omin neuvoin ja saat luottaa siihen, että sinua avustamme,
mikäli ulkonaiset varat ovat kysymyksessä. Sinun on paras elää
Berlinissä (suuressa kaupungissa sellaiset asiat häipyvät parhaiten
huomaamattomiin), ja sinä tulet kuulumaan siellä niiden monien
joukkoon, jotka ovat itse riistäneet itseltään, vapaan ilman ja
kirkkaan päivänpaisteen. Sinä tulet elämään yksinäisenä, ja ellet sitä
tahdo, sinun on luultavasti pakko laskeutua omaa olopiiriäsi alemmaksi.
Se maailma, jossa olet elänyt, tulee olemaan sinulta suljettu.
Kaikkein murheellisinta sekä meille että itsellesikin (itsellesikin,
mikäli otaksumme sinut tuntevamme), on, että vanhempienkin koti
tulee olemaan sinulta suljettu; me emme voi tarjota sinulle mitään
hiljaista olopaikkaa Hohen-Cremmenissä, emme mitään suojaa talossamme,
koska niinmuodoin olisi suljettava talomme koko maailmalta, ja sitä
emme missään tapauksessa tahdo tehdä. Me emme suinkaan ole maailmaan
ylenmäärin kiintyneet, eikä eroaminen siitä, mitä 'seurapiiriksi'
nimitetään, suinkaan ilmene meille ehdottoman sietämättömänä; ei, ei
siitä syystä, vaan yksinkertaisesti senvuoksi, että tahdomme tunnustaa
väriä ja kaikkien ihmisten nähden — en voi säästää sinua jättämällä
sanan lausumatta — tuomita tekosi, ainoan ja hellästi rakastamamme
lapsen menettelyn...»
Effi ei voinut lukea enempää; hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja
turhaan taisteluaan sitä vastaan hän vihdoin alkoi ankarasti nyyhkyttää
ja itkeä siten keventäen sydäntänsä.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua kuului koputettavan, ja Effin kehoittaessa
astumaan sisään ilmaantui salaneuvoksetar.
»Saanko tulla?»
»Epäilemättä, parahin salaneuvoksetar», sanoi Effi, joka nyt lepäsi
sohvassa kevyesti peitettynä ja kädet ristissä. »Olen ihan uupunut ja
olen sovittautunut tähän niin hyvin kuin kävi päinsä. Suvainnette ottaa
tuolin itsellenne.»
Salaneuvoksetar istuutui niin, että pöytä kukkamaljakkoineen oli hänen
ja Effin välissä. Effi ei ilmaissut minkäänlaista hämmentymistä eikä
muuttanut ollenkaan asentoansa; kädetkin olivat yhä ristissä. Yhtäkkiä
hänestä tuntui aivan yhdentekevältä, mitä tuo rouva ajatteli; hän
tahtoi vain päästä pois.
»Olette saanut murheellisen uutisen, rakas, armollisin rouva...»
»Murheellinen on liian lievä sana», sanoi Effi. »Joka tapauksessa on
asia kyllin murheellinen tehdäkseen äkkinäisen lopun yhdessäolostamme.
Minun täytyy lähteä jo tänään.»
»En tahtoisi olla tungetteleva, mutta koskeeko asia jollakin tavoin
Annia?»
»Ei, se ei koske Annia. Uutiset eivät tulleet Berlinistä, vaan
äidiltäni. Hän on huolissaan minun tähteni, ja minä pidän tärkeänä
saada huolet hälvenemään tai, ellen siihen kykenisikään, olla ainakin
läsnä.»
»Käsitän asian liiankin hyvin, vaikka toisaalta kovin valitan, että
minun nyt on vietettävä yksin nämä viimeiset Emsin päivät. Saanko
tarjota teille palveluksiani?»
Ennenkuin Effi ehti vastaamaan, astui sisään Afra, joka ilmoitti, että
kokoonnuttiin aamiaisaterialle. Hän kertoi kaikkien olevan erittäin
kiihtyneessä mielentilassa: keisarin sanottiin todennäköisesti tulevan
kolmeksi viikoksi, lopuksi järjestettäisiin suuret kenttäharjoitukset,
ja Bonnin husaarien piti heidänkin saapua.
Rouva Zwicker teki heti laskelmiaan, kannattaisiko jäädä niin pitkäksi
ajaksi, johtui ehdottomasti myönteiseen päätelmään ja lähti sitten
Effin puolesta ilmoittamaan, ettei Effi voinut tulla aamiaispöytään.
Afran aikoessa kohta senjälkeen poistua Effi virkkoi: »Ja sitten,
Afra, kun olette vapaa, tulette ehkä neljännestunniksi auttamaan minua
tavaroitteni kokoamisessa. Minä matkustan jo tänään seitsemän aikaan
lähtevässä junassa.»
»Jo tänään? Ah, armollinen rouva, se on sentään vahinko. Nythän vasta
kauniit päivät alkavat.»
Effi hymyili.
* * * * *
Rouva Zwicker, joka toivoi yhä saavansa kuulla kaikenlaista, oli
vain vaivoin suostunut olemaan saattelematta »rouva paroonitarta».
»Asemalla», oli Effi vakuuttanut, »ihminen on aina hajamielinen,
ajattelee väin paikkaansa vaunussa ja matkatavaroitansa; juuri
sellaisille henkilöille, joihin on kiintynyt, sanoo mielellään hyvästi
jo ennen.» Rouva Zwicker todisti asian oikeaksi, vaikka varsin hyvin
oivalsi siinä piilevän verukkeen; hän oli eläessään ehtinyt seisomaan
kaikenlaisten ovien takana ja tiesi heti, mikä oli aito asia, mikä ei.
Afra saatteli Effin asemalle ja vaati häneltä varman lupauksen, että
hän tulisi jälleen seuraavana kesänä; joka on kerran Emsissä ollut,
tulee aina uudelleen, sanoi hän. Bonnia lukuunottamatta oli Ems
maailman paras paikka.
Rouva Zwicker oli sillävälin istuutunut kirjoittamaan kirjeitä, ei
salissa olevan hieman horjuvaisen rokokopöydän ääreen, vaan ulos
pengermälle, saman pöydän luo, jonka ääressä hän oli tuskin kymmenen
tuntia aikaisemmin nauttinut aamiaista Effin seurassa.
Hän iloitsi kirjeestään, jonka oli määrä tulla erään Reichenhallissa
oleskelevan berliniläisen rouvan osaksi. Nämä molemmat sielut olivat
jo aikoja sitten löytäneet toisensa, ja kummankin huippukohtana
oli koko miesmaailmaan kohdistuva ankara epäileväisyys; molempien
mielestä miehet eivät läheskään täyttäneet niitä vaatimuksia, joita
kohtuudenmukaisesti sopi heille asettaa, kaikkein vähimmin niinsanotut
»pulskat» miehet. »Ne, jotka eivät hämmingiltään tiedä, minne katsoa,
ovat lyhyen alkututkimuksen jälkeen kuitenkin kaikkein parhaat,
varsinaiset Don Juanit aiheuttavat joka kerta pettymystä. Mistä se
oikeastaan johtuneekaan?» Tällaisia viisaita lausumia nämä ystävättäret
keskenään vaihtoivat.
Rouva Zwicker kirjoitti jo toista arkkia ja jatkoi ylen kiitollisen
aiheensa käsittelyä — sen nimi oli tietenkin »Effi» — seuraavaan
tapaan: »Kaiken kaikkiaan hän oli varsin siedettävä, kohtelias,
avomielinen, kuten näytti, vailla kaikkea aatelisen omahyväisyyttä
(tai ainakin taitava sitä salaamaan) ja aina harras kuuntelemaan, kun
hänelle jotakin mielenkiintoista kertoi, ja minä tietenkin käytin
tilaisuutta runsain määrin hyväkseni, kuten ilmankin arvannet. Siis
vielä kerran: viehättävä nuori rouva, viidenkolmatta vuoden ikäinen,
ei ainakaan paljoa vanhempi. Mutta minä en ole sittenkään vielä
koskaan luottanut rauhaan enkä luota vielä nytkään, niin, nyt kenties
kaikkein vähimmin. Tänä päivänä sattuneessa kirjejutussa — niin, siinä
piilee todellinen tarina. Siitä olen varsin varma. Muuten sattuisi
ensi kerran, että erehdyn sellaisessa asiassa. Se seikka, että hän
mielellään puhui berliniläisistä muotipapeista ja määritteli kunkin
hurskauden määrän, sekä sattumalta esiin vilkahtava Gretchenin-katse,
joka vakuutti olevansa kykenemätön minkäänlaista häiriötä aiheuttamaan,
— kaikki nuo seikat vakaannuttivat uskoani... Mutta tuossapa tuleekin
Aframme, josta luullakseni sinulle jo kirjoitin, sievä tyttö — asettaa
pöydälle sanomalehden, jonka sanoo emäntämme lähettäneen minulle; siinä
näkyy olevan sinisellä merkitty kohta. Suonet anteeksi, jos ensin luen
sen kohdan...»
»Jälkikirjoitus. Sanomalehti oli varsin mielenkiintoinen ja tuli kuin
kutsuttuna. Leikkaan sinisellä merkityn kohdan irti ja liitän sen
kirjeeni mukaan. Siitä näet, etten ole erehtynyt. Kuka lieneekään
tuo Crampas? Uskomatonta — kirjoittaa ensin itse kirjeitä ja sitten
vielä säilyttelee toisen kirjoittamia! Mitä virkaa onkaan uuneilla ja
liesillä? Tämän kaksintaisteluhullutuksen vielä vallitessa ei missään
tapauksessa saa niin menetellä; jonkin tulevan sukupolven voitaneen
sallia tyydyttää kirjeenkirjoittamishimoansa, koska se kenties
silloin on jo vaaraton. Mutta nykyjään me emme ole vielä läheskään
niin pitkällä. Muuten olen täynnä nuoreen paroonittareen kohdistuvaa
säälintunnetta ja löydän auttamattoman itserakkauteni vuoksi ainoan
lohdutukseni siitä, etten ole asiaa väärin arvostellut. Ja eihän tapaus
ollut niinkään jokapäiväinen. Heikompi diagnostikko olisi kenties
sentään antanut pettää itseään. Aina sinun Sophie.»