Innstetten ja Anni istuivat hetkisen vaieten toisiaan vastapäätä;
vihdoin, kun vaitiolo kävi kiusalliseksi, Innstetten esitti pari
kysymystä, jotka koskivat koulun johtajatarta ja tiedusteli, mistä
opettajasta hän oikeastaan eniten piti. Anni vastasi, mutta oikeastaan
haluttomasti, koska tunsi, ettei Innstetten asiasta paljoakaan
välittänyt. Mieliala kohosi vasta sitten, kun Johanna toisen
ruokalajin tuotuaan kuiskasi Annille, että oli vielä jotakin tulossa.
Ja tosiaankin, kelpo Roswitha, joka luuli olevansa jotakin velkaa
lemmikilleen tänä onnettomuuden päivänä, oli ylimääräisesti valmistanut
omenaomeletin.
Sen havaitessaan Anni kääntyi puheliaammaksi, ja Innstetteninkin
mieliala kohentui, kun kohta senjälkeen soi kello ja salaneuvos
Rummschüttel astui huoneeseen. Aivan sattumalta. Hän oli tullut vain
tervehtimään ollenkaan aavistamatta, että häntä oli lähetetty hakemaan
ja pyydetty käymään talossa. Hän oli tyytyväinen nähdessään, että oli
käytetty kylmiä kääreitä. »Antakaa hakea hieman lyijyvettä, ja jääköön
Anni huomenna pois koulusta. Yleensä on pidettävä huolta levosta.»
Sitten hän vielä kysyi, kuinka armollinen rouva voi ja millaisia
uutisia oli saapunut Emsistä ja sanoi tulevansa jälleen seuraavana
päivänä.
* * * * *
Kun oli noustu pöydästä ja siirrytty viereiseen huoneeseen — siihen,
josta oli ylen innokkaasti, mutta turhaan etsitty haavansidettä —
sijotettiin Anni jälleen sohvaan. Johanna tuli ja istuutui lapsen luo,
ja Innstetten alkoi järjestää takaisin ompelupöytään kaikkia niitä
esineitä, jotka lepäsivät kirjavana rykelmänä ikkunalaudalla. Silloin
tällöin hän epäröi ja kysyi neuvoa Johannalta.
»Missä olivat nämä kirjeet, Johanna?»
»Kaikkein alimmaisina», vastasi Johanna, »tässä laatikossa.»
Kysymyksen ja vastauksen aikana Innstetten silmäili hieman tarkemmin
pientä, punaisin nauhoin sidottua kääröä, jonka näyttivät muodostavan
pikemmin keräellyt paperiliput kuin varsinaiset kirjeet. Hän taivutti
kirjekääröä kuin korttipakkaa peukalonsa varassa, ja muutamat rivit,
oikeastaan vain muutamat yksityiset sanat, pistivät siinä hänen
silmiinsä. Tuntemisesta ei voinut olla puhettakaan, mutta sittenkin
hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt saman käsialan jossakin
aikaisemmin. Pitikö hänen katsoa tarkemmin?
»Johanna, voitte tuoda meille kahvia. Annikin juo puoli kuppia. Tohtori
ei ole sitä kieltänyt, ja mikä ei ole kiellettyä, on luvallista.»
Niin sanoessaan hän siirsi punaisen nauhan syrjään ja tarkasti
Johannan poistuttua nopeasti koko käärön sisältöä. Ainoastaan kahdessa
kirjeessä oli osoite »Rouva Piirineuvos von Innstettenille». Nyt
hän tunsi käsialan; se oli majurin. Innstetten ei tietänyt mitään
Crampasin ja Effin välisestä kirjeenvaihdosta, ja hänen päässään
alkoi kaikki pyöriä. Hän pisti käärön taskuunsa ja palasi omaan
huoneeseensa. Muutamia minuutteja myöhemmin tuli Johanna ja koputti
hiljaa ovelle, siten ilmoittaen, että kahvi oli pöydässä. Innstetten
vastasi, mutta siihen se jäi; oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Vasta
neljännestunnin kuluttua kuultiin hänen astelevan matolla edestakaisin.
»Mikä vaivanneekaan isää?» virkkoi Johanna Annille. »Sanoihan tohtori
hänelle, ettei asia ole ollenkaan vaarallinen.»
* * * * *
Kävelystä ei kuulunut tulevan loppuakaan. Vihdoin ilmaantui Innstetten
jälleen viereiseen huoneeseen ja virkkoi: »Pitäkää huolta Annista,
Johanna, ja katsokaa, että hän pysyy kauniisti sohvassa. Minä lähden
kävelemään tunniksi, kenties pariksikin.»
Sitten hän silmäili tarkkaavasti lasta ja poistui.
»Näitkö, Johanna, minkä näköinen isä oli?»
»Näin, Anni. Hän on varmaan ollut kovin vihoissaan. Hän oli ihan
kalpea. Sellaisena en ole vielä milloinkaan häntä nähnyt.»
Kului monta tuntia. Aurinko oli jo laskenut, ja vain punainen kajaste
lepäsi vielä kattojen yllä, kun Innstetten palasi. Hän antoi Annille
kättä, tiedusteli, kuinka hän voi ja käski sitten Johannaa tuomaan
lampun hänen huoneeseensa. Lamppu tulikin. Viheriässä varjostimessa oli
puolittain läpikuultoisia soikioita ja niissä hänen vaimonsa valokuvia,
joita oli valmistettu jo Kessinissä, siihen aikaan kun Wichertin
»Askel tieltä» oli siellä esitetty, erinäisiä kanssanäyttelijöitä
varten. Innstetten käänsi varjostinta hitaasti vasemmalta oikealle ja
tarkasteli jokaista kuvaa erikseen. Sitten hän lopetti sen puuhan,
avasi parvekkeen oven, koska tuntui tukehduttavalta, ja otti vihdoin
kirjekäärön uudelleen käsille. Hän näytti ensi lukemaltaan valinneen
niistä pari ja asettaneen ne päällimmäisiksi. Ne hän nyt luki vielä
kerran puoliääneen.
»Ole tänään iltapäivällä jälleen rantasärkillä. Vanhan Adermannin luona
voimme jutella kaikessa rauhassa, onhan talo kyllin syrjäinen. Sinun ei
pidä olla kaikesta niin kovin peloissasi. Onhan meilläkin oikeutemme.
Ja jos sanot itsellesi niin kyllin vakuuttavasti, kaikki pelko
luullakseni sinusta karisee. Elämä ei olisi elämisen arvoinen, jos
olisi pätevää kaikki se, mitä sattumalta pätevänä pidetään. Kaikkein
paras on aina niiden rajojen ulkopuolella. Opi siitä iloitsemaan.»
»... Pois, kirjoitat sinä, paetkaamme. Se on mahdotonta. Minä en voi
jättää vaimoani pulaan ja kaiken muun lisäksi vielä puutteeseen. Se
ei käy päinsä; meidän täytyy suhtautua asiaan kevyesti, muuten olemme
köyhät ja kadotetut. Kevyt mieli on parasta, mitä meissä on. Kaikki on
kohtaloa. Niin on olla pitänyt. Ja tahtoisitko sinä, että olisi toisin,
ettemme olisi milloinkaan toisiamme nähneet?»
Sitten kolmas kirje.
»... Ole tänään jälleen entisessä paikassa. Kuinka tulevatkaan päiväni
täällä kulumaan ilman sinua! Tässä autiossa pesässä. Olen ihan
suunniltani, ja vain sikäli olet oikeassa: se on pelastus, ja meidän
täytyy lopultakin siunata sitä kättä, joka on tämän eron osaksemme
määrännyt.»
Innstetten oli tuskin ehtinyt siirtää kirjeet syrjään, kun ulkoa kuului
ovikellon soitto. Kohta sen jälkeen Johanna ilmoitti: »Salaneuvos
Wüllersdorf.»
Wüllersdorf astui sisään ja huomasi heti, että jotakin oli täytynyt
tapahtua.
»Anteeksi, Wüllersdorf», virkkoi Innstetten kohta hänen tultuaan,
»että olen pyytänyt teitä vielä tänä iltana käymään luonani. Minä en
mielelläni häiritse kenenkään iltalepoa, kaikkein vähimmin kiusatun
ministerineuvoksen. Mutta eipä käynyt toisinkaan päinsä. Pyydän teitä
istuutumaan. Ja tässä on sikari.»
Wüllersdorf istuutui. Innstetten asteli jälleen edestakaisin ja olisi
kiduttavan levottomuuden vuoksi mielellään edelleenkin kävellyt, mutta
käsitti, ettei se käynyt päinsä. Niinpä hänkin otti sikarin, istuutui
vastapäätä Wüllersdorfia ja yritti olla levollinen.
»Olen pyytänyt teitä tulemaan kahden asian vuoksi», aloitti hän.
»Ensinnäkin pyydän teitä saattamaan perille erään haasteen ja toiseksi
olemaan sekundanttinani; ensimmäinen asia ei ole mieluinen, toinen
sitäkin vähemmin. Mitä sanotte?»
»Tiedättehän, Innstetten, että olen käytettävissänne. Mutta ennenkuin
asiaa tunnen, suokaa minulle anteeksi naivi ennakkokysymys: täytyykö
niin tapahtua? Olemmehan oikeastaan jo kaukana niistä vuosista, joina
teidän sopi tarttua pistoliin ja minun olla mukana todistajana. Älkää
kumminkaan ymmärtäkö minua väärin; tämä kaikki ei suinkaan merkitse
kieltoa. Kuinka voisinkaan teiltä mitään kieltää? Mutta sanokaahan,
mikä on asia.»
»Kysymyksessä on eräs vaimoni liehittelijä, joka samalla oli minun
ystäväni tai ainakin melkein.»
Wüllersdorf katsahti Innstetteniin. »Eihän se ole mahdollista,
Innstetten.»
»On enemmänkin kuin mahdollista, se on varmaa.
Lukekaa itse.»
Wüllersdorf silmäili kirjeitä hätäisesti. »Ovatko nämä teidän
rouvallenne osoitetut?»
»Ovat. Minä löysin ne tänään hänen ompelupöytänsä laatikosta.»
»Ja kuka on ne kirjoittanut?»
»Majuri Crampas.»
»Siis asioita, jotka ovat tapahtuneet teidän vielä Kessinissä
ollessanne?»
Innstetten nyökkäsi.
»Siis kuuden vuoden takaisia asioita tai hieman vanhempiakin.»
»Niin.»
Wüllersdorf oli vaiti. Hetkisen kuluttua sanoi Innstetten: »Näyttää
melkein siltä, Wüllersdorf, kuin nuo kuusi vuotta teihin kovin
vaikuttaisivat. On tietenkin olemassa vanhentumisteoria, mutta enpä
tiedä, onko tämä sellainen tapaus, johon se on sovellettavissa.»
»En tiedä minäkään», virkkoi Wüllersdorf. »Mutta tunnustan teille
avoimesti, että kysymys näyttää koskevan juuri sitä.»