Effi ja salaneuvoksetar Zwicker olivat olleet melkein kolme viikkoa
Emsissä. He asuivat erään soman pienen huvilan alakerrassa. Heidän
asuinhuoneittensa välisessä yhteisessä salissa, josta avautui näköala
puutarhaan, oli palisanderiflyygeli, jolla Effi soitti toisinaan
sonaatin, rouva Zwicker toisinaan valssin; viimeksimainittu oli aivan
epämusikaalinen ja rajoittui pääasiallisesti ihastelemaan Niemannia
Tannhäuserin osan esittäjänä.
Oli ihana aamu; pienessä puutarhassa visersivät linnut ja viereisestä
talosta, jossa oli »lokaali», kuului varhaisesta hetkestä huolimatta
jo biljardipallojen kopsahtelu. Naiset eivät olleet nauttineet
aamuistaan salissa, vaan parin jalan korkuisella ulkopengermällä, josta
kolme porrasaskelmaa johti puutarhaan, ulkokaihdin oli vedetty ylös,
jotta he voisivat esteettömästi nauttia raikkaasta ilmasta, ja Effi
ja salaneuvoksetar tekivät verrattain uutterasti käsityötänsä. Vain
silloin tällöin vaihdettiin jokin sana.
»Minä en käsitä», sanoi Effi, »minkätähden en ole saanut kirjettä
neljään päivään; hän kirjoittaa muuten joka päivä. Lieneekö Anni
sairas? Tai hän itse?»
Rouva Zwicker hymyili. »Saatte varmaan pian kuulla, rakas ystävä, että
hän on aivan terve, aivan terve.»
Noiden sanojen sävy vaikutti Effiin epämiellyttävästi, ja hän näytti
aikovan vastata, mutta samassa astui salista pengermälle, aamiaispöytää
korjaamaan, Bonnin tienoilta kotoisin oleva palvelijatar, joka oli
nuoruudestaan saakka tottunut vertailemaan moninaisia elämän ilmiöitä
Bonnin ylioppilaihin ja Bonnin husaareihin. Hänen nimensä oli Afra.
»Afra», virkkoi Effi, »kello on varmaan jo yhdeksän; eikö
postinkuljettaja ole vielä käynyt?»
»Ei, ei vielä, armollinen rouva.»
»Mistä se johtuu?»
»Tietenkin postinkuljettajasta. Hän on Siegeniläisiä ja hänessä ei ole
mitään reippautta. Olen sen jo hänelle sanonut, sanoin, että sellainen
on pelkkää hulttiomaisuutta. Ja missä kunnossa onkaan hänen tukkansa;
luulenpa, ettei hän edes kunnolla tiedä, mikä on jakaus.»
»Te olette, taaskin liian ankara, Afra. Ajatelkaahan, kuinka
postinkuljettajan oli liikuttava päivät pääksytysten alinomaisessa
helteessä...
»Niinpä kyllä, armollinen rouva. Mutta onhan toisia, jotka siihen
pystyvät; ne, jotka ovat sellaista ainesta, siihen kykenevät.» Niin
sanoessaan hän otti tarjottimen taitavasti viiden sormensa varaan ja
astui portaita alas mennäkseen keittiöön lyhintä tietä.
»Sievä tyttö», sanoi rouva Zwicker. »Ja nopsa ja näppärä, tekisipä
melkein mieleni sanoa luontevan viehättävä. Tiedättekö, rakas
paroonitar, että tuo Afra... muuten ihmeellinen nimi, ja kuuluu
olleen olemassa pyhä Afra, vaikka en usko meidän Aframme olevan hänen
jälkeläisiään...»
»Parahin salaneuvoksetar, nyt te jälleen syvennytte sivuasiaanne, jonka
nimi on tällä kertaa Afra, siinä määrin, että unohdatte kerrassaan,
mitä oikeastaan aloitte sanoa...»
»Enpä suinkaan, rakas ystäväni; joka tapauksessa löydän jälleen latuni.
Tahdoin sanoa, että tämä Afra muistuttaa tavattomasti sitä muhkeata
naishenkilöä, johon teidän talossanne...»
»Niin, olette oikeassa. Yhtäläisyyttä on olemassa. Meidän sisäkkömme
on vain melkoista sievempi ja varsinkin hänen hiuksensa ovat paljoa
kauniimmat ja täydemmät. En ole nähnytkään sellaisia kauniita
pellavaisia hiuksia kuin meidän Johannallamme. Jotakin sentapaista
tosin näkee, mutta ei niin runsaita...»
Rouva Zwicker hymyili. »Harvoinpa kuulee nuoren rouvan niin
innostuneesti puhuvan sisäkkönsä kauniista vaaleista hiuksista. Ja
vielä niiden runsaudestakin! Tiedättekö, se tuntuu minusta kerrassaan
liikuttavalta. Oikeastaanhan joutuu palvelijattaria valitessaan
alinomaa pulaan. Kauniita niiden pitää olla, koska loukkaa kaikkia
vieraita, ainakin miespuolisia, jos näkevät oviaukkoon ilmestyvän
pitkän hongankolistajan, harmaapintaisen ja mustareunaisen, ja on sula
onni, että käytävät yleensä ovat pimeät. Mutta jos taas pitää liian
suurta lukua sellaisesta edustuksesta ja niinsanotusta ensimmäisestä
vaikutelmasta ja jos vielä lahjoittaa sellaiselle henkilölle toisen
valkoisen koruesiliinan toisensa jälkeen, niin ihmisellä ei oikeastaan
ole enää rauhallista hetkeä, ja ellei ole liian itserakas ja liiaksi
itseensäluottava, joutuu itseltään kysymään, eikö ole tarpeen
jonkinlainen remeduuri. 'Remeduuri' näet oli Zwickerin lempisana, ja
sillä hän minua usein ikävystytti; mutta totta kyllä, että kaikilla
salaneuvoksilla on sellaisia lempisanoja.»
Effi kuunteli varsin sekavin tuntein. Jos salaneuvoksetar olisi ollut
vähänkin toisenlainen, niin tuo kaikki olisi voinut olla varsin
viehättävää, mutta kun hän kerran oli sellainen kuin oli, ei Effiä
erikoisesti miellyttänyt se, mikä kenties muuten olisi häntä kerrassaan
ilahduttanut.
»Olette aivan oikeassa, rakas ystävä, mitä salaneuvoksiin tulee.
Innstetten on hänkin omaksunut sellaisia lauseparsia, mutta nauraa
aina, kun häntä senvuoksi silmäilen, ja pyytää jälkeenpäin anteeksi
virallisia lausumiansa. Mutta teidän arvoisa puolisonne oli varmaan
palvellut kauemmin ja oli yleensäkin vanhempi...»
»Hieman», virkkoi salaneuvoksetar kärkevästi ja torjuvasti.
»Ja kaiken kaikkiaan minä en voi oikein käsittää kaikkia niitä pelkoja,
joista puhutte. Onhan se, mitä hyviksi tavoiksi nimitetään, yhä vielä
voima...»
»Niinkö luulette?»
»... Enkä voi varsinkaan ajatella, että juuri teidän osaksenne olisi
tullut sellaisten huolten ja pelkojen kokeminen. Teissä on — anteeksi,
että tässä ihan avoimesti asian mainitsen — juuri sitä, mitä miehet
mainitsevat viehätyksen nimellä; te olette hilpeä, huvittava, ja ellei
olisi epähienoa, tahtoisin nämä teidän etunne huomioonottaen teiltä
kysyä, perustuuko se mitä äsken sanoitte, kaikenlaisiin tuskallisiin
omiin kokemuksiin.»
»Tuskallisiin?» virkkoi rouva Zwicker. »Ah, rakas armollinen rouva,
tuskallinen on liian korkea sana, siinäkin tapauksessa, että ihminen
kenties on eläessään kokenut monenlaista. Tuskallinen on suoraan sanoen
liikaa, aivan liikaa. Ja onhan ihmisessä sitäpaitsi omat apukeinonsa ja
vastavoimansa. Ette saa suhtautua sellaiseen liian traagillisesti.»
»En voi luoda itselleni mitään oikeata käsitystä siitä, mitä
suvaitsette vihjailla. Tosin ei ole laita niin, etten tiedä,
mitä synti on, sen tiedän minäkin; mutta onhan sentään eroa, jos
ihminen sattuu joutumaan kaikenlaisiin huonoihin ajatuksiin tai jos
sellaiset asiat muodostuvat ihmiselle puolittaiseksi tai kokonaiseksi
elämäntottumukseksi. Ja vielä omassa kodissa...»
»Siitä en tahdo puhua, en tahdo suoraan niin sanoa, vaikka avoimesti
tunnustaakseni olen tai — kuten minun nyt on sanottava; asiat näet ovat
kaukana menneisyydessä — olin siinäkin suhteessa täynnä epäluuloja.
Mutta onhan tilaisuutta ulkopuolellakin. Oletteko kuullut huviretkistä?»
»Epäilemättä. Ja olisinpa mielissäni, jos Innstetten sellaista enemmän
harrastaisi...»
»Harkitkaa asiaa, rakas ystäväni. Zwicker oli aina Saatwinkelissä. Voin
teille vain sanoa, että aina, kun tuon nimen kuulen, sydäntäni vieläkin
kouristaa. Mitä ovat yleensäkin kaikki huvipaikat vanhan rakkaan
Berlinimme lähistöllä! Minä näet rakastan sittenkin Berliniä. Mutta jo
pelkät kysymykseen tulevien paikkakuntien nimet sisältävät kokonaisen
maailman huolta ja pelontuskaa. Te hymyilette. Mutta sanokaahan
itse, rakas ystävä, mitä voitte odottaa suurelta kaupungilta ja sen
siveellisiltä olosuhteilta, kun melkein sen porteilla (Charlottenburgin
ja Berlinin välillä näet ei enää ole mitään oikeata eroa) kohtaatte
tuskin tuhannen askelen alalla Pichelsbergin, Pichelsdorfin ja
Pichelswerderin. Kolminkertainen Pichel on jo liikaa. Voitte etsiä koko
maailmasta, mutta mistään muualta ette sellaista löydä.»
Effi nyökkäsi.
»Ja kaikki tämä», jatkoi rouva Zwicker, »tapahtuu tuoreessa puussa
Havelin puolella. Tämä kaikki on lännen puolta, missä on kulttuuria ja
korkeampaa sivistystä. Mutta lähtekäähän, armollinen rouva, toiselle
puolelle, Spreen varrelle. En puhu Treptowista ja Stralausta, ne ovat
pieniä asioita, viattomia, mutta jos otatte käsille erikoiskartan,
tapaatte ainakin omituisten nimien joukossa, kuten Kiekebusch,
Wuhlheide... olisittepa kuullut, kuinka Zwicker sanan lausui...
nimiä, jotka ovat luonteeltaan kerrassaan karkeita ja joilla en tahdo
korvianne loukata. Mutta ne juuri ovat tietenkin suosituimpia paikkoja.
Minä vihaan huviretkiä, jotka kansanmieli kuvittelee vaunuretkiksi
isänmaallisine lauluineen, mutta joissa todellisuudessa piilevät
yhteiskunnallisen kumouksen idut. Puhuessani 'yhteiskunnallisesta
kumouksesta' tarkoitan tietenkin moraalista kumousta, kaikki muu on
jo voitettu kanta, ja jo Zwicker sanoi minulle viimeisinä päivinänsä:
'Usko minua, Sophie, Saturnus syö lapsensa'. Ja vaikka Zwicker
saattoikin olla monella muotoa puutteellinen, minun on kuitenkin
tunnustaminen, että hän oli filosofinen pää ja tajusi luontoperäisen
vaiston nojalla historiallista kehitystä... Mutta nytpä huomaan, että
rakas rouva von Innstetten, joka yleensä on kovin kohtelias, kuuntelee
enää vain puolella korvalla, mikä onkin luonnollista, kun ottaa
huomioon, että postinkuljettaja on ilmaantunut näkyviin. Nyt hänen
sydämensä rientää sinne ja ottaa ennakolta kirjeestä rakkaat sanat...
No, Böselager, mitä tuottekaan?»
Puhuteltu oli sillävälin astunut pöydän luo ja latoi siihen tuomisensa:
useita sanomalehtiä, kaksi kähertäjän reklaamia ja suuren kirjatun
kirjeen rouva paroonitar von Innstettenille, synt. von Briest.
Vastaanottaja merkitsi nimensä, ja postinkuljettaja poistui. Rouva
Zwicker silmäili kähertäjien ilmoituksia ja kertoi nauraen hiustenpesun
käyneen huokeammaksi.
Effi ei kuunnellut, hän käänteli kädessään kirjettänsä ja arkaili
sitä avata, itsekään tietämättä minkätähden. Se oli kirjattu,
suljettu kahdella suurella sinetillä, ja kirjekuori oli tavallista
jäykempi. Mitä se merkitsi? Postileima »Hohen-Cremmen» ja osoite äidin
kirjoittama. Innstetteniltä siis ei ollut vielä viidentenäkään päivänä
tullut yhtäkään riviä.
Hän otti helmiäiskahvaiset sakset ja leikkasi kirjeen pitkän sivun
hitaasti auki. Ja nyt oli häntä odottamassa uusi yllätys. Kirjeen
muodostivat tosiaankin äidin tiheät rivit, mutta arkin sisässä oli
leveän paperiliuskan ympäröimiä seteleitä, ja liuskaan oli isän
käsialalla merkitty summa. Effi siirsi kirjekuoren kauemmaksi ja
alkoi lukea nojaten taaksepäin keinutuolissaan. Mutta pitkälle hän
ei päässyt, rivit näyttivät pakenevan, ja hänen kasvonsa valahtivat
verettömiksi. Sitten hän kumartui ja alkoi uudelleen lukea.
»Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Huonoja uutisiako?»
Effi nyökkäsi, mutta ei vastannut sen enempää, pyysi vain saada lasin
vettä. Juotuaan hän sanoi: »Se menee ohi, parahin salaneuvoksetar,
mutta tahtoisin vetäytyä hetkiseksi omaan huoneeseeni... Kunpa voisitte
lähettää Afran.»
Hän nousi ja lähti saliin, missä ilmeiseksi mielihyväkseen sai tukea
palisanderiflyygelistä. Sen vieritse hän tuli oikealla puolella
sijaitsevan huoneensa ovelle, sai sen haeskellen ja haparoiden
avatuksi, ehti seinällä olevan vuoteensa luo ja lysähti siihen
pyörtyneenä.