Aallonmurtaja oli vastakkaisella puolella, oikealla eikä vasemmalla,
mutta väärä käsky annettiin mahdollisten välikohtausten välttämiseksi.
Kuljettiinpa muuten oikealle tai vasemmalle, joka tapauksessa täytyi
ajaa Plantaašin läpi ja niinmuodoin myöskin Innstettenin entisen
asumuksen ohi. Rakennus lepäsi siinä entistäänkin hiljaisempana;
alakerran suojat näyttivät verrattain hoidottomilta; miten lieneekään
ollut yläkerran laita! Se Effiä ahdistanut kaameuden tunne, jota
Innstetten oli usein vastustanut, jopa pilaillenkin, valtasi nyt hänet
itsensä, ja hän oli iloinen päästyään asumuksen ohi.
»Tuo on ollut minun asumukseni», sanoi hän Wüllersdorfille.
»Se näyttää omituiselta, hieman autiolta ja hylätyltä.»
»Lieneekin sellainen. Kaupunkilaiset sanoivat siinä kummittelevan, ja
nähdessäni sen tuossa edessäni en voi väittää heidän olleen väärässä.»
»Kuinka olikaan laita?»
»Joutavia juttuja. Vanha merikapteeni ja hänellä tyttärentytär
tai veljentytär, joka katosi eräänä kauniina päivänä, ja lisäksi
kiinalainen, joka saattoi olla rakastajakin, ja eteissuojassa pieni
haikala ja krokodiili, molemmat nuorasta riippumassa ja alinomaisessa
liikkeessä. Mainiota kerrottavaa, mutta ei nyt. Päässä kummittelee
kaikenlaisia muita asioita.»
»Unohdatte, että asia voi vielä hyvinkin selviytyä.»
»Niin ei saa käydä. Äsken, Crampasista puhuessanne, tekin puhuitte
asiasta toisin, Wüllersdorf.»
Kohta senjälkeen oli kuljettu Plantaašin läpi, ja ajomies aikoi
kääntyä oikealle kohti aallonmurtajaa. »Ajakaa mieluummin vasemmalle.
Aallonmurtajalle ehdimme myöhemminkin.»
Ajomies käänsi leveälle ajotielle, joka johti miestenkylpylän taitse
suoraan kohti metsää. Kun oli saavuttu kolmensadan askelen päähän
siitä, Wüllersdorf pysähdytti vaunut, ja molemmat kulkivat sitten
pitkin verrattain leveätä ajotietä, joka kohtisuoraan leikkasi
kolmirivistä särkkäaluetta. Kaikkialla kasvoi sivuilla taajoja
rantakauramättäitä ja niiden ympärillä eternellejä ja muutamia
veripunaisia neilikoita. Innstetten kumartui ja taittoi itselleen
neilikan napinläpeen. »Eternellit jälkeenpäin.»
Niin he kulkivat viisi minuuttia. Ehdittyään siihen verrattain syvään
notkelmaan, joka sijaitsi molempien ulommaisten särkkien välissä, he
näkivät vasemmalla jo vastapuolueen: Crampasin ja Buddenbrookin ja
heidän joukossaan kelpo tri Hannemannin, joka piti hattuaan kädessään,
niin että harmaat hiukset liehuivat tuulessa.
Innstetten ja Wüllersdorf kulkivat notkelman pohjaa ylöspäin,
Buddenbrook tuli heitä vastaan. Tervehdittiin, ja sitten astuivat
molemmat sekundantit syrjään lyhyttä asiallista keskustelua varten.
Päätettiin, että oli edettävä _a tempo_ ja laukaistava kymmenen askelen
päästä. Sitten Buddenbrook palasi paikalleen; kaikki tapahtui nopeasti,
Crampas kaatui.
Innstetten astui muutamia askelia taaksepäin ja kääntyi pois.
Wüllersdorf oli lähtenyt Buddenbrookin luo, ja molemmat odottivat nyt,
mitä sanoisi tohtori, joka näkyi kohauttavan olkapäitään. Samalla
osoitti Crampas kättään liikahduttaen tahtovansa jotakin sanoa.
Wüllersdorf kumartui hänen puoleensa, nyökkäsi niihin muutamiin
sanoihin, jotka kuoleva sai tuskin kuuluvasti lausutuksi, ja meni
sitten Innstettenin luo.
»Crampas haluaa vielä puhua kanssanne, Innstetten. Noudattakaa hänen
tahtoansa. Hän ei elä enää kolmea minuuttia.»
Innstetten astui Crampasin luo.
»Tahdotteko...» oli hänen viimeinen sanansa.
Hänen kasvoissaan näkyi vielä tuskainen, melkeinpä ystävällinen hohde,
ja sitten oli kaikki ohi.