Innstetten matkusti sopimuksen mukaan seuraavana iltana käyttäen
samaa junaa, jolla oli edellisenä päivänä matkustanut Wüllersdorf,
ja saapui kohta viiden jälkeen aamulla sille asemalle, josta tie
haarautui vasempaan kohti Kessiniä. Kuten ainakin kylpykauden aikana,
lähti nytkin heti junan saavuttua monestimainittu höyryalus, jonka
ensimmäisen soiton Innstetten kuuli jo astuessaan ratavallilta alas
johtavien portaiden viimeisiä askelmia. Laituriin ei ollut kuitenkaan
minuutin matkaa; Innstetten asteli sinne ja tervehti kapteenia, joka
oli hieman hämillään ja oli niinmuodoin eilispäivän kuluessa asiasta
jotakin kuullut. Innstetten istuutui ruorin läheisyyteen. Kohta
senjälkeen alus irroittui laiturista; sää oli ihana, aamuaurinko
paistoi kauniisti, ja laivassa oli vain vähän matkustajia. Innstetten
muisteli sitä päivää, jona oli Effin kanssa häämatkalta palatessaan
ajanut Kessine-joen rantaa avoimissa vaunuissa, — silloin oli ollut
harmaa marraskuun päivä, mutta hän itse oli ollut sydämestään iloinen;
nyt oli asia muuttunut aivan toiseksi: ulkopuolella oli valoisaa,
mutta hänen mielensä oli marraskuinen. Monet, monet kerrat oli hän
myöhemminkin kulkenut samaa tietä, ja vainioiden yli levinnyt rauha,
laitumella käyvä karja, joka hänen ohi ajaessaan kohotti päätään
kuunnellakseen, työssään olevat ihmiset, hedelmälliset pellot, kaikki
tuo oli tuntunut hyväätekevältä; nyt hän sitävastoin oli iloinen,
kun kasaantui hieman pilviä, jotka alkoivat hiljalleen himmentää
hymyilevää sinistä taivasta. Niin he liikkuivat virtaa alaspäin, ja
pian »Breitlingin» komean pinnan ohi kuljettua tuli näkyviin Kessinin
kirkontorni ja kohta senjälkeen laituri, pitkä rakennusrivi ja alukset
ja venheet sen edessä. Nyt oltiin perillä. Innstetten sanoi hyvästi
kapteenille ja kulki kohti porrasta, joka oli laskettu alas, jotta
maihin astuminen olisi mukavampaa. Wüllersdorf oli jo odottamassa.
He tervehtivät toisiaan aluksi enempää puhumatta ja lähtivät sitten
rantalaiturin yli Hoppensackin ravintolaan, missä istuutuivat
telttakatoksen alle.
»Minä majoituin eilen tänne», virkkoi Wüllersdorf, joka ei tahtonut
heti käydä itse asiaan. »Kun ottaa huomioon, että Kessin on vaivainen
pesä, niin kerrassaan hämmästyy löytäessään näin hyvän hotellin.
Uskon varmaan, että ystäväni ylitarjoilija puhuu kolmea kieltä; hänen
jakauksensa ja avorintaisten liiviensä nojalla voisimme rohkeasti
otaksua hänen vallitsevan neljääkin... Jean, tuokaahan meille kahvi ja
konjakkia.»
Innstetten ymmärsi varsin hyvin, minkätähden Wüllersdorf puhui tässä
äänilajissa, ja oli puolestaan siihen suostuvainen, mutta ei kyennyt
hillitsemään levottomuuttaan, vaan veti tahtomattaankin esiin kellonsa.
»Meillä on aikaa», sanoi Wüllersdorf. »Vielä puolitoista tuntia tai
ainakin melkein. Olen tilannut vaunut neljänneksen jälkeen kahdeksan,
matka ei kestä kuin kymmenen minuuttia.»
»Missä se tapahtuu?»
»Crampas ehdotti aluksi hautausmaan takana sijaitsevaa metsän
kulmausta. Mutta sitten hän äkkiä virkkoi: 'Ei, ei siellä'. Sitten
sovimme siitä, että se tapahtuu eräässä kohden rantasärkkien välissä.
Aivan lähellä rantaa; ulommassa särkässä on aukko, josta näkee merelle.»
Innstetten hymyili. »Crampas näyttää hakeneen kaunista näköalaa.
Hänessä oli aina sellaisia taipumuksia. Kuinka hän käyttäytyi.»
»Suurenmoisesti.»
»Uhmaten? Kevytmielisesti?»
»Ei kummallakaan tavalla. Tunnustan teille avoimesti, Innstetten, että
se kerrassaan järkytti minua. Kun mainitsin teidän nimenne, hän kävi
kalmankalpeaksi ja pyrki säilyttämään malttiansa, ja minä näin hänen
suupielensä värähtelevän. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen, sitten
hän hillitsi itsensä, ja siitä saakka voin huomata hänessä ainoastaan
alakuloista alistumista. Uskon aivan varmaan hänen aavistavan, ettei
suoriudu asiasta eloon jääden ja ettei hän sitä tahdokaan. Mikäli osaan
häntä oikein arvostella, hän elää mielellään, mutta suhtautuu samalla
elämäänsä välinpitämättömästi. Hän ottaa kaikki ja tietää kuitenkin,
ettei se suuriakaan merkitse.»
»Kuka tulee olemaan hänen sekundanttinaan? Tai sanonko mieluummin:
kenet hän tuo mukanaan?»
Kun hän oli malttanut mielensä, oli tuo hänen tärkeimpänä huolenaan.
Hän mainitsi pari kolme lähiseudun aatelismiestä, mutta luopui
sitten ajatuksesta, koska he hänen mielestään olivat liian vanhoja
ja jumalisia, ja sanoi sähköttävänsä Treptowiin ystävälleen
Buddenbrookille. Hän onkin saapunut, oivallinen mies, terävä, mutta
toisaalta aivan kuin lapsi, Hän ei kyennyt rauhoittumaan, vaan käveli
ylen kiihtyneenä edestakaisin. Mutta kun olin hänelle kaikki kertonut,
sanoi hän aivan samoin kuin mekin: 'Olette oikeassa, niin täytyy
tapahtua!'
Kahvi tuotiin. Otettiin sikarit, ja Wüllersdorf aikoi jälleen suunnata
keskustelun yhdentekevämpiin asioihin.
»Ihmettelen, ettei kukaan kessiniläisistä saavu teitä tervehtimään.
Minä tiedän, että olette ollut täällä suuressa suosiossa. Varsinkin
ystävänne Gieshübler...»
Innstetten hymyili. »Te ette tunne oikein tämän rannikon asujaimia; he
ovat puolittain poroporvareita, puolittain viekkaita veitikoita, joista
en erikoisesti pidä; mutta eräs hyve on heissä kaikissa: he osaavat
käyttäytyä. Varsinkin vanha Gieshüblerini. Kaikki luonnollisesti
tietävät, mistä on kysymys; mutta juuri siitä syystä he varovat
esiintymästä uteliaina.»
Samassa tulivat vasemmalta näkyviin kiesit, jotka liikkuivat hitaasti,
koska ei vielä ollut määrätty aika.
»Ovatko nuo meidän?» kysyi Innstetten.
»Luultavasti.»
Kohta senjälkeen vaunut pysähtyivät hotellin eteen, ja Innstetten ja
Wüllersdorf nousivat.