Innstetten saapui jo saman päivän iltana takaisin Berliniin. Hän
oli ajanut tienristeykseen jätetyissä vaunuissa suoraan asemalle
poikkeamatta enää Kessinissä ja oli jättänyt molempien sekundanttien
asiaksi ilmoittaa asiasta viranomaisille. Matkalla (hän oli yksin
vaununosastossa) hän harkitsi vielä kerran tapahtumia; ajatukset olivat
samat kuin pari päivää sitten, mutta liikkuivat nyt päinvastaisessa
suunnassa: lähtivät siitä vakaumuksesta, että hän oli menetellyt
oikeutensa ja velvollisuutensa mukaisesti, ja päätyivät sitä koskeviin
epäilyksiin. Jos syyllisyys yleensä jotakin on, niin se ei ole sidottu
paikkaan ja hetkeen eikä voine raueta olemattomiin päivästä toiseen
siirryttäessä. Rikos vaatii rangaistusta; siinä on järkeä.
Asian vanheneminen sitävastoin on puolinaisuutta, heikkoutta, joka
tapauksessa jotakin proosallista. Tuo ajatus rohkaisi häntä, ja hän
toisti itsekseen, että oli tapahtunut niinkuin oli täytynyt tapahtua.
Mutta samana hetkenä, jona tuo näytti hänestä varmalta, hän sen jälleen
kumosi. »Asiain vanhenemista täytyy olla olemassa, se on ainoa järkevä
mahdollisuus; yhdentekevää, onko se sitäpaitsi proosallistakin; järkevä
on enimmälti proosallista. Minä olen nyt viidenneljättä vuoden ikäinen.
Jos olisin löytänyt kirjeet viisikolmatta vuotta myöhemmin, olisin
ollut seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Silloin olisi Wüllersdorf
sanonut: 'Älkää olko narri, Innstetten!' Ja ellei sitä olisi sanonut
Wüllersdorf, niin Buddenbrook olisi sen sanonut, ja ellei hänkään, niin
minä itse. Tuo on minulle selvää. Jos asiaa liiaksi kärjistää, niin
liioittelee ja johtuu naurettavuuteen. Aivan varmaan. Mutta mistä se
alkaa? Missä on raja? Kymmenen vuotta vaatii vielä kaksintaistelua, ja
silloin puhutaan kunniasta, mutta yhdentoista tai kenties vain kymmenen
ja puolen vuoden kuluttua sitä nimitetään mielettömyydeksi. Raja,
raja! Missä se on? Oliko se olemassa? Oliko sen yli jo kuljettu? Kun
muistelen hänen viimeistä katsettaan, niin luulenpa sen alistuneena
ja kurjuudessaan yhä hymyillen minulle sanoneen: 'Periaatteilla
ratsastamista. Innstetten... Olisitte voinut säästää asian minulta
ja itseltännekin'. Ja hän oli kenties oikeassa. Jotakin sellaista
soi sielussani. Niin, jos olisin ollut täynnä kuolettavaa vihaa, jos
minussa olisi piillyt syvä kostontunne... Kosto ei ole mikään kaunis
asia, mutta inhimillinen, ja sillä on inhimillinen oikeutuksensa. Mutta
näin ollen se kaikki tapahtui erään mielikuvan, erään käsitteen vuoksi,
oli tehty juttu, puoli komediaa. Ja tätä komediaa minun täytyy nyt
näytellä edelleen, täytyy lähettää Effi pois, tuhota hänet ja itseni
hänen kerallaan... Minun olisi pitänyt polttaa kirjeet, ja maailman ei
olisi milloinkaan pitänyt saada asiasta tietää. Ja kun hän sitten olisi
tullut, mitään aavistamatta, olisi minun pitänyt sanoa 'Tuossa on sinun
sijasi' ja olisi pitänyt sisäisesti hänestä erota. Ei maailman nähden.
On olemassa paljon elämää, joka ei sitä nimeä ansaitse ja paljon
avioliittoja, jotka eivät avioliittoja ole... Onni olisi mennyttä,
mutta minä en näkisi alinomaa edessäni silmiä kysyvine katseineen ja
sanattomine syytöksineen.»
* * * * *
Vähän ennen kymmentä Innstetten saapui asuntonsa oven eteen. Hän nousi
portaita ja soitti kelloa; Johanna tuli avaamaan.
»Kuinka voi Anni?»
»Hyvin, armollinen herra. Hän ei vielä nuku... Jos armollinen herra...»
»Ei, se vain saisi hänet levottomaksi. Käyn mieluummin huomenna aamulla
häntä katsomassa. Tuokaa minulle lasi teetä, Johanna. Onko joku käynyt
täällä?»
»Vain tohtori.»
Innstetten oli jälleen yksin. Hän käveli edestakaisin, kuten hänen
tapanaan oli. »He tietävät jo kaikki; Roswitha on typerä, mutta Johanna
on älykäs henkilö. Ja elleivät varmaan tiedäkään, ovat kuitenkin sitä
aprikoineet ja tietävät sittenkin. Merkillistä, mikä kaikki muuttuu
merkiksi ja lavertelee juttuja, ikäänkuin kaikki olisivat olleet mukana
näkemässä.»
Johanna toi teen. Innstetten joi. Hän oli ponnistusten jälkeen
sanomattoman väsynyt ja vaipui uneen.
* * * * *
Innstetten nousi hyvissä ajoin. Hän kävi Annia katsomassa, jutteli
hänen kanssaan pari sanaa, kiitti häntä hyväksi sairaaksi ja lähti
sitten ministeristöön ilmoittamaan esimiehelleen tapahtumasta.
Ministeri oli erittäin suopea. »Niin, Innstetten, onnellinen se, joka
suoriutuu hyvin kaikesta, mitä elämä voi meille tuoda; teidän on niin
käynyt.» Hänen mielestään oli kaikki, hyvässä järjestyksessä, ja hän
jätti asian Innstettenin itsensä hoidettavaksi.
Innstetten palasi asuntoonsa vasta myöhään iltapuolella ja löysi
muutamia Wüllersdorfin kirjoittamia rivejä. »Tänään tullut takaisin.
Kokenut sanomattoman paljon, tavallista ja liikuttavaa; ennen kaikkea
Gieshübler. Miellyttävin kyttyräselkä, minkä olen koskaan tavannut.
Teistä hän ei paljoakaan puhunut, mutta rouvasta, rouvasta! Hän ei
voinut mitenkään rauhoittua, ja vihdoin tuo pieni mies alkoi itkeä.
Mitä kaikkea sattuukaan. Toivottavaa olisi, että olisi enemmän
Gieshüblereitä. Mutta valitettavasti on enemmän toisenlaisia. Ja sitten
kohtaus majurin kodissa... kauheata. Siitä ei sanaakaan. On jälleen
opittu, että tulee olla varuillaan. Käyn huomenna luonanne. Teidän W.»
Tuon luettuaan Innstetten tunsi mielensä kerrassaan järkytetyksi. Hän
istui kirjoittamaan puolestaan muutamia kirjeitä. Saatuaan ne valmiiksi
hän soitti: »Johanna, viekää kirjeet postilaatikkoon.»
Johanna otti kirjeet ja aikoi lähteä.
»... Sitten vielä eräs asia, Johanna: rouva ei tule takaisin. Saatte
muilta kuulla, minkätähden. Annille ei pidä asiasta ilmoittaa, ei
ainakaan nyt. Lapsi parka. Teidän tulee vähitellen hänelle selittää,
ettei hänellä enää ole äitiä. Minä en voi sitä tehdä. Mutta menetelkää
älykkäästi. Ja pitäkää varanne, ettei Roswitha tärvele koko asiaa.»
Johanna seisoi hetkisen kuin huumaantuneena. Sitten hän meni
Innstettenin luo ja suuteli hänen kättänsä.
Ehdittyään takaisin keittiöön hän oli ylen ylpeä ja täynnä paremmuuden,
melkeinpä onnenkin tuntoa. Armollinen herra oli sanonut hänelle kaikki,
olipa vielä lisännyt: »ettei Roswitha tärvele koko asiaa.» Se oli
pääasia, ja vaikka hänen hyvässä sydämessään olikin rouvaan kohdistuvaa
osanottoa, hänen mieltänsä askarrutti sittenkin kaikkein eniten se
seikka, että armollinen herra oli suhtautunut häneen tutunomaisesti.
Tavallisissa oloissa hänen olisi ollut varsin helppo ilmaista ja
tehostaa voittoansa, mutta tänään sattui niin onnettomasti, että hänen
kilpailijansa osoittautui enemmän tietäväksi, vaikka ei ollutkaan
mikään luottamushenkilö. Portinvartija näet oli suunnilleen samoihin
aikoihin kutsunut Roswithan pieneen suojaansa ja oli hänen sisään
astuessaan heti ojentanut hänelle luettavaksi sanomalehden. »Kas
tuossa, Roswitha, jotakin teitä varten; voitte myöhemmin tuoda sen
takaisin. Se on vain Fremdenblatt, mutta Lene on jo lähtenyt noutamaan
Journalia. Siinä on varmaan enemmän, ne tietävät aina kaikki. Kukapa
olisikaan voinut sellaista ajatella, Roswitha!»
Roswitha, joka ei yleensä ollut kovin utelias, oli kuitenkin lähtenyt
mahdollisimman nopeasti takaportaita ylös ja oli vastikään uutisen
lukenut, kun Johanna tuli.
Johanna laski Innstettenin hänelle antamat kirjeet pöydälle, silmäili
osoitteita tai oli silmäilevinään (hän tiesi jo hyvinkin, keille ne
olivat osoitetut) ja virkkoi teeskennellyn tyynesti: »Eräs kirje on
osoitettu Hohen-Cremmeniin.»
»Sen arvaan», sanoi Roswitha.
Johannaa tuo huomautus melkoisesti hämmästytti. »Eihän herra muuten
kirjoita koskaan Hohen-Cremmeniin.»
»Niin, ei muuten. Mutta nyt... Ajatelkaahan, tämän antoi minulle
vastikään portinvartija.»
Johanna otti lehden ja luki puoliääneen kohdan, joka oli merkitty
levein mustekynän vedoin: »Vähän ennen lehden painoon menoa saamme
luotettavalta taholta kuulla, että eilen aamulla on Kessinin
kylpypaikassa Taka-Pommerissa tapahtunut kaksintaistelu ministerineuvos
v. Im (Keithstrasse) ja majuri Crampasin välillä. Majuri Crampas
kaatui. Kerrotaan, että majuri ja neuvoksetar, kaunis ja vielä erittäin
nuori rouva, ovat olleet suhteissa.»
»Mitä kaikkea tuollaiset lehdet kirjoittavatkaan», virkkoi Johanna,
jota harmitti se, että hänen oma uutisensa oli jo vanhentunut.
»Niin», sanoi Roswitha. »Ja tuon nyt lukevat ihmiset ja parjaavat
rakasta rouva parkaani. Ja majuri rukka on nyt kuollut.»
»Niin, Roswitha, mitä oikeastaan ajattelette? Eikö hänen pidä olla
kuollut? Vai pitäisikö mieluummin armollisen herramme olla vainaja?»
»Ei, Johanna, armollisen herramme pitää hänenkin elää, kaikkien pitää
elää. Minä en kannata kuoliaaksi ampumista enkä voi edes kuunnella
pyssynpauketta. Mutta ajatelkaahan, Johanna, siitähän on jo pitkä,
puoli iäisyyttä, ja kirjeet, jotka minusta heti näyttivät omituisilta —
niissä oli punainen nauha ympärillä, pariin kolmeen kertaan kiedottuna
ja solmittuna, ilman ruusuketta — nehän näyttivät jo ihan keltaisilta,
niin pitkä siitä on. Mehän olemme olleet täällä jo yli kuusi vuotta, ja
kuinka voikaan sellaisten vanhojen juttujen vuoksi...»
»Ah, Roswitha, te puhutte niinkuin ymmärrätte. Ja tarkoin katsoen
on syy teidän. Kirjeistähän se johtuu. Minkätähden tulittekaan
talttoinenne ja mursitte pöydän auki. Eihän sellaista saa milloinkaan
tehdä; ei saa murtaa lukkoa, jonka toinen on sulkenut.»
»Mutta Johanna, teette tosiaankin liian pahoin sanoessanne minulle noin
vasten kasvoja. Tiedättehän hyvinkin, että olette itse syypää, että
syöksyitte keittiöön kuin hupsu ja sanoitte minulle, että ompelupöytä
oli avattava, koska siellä on haavanside. Sitten tulin minä ja toin
taltan, ja nyt olen muka minä syyllinen. Onpa totisesti...»
»Sitä en tahtonut väittää, Roswitha. Mutta ette saa tulla sanomaan:
majuri parka. Mitä merkitsee majuri parka! Koko majuri parka ei
kelvannut kerrassa mihinkään; mies, joka lakkaamatta vääntelee
sellaisia punervia viiksiänsä, ei kelpaa mihinkään, vaan saa aikaan
pelkkää vahinkoa. Kun on aina palvellut hienoissa perheissä... mutta
sitä teissä ei ole, Roswitha, se teistä juuri puuttuu... silloin
tietää, mikä sopii ja on kunniaksi, ja tietää, että jos sellaista
kerran sattuu, niin ei muu auta; tulee se, mitä nimitetään haasteeksi,
ja toinen ammutaan kuoliaaksi.»
»Tiedänhän tuon minäkin; en ole sellainen tolvana, jollaiseksi tahdotte
minut aina tehdä. Mutta kun on kulunut jo niin pitkä aika...»
»Niin, Roswitha, tuo teidän 'jo niin pitkä aika' se juuri osoittaa,
ettette ymmärrä asiasta yhtään mitään. Te kerrotte aina vanhaa
tarinaanne isästänne, joka tulee tulisine rautoineen teitä kohti,
ja joka kerta, kun pistän hehkuvaa pulttia silitysrautaan, joudun
pakostakin ajattelemaan isäänne, näen aina, kuinka hän aikoo teidät
tappaa sen lapsen tähden, joka nyt on kuollut. Niin, Roswitha, siitä te
puhutte aina, puuttuu vain, että kerrotte jutun Annillekin, ja kun Anni
ripille pääsee, hän varmaan saa sen kuulla, kukaties jo samana päivänä;
ja se suututtaa minua, että olette sellaisissa asioissa mukana ollut,
ja olihan isänne vain kylän seppä, joka kengitti hevosia tai raudoitti
rattaita, ja nyt te tulette ja vaaditte, että armollisen herran tulee
tyytyä kaikkeen vain siitä syystä, että siitä on jo pitkä aika. Mitä
merkitsee pitkä aika? Kuusi vuotta ei ole mikään pitkä aika. Ja
armollinen rouvamme — joka ei kumminkaan enää tule takaisin, armollinen
herra sanoi minulle vastikään — armollinen rouvamme täyttää vasta
kuusikolmatta, ja elokuussa on hänen syntymäpäivänsä, ja te puhutte
pitkistä ajoista. Ja jos hän olisikin kuudenneljättä, minä sanon
teille, että kuudenneljättä iällä vasta pitääkin oikein pitää silmänsä
auki, ja jos armollinen herra ei olisi mitään tehnyt, niin ylhäiset
olisivat hänet 'leikanneet'. Mutta sitä sanaa te ette tunne, Roswitha
siitä te ette tiedä mitään.»
»En, siitä en tiedä enkä tahdokaan tietää; mutta sen tiedän, Johanna,
että te olette rakastunut armolliseen herraan.»
Johanna alkoi väkinäisesti nauraa.
»Niin, naurakaahan vain. Olen huomannut sen jo aikoja sitten. Teissä
on jotakin sellaista. Onni vain, ettei armollinen herramme sellaista
ollenkaan huomaa... Rouva parka, rouva parka.»
Johanna tahtoi välttämättä saada rauhan syntymään. »Älkää panko
pahaksenne, Roswitha Te olette jälleen vimmanne vallassa; mutta minä
tiedän, että se vaivaa kaikkia maalta tulleita.»
»Saattaapa niin olla.»
»Minä vien nyt kirjeet ja katsahdan, onko portinvartija ehkä jo
saanut toisen lehden. Jos oikein ymmärsin, on Lene jo lähetetty sitä
noutamaan. Ja täytyyhän siinä olla enemmän luettavaa; tämä on melkein
sama kuin ei mitään.»