»Ihan vakavasti. Tämä ei suinkaan ole sellainen asia, jossa ovat
paikallaan _jeux d'esprit_ tai dialektiset hiuksenhalkomiset.»
»Olen utelias kuulemaan, mitä tarkoitatte. Sanokaa avoimesti, kuinka
asiaan suhtaudutte!»
»Kuulkaahan, Innstetten, teidän asemanne on kamala, ja teidän
elämänne onni on mennyttä. Mutta jos ammutte rakastajan kuoliaaksi,
niin elämänne onni on tavallaan kaksin kerroin mennyttä, ja koetun
kärsimyksen tuottamaan tuskaan tulee lisäksi aiheutetun kärsimyksen
tuottama tuska. Kysymys koskee yksinomaan sitä, onko teidän välttämättä
niin meneteltävä. Tunnetteko itsenne niin loukatuksi, solvatuksi,
syvästi suuttuneeksi, että joko hänen tai teidän täytyy kuolla? Onko
niin laita?»
»En tiedä.»
»Teidän täytyy se tietää.»
Innstetten oli hypähtänyt seisaalleen, astui ikkunan luo ja rummutti
ruutua hermostuneen kiihtymyksen vallassa. Sitten hän jälleen kääntyi
nopeasti, astui Wüllersdorfin luo ja sanoi: »Ei, niin ei ole laita».
»Kuinka siis?»
»On laita niin, että olen sanomattoman onneton; olen loukattu,
häpeällisesti petetty, mutta siitä huolimatta minussa ei ole
minkäänlaista vihan tunnetta eikä kostonhimoa. Ja kun kysyn itseltäni,
minkätähden on niin laita, en aluksi keksi mitään muuta selitystä
kuin kuluneet vuodet. Puhutaan sovittamattomasta rikoksesta; Jumalan
edessä se on varmaan väärin, mutta myöskin ihmisten edessä. En olisi
milloinkaan voinut uskoa, että _aika_, pelkkänä aikana, voi siten
vaikuttaa. Lisäksi toinen seikka: minä rakastan vaimoani, niin, vaikka
onkin omituista siten sanoa, minä rakastan häntä yhä vielä, ja vaikka
pidänkin kaikkea tapahtunutta sanomattoman kauheana, olen kuitenkin
siinä määrin hänen rakastettavuutensa, hänelle ominaisen hilpeän
sulon lumoissa, että oman itseni uhallakin tunnen taipuvani sydämen
syvimmässä antamaan hänelle anteeksi.»
Wüllersdorf nyökkäsi. »Voin täysin ymmärtää, Innstetten; minun kävisi
kenties aivan samoin. Mutta jos kerran suhtaudutte asiaan siten ja
sanotte minulle 'Minä rakastan tätä naista niin sydämestäni, että voin
antaa hänelle kaikki anteeksi' ja jos vielä otamme huomioon sen toisen
seikan, että kaikki on tapahtunut jo kauan, kauan sitten, ikäänkuin
jokin toisessa tähdessä sattunut seikka, niin, jos kerran on niin
laita, Innstetten, kysyn, minkätähden koko tämä juttu!»
»Siitä syystä, että sittenkin täytyy niin käydä. Olen harkinnut
asian puolelta ja toiselta. Ihminen ei ole pelkkä yksilö, hän
kuuluu yhteisöön, ja meidän on alinomaa pidettävä silmällä suurta
kokonaisuutta, koska olemme ehdottomasti siitä riippuvaiset. Jos kävisi
päinsä elää yksinäisyydessä, voisin jättää asian sikseen, kantaisin
osakseni määrättyä kuormaa. Oikea onni olisi mennyttä, mutta täytyyhän
ylen monien elää ilman tuota 'oikeata onnea', ja minunkin täytyisi —
ja minä voisin. Ihmisen ei tarvitse olla onnellinen, kaikkein vähimmin
sopii onnea itselleen vaatia, ja sitä, joka on onnen meiltä riistänyt,
ei tarvitse välttämättä surmata. Jos tahtoo maailmasta erinneenä elellä
yhä edelleen, voi päästää hänet menemään. Mutta ihmisten yhteiselämässä
on muodostunut jotakin, joka kerta kaikkiaan on olemassa ja jonka
säädösten mukaisesti olemme tottuneet arvostelemaan kaikkea, toisia
ja itseämme. Ja sen rikkominen ei käy päinsä, koska yhteiskunta meitä
halveksisi ja koska lopulta emme kykenisi itsekään sitä sietämään,
vaan ampuisimme kuulan otsaamme. Suokaa anteeksi, että pidän teille
tällaista luentoa, joka lopultakin ilmaisee vain sitä, minkä jokainen
on sanonut itselleen sata kertaa. Mutta kukapa voisikaan sanoa mitään
uutta! Siis vielä kerran: vihasta tai muusta sellaisesta ei ole
jälkeäkään, ja minä en suinkaan tahdo tahria käsiäni vereen onnen
vuoksi, joka on minulta riistetty; mutta tuo jokin, jos niin tahdotte,
tuo meitä tyrannisoiva yhteisö-jokin, ei välitä viehätyksestä, ei
rakkaudesta eikä asiain vanhentumisesta. Minulla ei ole valinnan varaa.
Minun täytyy.»
»En kumminkaan tiedä, Innstetten...»
Innstetten hymyili. »Päättäkää itse, Wüllersdorf. Nyt on kello
kymmenen. Kuusi tuntia sitten, sen tahdon teille ennakolta tunnustaa,
peli oli vielä kädessäni, olisin voinut tehdä vielä niin tai näin,
silloin oli vielä mahdollisuutta asiasta selviytyä. Nyt ei sellaista
mahdollisuutta ole enää olemassa, minä olen joutunut umpikujaan.
Voin suostua myöntämään, että olen itse syypää; minun olisi pitänyt
paremmin vallita ja varoa itseäni, olisi pitänyt kätkeä koko asia omaan
mieleeni ja taistella kaikki taistelut omassa sydämessäni. Mutta se
tuli kaikki liian äkkiä, liian voimallisena, ja niin ollen en voine
syyttää itseäni siitä, etten ole paremmin pitänyt kurissa hermojani.
Minä lähdin luoksenne ja kirjoitin teille, ja niin olin luovuttanut
pelin käsistäni. Siitä hetkestä oli onnettomuuteni ja, mikä tärkeämpää,
kunniani tahra puolittain toisen tiedossa, ja ensimmäisten tässä
vaihtamiemme sanojen jälkeen olin ne kokonaan ilmaissut. Ja koska on
olemassa henkilö, joka asian tietää, en voi enää peräytyä.»
»Enpä sentään tiedä», virkkoi Wüllersdorf. »En tahdo mielelläni
turvautua vanhoihin kuluneisiin lauseparsiin, mutta paremmin en
kuitenkaan osaa sitä ilmaista: se on minun tiedossani kuin haudassa.»
»Niin, Wüllersdorf, niinhän aina sanotaan. Mutta vaiteliaisuutta
ei ole olemassa. Ja jos te osoittautuisittekin toisin kuin muut
henkilöityneeksi vaiteliaisuudeksi, niin itse kuitenkin sen tiedätte,
ja minua ei pelasta teidän edessänne se, että olette ilmaissut olevanne
yhtä mieltä kanssani, vieläpä luvannut minua kaikessa seuratakin. Minä
olen auttamattomasti tästä hetkestä lähtien osaaottavien tunteittenne
esineenä (mikä jo sinänsä ei suinkaan ole kovin miellyttävää), ja
jokainen sana, jonka kuulette minun vaihtavan vaimoni kanssa, on
teidän tarkastuksenne alainen, tahdoittepa tai ette, ja kun vaimoni
puhuu uskollisuudesta tai naisten tavoin tuomitsee toisia, en tiedä,
minne katseeni kääntäisin. Ja jos vielä sattuu niin, että puhun
sovittelevasti jossakin aivan jokapäiväisessä kunnianloukkausjutussa,
'koska _dolus_ puuttuu', tai jotakin muuta samanlaista, niin
kasvoihinne nousee hymy tai ainakin hymyn väre ja mielessänne kuuluvat
sanat: 'Kelpo Innstetten pyrkii kerrassaan intohimoin kemiallisesti
tutkimaan kaikkien loukkausten loukkauspitoisuutta, ja oikeata
typpimäärää hän ei löydä milloinkaan. Mikään asia ei ole häntä vielä
tukehduttanut'... Olenko oikeassa, Wüllersdorf, vai enkö?»
Wüllersdorf oli noussut. »Minusta tuntuu kamalalta ajatella, että
olette oikeassa, mutta te olette oikeassa. En kiusaa teitä enää
sanomalla 'niin täytyy'. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen
kuin on, ja asiat eivät suju niinkuin me tahdomme, vaan niinkuin
toiset tahtovat. Ne korkealentoiset lauseparret, jotka puhuvat
'jumalantuomiosta', ovat epäilemättä pelkkää mielettömyyttä; mistään
sellaisesta ei voi olla puhettakaan, kunnianpalvontamme on päinvastoin
nimenomaista epäjumalanpalvelusta, mutta meidän on siihen alistuttava
niin kauan kuin epäjumala on yleisen palvonnan esineenä.»
Innstetten nyökkäsi.
He viipyivät vielä neljännestunnin toistensa seurassa, ja päätettiin,
että Wüllersdorfin piti matkustaa jo samana iltana. Yöjuna lähti
kahdentoista aikaan.
Sitten he erosivat lausuen lyhyesti: »Näkemiin Kessinissä».