Innstetten katseli häntä suurin silmin. »Sanotteko niin ihan vakavasti?»

»Ihan vakavasti. Tämä ei suinkaan ole sellainen asia, jossa ovat

paikallaan _jeux d'esprit_ tai dialektiset hiuksenhalkomiset.»

»Olen utelias kuulemaan, mitä tarkoitatte. Sanokaa avoimesti, kuinka

asiaan suhtaudutte!»

»Kuulkaahan, Innstetten, teidän asemanne on kamala, ja teidän

elämänne onni on mennyttä. Mutta jos ammutte rakastajan kuoliaaksi,

niin elämänne onni on tavallaan kaksin kerroin mennyttä, ja koetun

kärsimyksen tuottamaan tuskaan tulee lisäksi aiheutetun kärsimyksen

tuottama tuska. Kysymys koskee yksinomaan sitä, onko teidän välttämättä

niin meneteltävä. Tunnetteko itsenne niin loukatuksi, solvatuksi,

syvästi suuttuneeksi, että joko hänen tai teidän täytyy kuolla? Onko

niin laita?»

»En tiedä.»

»Teidän täytyy se tietää.»

Innstetten oli hypähtänyt seisaalleen, astui ikkunan luo ja rummutti

ruutua hermostuneen kiihtymyksen vallassa. Sitten hän jälleen kääntyi

nopeasti, astui Wüllersdorfin luo ja sanoi: »Ei, niin ei ole laita».

»Kuinka siis?»

»On laita niin, että olen sanomattoman onneton; olen loukattu,

häpeällisesti petetty, mutta siitä huolimatta minussa ei ole

minkäänlaista vihan tunnetta eikä kostonhimoa. Ja kun kysyn itseltäni,

minkätähden on niin laita, en aluksi keksi mitään muuta selitystä

kuin kuluneet vuodet. Puhutaan sovittamattomasta rikoksesta; Jumalan

edessä se on varmaan väärin, mutta myöskin ihmisten edessä. En olisi

milloinkaan voinut uskoa, että _aika_, pelkkänä aikana, voi siten

vaikuttaa. Lisäksi toinen seikka: minä rakastan vaimoani, niin, vaikka

onkin omituista siten sanoa, minä rakastan häntä yhä vielä, ja vaikka

pidänkin kaikkea tapahtunutta sanomattoman kauheana, olen kuitenkin

siinä määrin hänen rakastettavuutensa, hänelle ominaisen hilpeän

sulon lumoissa, että oman itseni uhallakin tunnen taipuvani sydämen

syvimmässä antamaan hänelle anteeksi.»

Wüllersdorf nyökkäsi. »Voin täysin ymmärtää, Innstetten; minun kävisi

kenties aivan samoin. Mutta jos kerran suhtaudutte asiaan siten ja

sanotte minulle 'Minä rakastan tätä naista niin sydämestäni, että voin

antaa hänelle kaikki anteeksi' ja jos vielä otamme huomioon sen toisen

seikan, että kaikki on tapahtunut jo kauan, kauan sitten, ikäänkuin

jokin toisessa tähdessä sattunut seikka, niin, jos kerran on niin

laita, Innstetten, kysyn, minkätähden koko tämä juttu!»

»Siitä syystä, että sittenkin täytyy niin käydä. Olen harkinnut

asian puolelta ja toiselta. Ihminen ei ole pelkkä yksilö, hän

kuuluu yhteisöön, ja meidän on alinomaa pidettävä silmällä suurta

kokonaisuutta, koska olemme ehdottomasti siitä riippuvaiset. Jos kävisi

päinsä elää yksinäisyydessä, voisin jättää asian sikseen, kantaisin

osakseni määrättyä kuormaa. Oikea onni olisi mennyttä, mutta täytyyhän

ylen monien elää ilman tuota 'oikeata onnea', ja minunkin täytyisi —

ja minä voisin. Ihmisen ei tarvitse olla onnellinen, kaikkein vähimmin

sopii onnea itselleen vaatia, ja sitä, joka on onnen meiltä riistänyt,

ei tarvitse välttämättä surmata. Jos tahtoo maailmasta erinneenä elellä

yhä edelleen, voi päästää hänet menemään. Mutta ihmisten yhteiselämässä

on muodostunut jotakin, joka kerta kaikkiaan on olemassa ja jonka

säädösten mukaisesti olemme tottuneet arvostelemaan kaikkea, toisia

ja itseämme. Ja sen rikkominen ei käy päinsä, koska yhteiskunta meitä

halveksisi ja koska lopulta emme kykenisi itsekään sitä sietämään,

vaan ampuisimme kuulan otsaamme. Suokaa anteeksi, että pidän teille

tällaista luentoa, joka lopultakin ilmaisee vain sitä, minkä jokainen

on sanonut itselleen sata kertaa. Mutta kukapa voisikaan sanoa mitään

uutta! Siis vielä kerran: vihasta tai muusta sellaisesta ei ole

jälkeäkään, ja minä en suinkaan tahdo tahria käsiäni vereen onnen

vuoksi, joka on minulta riistetty; mutta tuo jokin, jos niin tahdotte,

tuo meitä tyrannisoiva yhteisö-jokin, ei välitä viehätyksestä, ei

rakkaudesta eikä asiain vanhentumisesta. Minulla ei ole valinnan varaa.

Minun täytyy.»

»En kumminkaan tiedä, Innstetten...»

Innstetten hymyili. »Päättäkää itse, Wüllersdorf. Nyt on kello

kymmenen. Kuusi tuntia sitten, sen tahdon teille ennakolta tunnustaa,

peli oli vielä kädessäni, olisin voinut tehdä vielä niin tai näin,

silloin oli vielä mahdollisuutta asiasta selviytyä. Nyt ei sellaista

mahdollisuutta ole enää olemassa, minä olen joutunut umpikujaan.

Voin suostua myöntämään, että olen itse syypää; minun olisi pitänyt

paremmin vallita ja varoa itseäni, olisi pitänyt kätkeä koko asia omaan

mieleeni ja taistella kaikki taistelut omassa sydämessäni. Mutta se

tuli kaikki liian äkkiä, liian voimallisena, ja niin ollen en voine

syyttää itseäni siitä, etten ole paremmin pitänyt kurissa hermojani.

Minä lähdin luoksenne ja kirjoitin teille, ja niin olin luovuttanut

pelin käsistäni. Siitä hetkestä oli onnettomuuteni ja, mikä tärkeämpää,

kunniani tahra puolittain toisen tiedossa, ja ensimmäisten tässä

vaihtamiemme sanojen jälkeen olin ne kokonaan ilmaissut. Ja koska on

olemassa henkilö, joka asian tietää, en voi enää peräytyä.»

»Enpä sentään tiedä», virkkoi Wüllersdorf. »En tahdo mielelläni

turvautua vanhoihin kuluneisiin lauseparsiin, mutta paremmin en

kuitenkaan osaa sitä ilmaista: se on minun tiedossani kuin haudassa.»

»Niin, Wüllersdorf, niinhän aina sanotaan. Mutta vaiteliaisuutta

ei ole olemassa. Ja jos te osoittautuisittekin toisin kuin muut

henkilöityneeksi vaiteliaisuudeksi, niin itse kuitenkin sen tiedätte,

ja minua ei pelasta teidän edessänne se, että olette ilmaissut olevanne

yhtä mieltä kanssani, vieläpä luvannut minua kaikessa seuratakin. Minä

olen auttamattomasti tästä hetkestä lähtien osaaottavien tunteittenne

esineenä (mikä jo sinänsä ei suinkaan ole kovin miellyttävää), ja

jokainen sana, jonka kuulette minun vaihtavan vaimoni kanssa, on

teidän tarkastuksenne alainen, tahdoittepa tai ette, ja kun vaimoni

puhuu uskollisuudesta tai naisten tavoin tuomitsee toisia, en tiedä,

minne katseeni kääntäisin. Ja jos vielä sattuu niin, että puhun

sovittelevasti jossakin aivan jokapäiväisessä kunnianloukkausjutussa,

'koska _dolus_ puuttuu', tai jotakin muuta samanlaista, niin

kasvoihinne nousee hymy tai ainakin hymyn väre ja mielessänne kuuluvat

sanat: 'Kelpo Innstetten pyrkii kerrassaan intohimoin kemiallisesti

tutkimaan kaikkien loukkausten loukkauspitoisuutta, ja oikeata

typpimäärää hän ei löydä milloinkaan. Mikään asia ei ole häntä vielä

tukehduttanut'... Olenko oikeassa, Wüllersdorf, vai enkö?»

Wüllersdorf oli noussut. »Minusta tuntuu kamalalta ajatella, että

olette oikeassa, mutta te olette oikeassa. En kiusaa teitä enää

sanomalla 'niin täytyy'. Maailma on kerta kaikkiaan sellainen

kuin on, ja asiat eivät suju niinkuin me tahdomme, vaan niinkuin

toiset tahtovat. Ne korkealentoiset lauseparret, jotka puhuvat

'jumalantuomiosta', ovat epäilemättä pelkkää mielettömyyttä; mistään

sellaisesta ei voi olla puhettakaan, kunnianpalvontamme on päinvastoin

nimenomaista epäjumalanpalvelusta, mutta meidän on siihen alistuttava

niin kauan kuin epäjumala on yleisen palvonnan esineenä.»

Innstetten nyökkäsi.

He viipyivät vielä neljännestunnin toistensa seurassa, ja päätettiin,

että Wüllersdorfin piti matkustaa jo samana iltana. Yöjuna lähti

kahdentoista aikaan.

Sitten he erosivat lausuen lyhyesti: »Näkemiin Kessinissä».

Nuoren naisen kohtalo · 第 42 / 54 题