Effi oli nyt poissa jo kolmatta viikkoa ja kirjoitti iloisia, melkeinpä
vallattomiakin kirjeitä, varsinkin saavuttuaan Emsiin, missä sanoi
olevansa sentään ihmisten, t.s. miesten joukossa — Schwalbachissa
oli heitä näkynyt vain vahingossa. Salaneuvoksetar Zwicker, hänen
matkakumppaninsa, tosin oli mitä ehdottomimmin väittänyt, ettei
sellainen lisä ollenkaan kuulunut parannuksellaoloon, mutta hänen
kasvojensa ilme oli vakuuttanut suunnilleen päinvastaista. Zwicker
oli viehättävä, hieman vapaakäytöksinen, luultavasti sitä ja tätä
maailmassa kokenut, mutta erittäin hupainen, ja Effin mielestä häneltä
voi erittäin paljon oppia; Effi ei ollut viidestäkolmatta ikävuodestaan
huolimatta tuntenut itseään milloinkaan siinä määrin lapseksi kuin
tähän rouvaan tutustuttuaan. Sitäpaitsi hän oli erittäin perehtynyt
kirjallisuuteen, vieraiden maidenkin, ja kun Effi oli hiljattain
puhunut Nanasta ja kysynyt »oliko se tosiaankin niin kauhea», oli
rouva Zwicker vastannut: »Ah, rakas paroonitar, mitä merkitsee
kauhea? On olemassa aivan toisenlaisia asioita.» »Hän tuntui», päätti
Effi kirjeensä, »tahtovan tutustuttaa minut noihin 'toisenlaisiin
asioihin'. En kumminkaan suostunut, koska tiedän, että sinä arvelet —
ja kaiketi aivan oikein — aikamme siveettömyyden johtuvan näistä ja
muista samanlaisista seikoista. Helppoa se ei minulle kuitenkaan ollut.
Lisäksi tulee vielä, että Ems sijaitsee kattilamaisessa laaksossa.
Kuumuus rasittaa meitä täällä sanomattomasti.»
Innstetten oli lukenut tämän viime kirjeen kahtalaisin tuntein,
jossakin määrin iloisena, mutta myöskin hieman harmistuneena.
Zwicker ei ollut oikea nainen Effiä varten, joka luonnostaan taipui
ajautumaan vasempaan; mutta hän ei huolinut mitään asiasta kirjoittaa,
ensinnäkin, koska ei tahtonut pilata hänen mielialaansa, mutta sitäkin
enemmän siitä syystä, että arvasi sen hyödyttömäksi. Samalla hän
hartaasti odotti vaimoaan palaavaksi ja valitteli virkaansa, joka
ei ainoastaan vaatinut olemaan aina paikalla, vaan nyt, kaikkien
ministeristöneuvosten joko ollessa lomalla tai lomalle pyrkiessä, teki
kaksinkertaisen työajan välttämättömäksi.
Niin, Innstetten olisi mielellään keskeyttänyt alinomaisen työnsä
ja yksin-olonsa, ja samanlaiset tunteet vallitsivat keittiössäkin,
missä Anni oppituntien päätyttyä mieluimmin aikaansa vietti, mikä
olikin varsin luonnollista, koska Roswitha ja Johanna rakastivat
nuorta neitiä samoinkuin ennen ja olivat keskenäänkin mitä parhaissa
suhteissa. Tämä molempien tyttöjen välinen ystävyys oli perheen
tuttavien mieluisena puheenaiheena, ja ylioikeuden neuvos Gizicki
saattoi sanoa Wüllersdorfille: »Siitä jälleen näkee, kuinka tosi
on vanha viisas lause, jonka mukaan lihavien henkilöiden seura on
ihmiselle otollisin, Caesar oli todellinen ihmistuntija ja tiesi, että
sellaisia asioita kuin elämän mukavuutta ja seurallisuutta voidaan
löytää ainoastaan siitä, missä on pyylevyyttä.» Viimeksimainittu
määre oli tosiaankin sovellettavissa molempiin tyttöihin, se vain
erona, että Roswithasta puhuttaessa olisi sopinut käyttää vieläkin
voimallisempaa sanaa, Johanna sitävastoin ei oikeastaan ollut ylen
lihava, vaan nimenomaan pyöreä ja pyylevä ja katseli hänelle varsin
hyvin sopivin voittajanilmein sinisillä silmillään normaalipovensa
ylitse. Ryhdikkyyttä ja sopivaisuutta noudatellen hän eleli siinä
korkeassa tunnossa, että oli hienon perheen palvelijana, ja Roswithaan
kohdistuva paremmuudentunto oli hänessä siinä määrin kehittynyt, että
hän vain hymyili nähdessään Roswithaa toisinaan pidettävän parempana.
Sellainen menettely, jos se oli etusijalle-asettamiseksi katsottava,
oli armollisen rouvan pieniin rakastettaviin omituisuuksiin kuuluva
ja sen voi hyvinkin suoda kelpo Roswithalle, joka kertoi iänikuista
kertomustansa »isästä ja hehkuvasta raudasta». »Kunhan ihminen pitää
itseään parempana, niin sellaista ei voi sattua», ajatteli Johanna,
ajatustaan kumminkaan julki lausumatta. Yhteinen elämä oli tosiaankin
mieluisaa ja ystävällistä. Mutta erikoisesti edisti rauhaa ja hyvää
sopua se seikka, että molemmat palvelijattaret olivat jakaneet
keskenään Annin hoidon ja melkeinpä kasvatuksenkin. Roswitha piti
huolta runollisesta puolesta, satujen ja tarinoiden kertomisesta,
Johanna taas hyvään käytökseen totuttamisesta, ja jako oli vakaantunut
siinä määrin, ettei pätevyyskiistoja liene ilmennyt. Annin luonne tuli
siinä suhteessa avuksi; hän näet taipui nimenomaisesti korostamaan
armollista neitiä, ja siinä suhteessa hän ei olisi voinut saada
parempaa opettajaa kuin Johanna.
Molemmat tytöt olivat siis Annin silmissä yhdenarvoiset. Mutta näinä
päivinä, Effiä odoteltaessa, Roswitha oli jälleen hieman etukynnessä,
koska koko vastaanottotoimitus oli nimenomaan hänelle kuuluvana
jätetty hänen asiakseen. Vastaanottajaiset jakautuivat kahteen osaan;
ensimmäisen muodostivat köynnökset ja seppele, toisen runonlausunta.
Seppele ja köynnökset eivät lopultakaan aiheuttaneet mitään erikoisia
vaikeuksia, — vaikka olikin joitakin aikoja epäröity, pitikö valita
kirjainkoristeeksi »TT» vaiko »Ev.l» — lemmikeistä muodostettu »T(erve)
T(uloa)» oli saanut etusijan. Sitä suuremman pulman näytti muodostavan
runokysymys, joka olisi kenties jäänyt kerrassaan ratkaisemattakin,
ellei Roswitha olisi rohjennut käydä portaissa oikeudenistunnosta
palaavaa oikeusneuvosta vastaan ja urheasti esittää hänelle »värssyjä»
koskevaa suunnitelmaansa. Gizicki, joka oli erittäin laatuisa herra,
oli heti luvannut, ja jo samana ehtoopuolena oli hänen keittäjättärensä
tuonut vaaditut säkeet, jotka tietenkin opeteltiin ulkoa vielä samana
iltana ja joutuivat sen ohella esteettisen kritiikin esineiksi. Sitä
seikkaa, että runossa tehostettiin puuttuneen »äidin ja puolisonkin»,
Johanna ei aluksi pitänyt mitenkään mahdottomana; mutta lähemmin
asiaa tarkastaen hän kuitenkin huomasi siihen voivan sisältyä jotakin
pahennusta herättävää ja sanoi, että hän itse »äitinä ja puolisona»
siitä varmaan loukkaantuisi. Anni, jota tuo huomautus hieman säikytti,
lupasi viedä runon seuraavana päivänä opettajattarensa nähtäväksi.
Palatessaan hän ilmoitti opettajattaren katsoneen »äidin ja puolison»
täysin luvalliseksi, mutta sitä enemmän moittineen säettä »Roswithan,
Johannan on naurussa suu». Siihen Roswitha vastasi, että neiti on tyhmä
hanhi ja että siitä näki, mihin liiallinen oppi johtaa.
* * * * *
Tytöt ja Anni olivat näin keskustelleet eräänä keskiviikkona, ja
moitittua säettä koskeva kiista oli laantunut. Seuraavana aamuna
— Effiltä saapuvaksi odotetun kirjeen piti tarkemmin ilmoittaa
luultavasti seuraavan viikon loppupuolella sijaitseva tulopäivä —
Innstetten meni ministeristöön. Nyt oli puolipäivä, koulutunnit olivat
lopussa, ja Anni, joka asteli kanavan puolelta kohti Keithstrassea,
koululaukku selässään, tapasi Roswithan asunnon edustalla.
»Koetetaanpa», sanoi Anni, »kumpi ehtii ennen portaita ylös.» Roswitha
ei halunnut suostua sellaiseen kilpajuoksuun, mutta Anni alkoi kiitää
edellä, kompastui ylös ehdittyään ja kaatui niin onnettomasti, että
iski otsansa lähellä portaita olevaan rautaiseen pyyhkimeen. Veri vuoti
virtanaan. Vaivalloisesti jäljessä puuhkuttava Roswitha tempasi nyt
kellon nauhaa, ja kun Johanna oli kantanut sisään hieman säikähtyneen
lapsen, neuvoteltiin, mitä oli tehtävä. »Lähetetään hakemaan
lääkäriä... lähetetään hakemaan armollista herraa... portinvartijan
Lene on varmaa jo palannut koulusta.» Mutta kaikista noista aikeista
luovuttiin, koska ne vaativat liian paljon aikaa; oli tehtävä jotakin
heti, ja niin sijoitettiin lapsi sohvaan ja aljettiin valella haavaa
kylmällä vedellä. Kaikki kävikin niin hyvin, että voitiin rauhoittua.
»Nyt sidomme haavan», virkkoi vihdoin Roswitha. »Täytyyhän täällä
jossakin vielä olla se pitkä side, jonka armollinen rouva leikkasi
viime talvena, nyrjähdytettyään jalkansa jäällä...» »Epäilemättä»,
vahvisti Johanna, »mutta mistä siteen nyt otamme?... Oikein, jopa
muistan, se on ompelupöydän laatikossa. Se lienee lukossa, mutta
eihän sellainen lukko mitään; haehan taltta, Roswitha, niin murramme
kannen auki.» He ponnistivat tosiaankin kannen auki ja alkoivat
etsiä laatikoista, yltä ja alta; mutta kokoonkäärittyä sidettä ei
tahtonut löytyä. »Minä tiedän aivan varmaan sen nähneeni», sanoi
Roswitha, ja hänen siinä etsiessään edelleen puolittain harmistuneena,
lensi kaikki, mitä hänen käsiinsä sattui, leveälle ikkunalaudalle:
ompelukojeita, neulatyynyjä, lanka- ja silkkirullia, pieniä kuivuneita
orvokkikimppuja, kortteja, paperilippuja ja vihdoin pieni käärö
kirjeitä, jotka olivat olleet ihan laatikon pohjalla, punaisella
silkkinauhalla sidottuina. Mutta jalkasidettä ei vieläkään löytynyt.
Samassa astui huoneeseen Innstetten.
»Hyvä Jumala», virkkoi Roswitha asettuen säikähtyneenä lapsen viereen.
»Ei mitään vaaraa, armollinen herra; Anni kaatui jalkapyyhkimeen...
Hyvä Jumala, mitä sanookaan armollinen rouva! Mutta sittenkin on onni,
ettei hän ollut kotona.»
Innstetten oli ottanut pois kääreen ja huomannut, että haava
oli syvänlainen, mutta ei vaarallinen. »Se ei ole mikään vaikea
asia», sanoi hän; »mutta kaikesta huolimatta meidän on kutsuttava
Rummschüttel. Lene voi lähteä, hänellä lienee aikaa. Mutta mitä ihmettä
onkaan tapahtunut ompelupöydälle?»
Roswitha kertoi, kuinka he olivat etsineet kerälle kierrettyä sidettä,
mutta sanoi nyt mieluummin siitä luopuvansa ja leikkaavansa palttinasta
uuden siteen.
Innstetten oli samaa mieltä ja istuutui, molempien tyttöjen pian
huoneesta poistuttua, lapsen luo. »Sinä olet kovin raju, Anni, siinä
suhteessa olet tullut äitiisi. Aina kuin mikäkin tuulenpyörre. Mutta se
ei johda milloinkaan mihinkään, korkeintaan tällaisiin juttuihin.» Hän
osoitti haavaa ja suuteli tytärtänsä. »Mutta sinä et ole itkenyt, olet
urhoollinen, ja siitä syystä annan sinulle rajupäisyytesi anteeksi...
Tohtori saapuu luullakseni tunnin kuluessa; tee vain kaikki, mitä hän
käskee, ja kun hän on haavan sitonut, älä sitä temmo äläkä puristele;
sitten se paranee nopeasti, ja äidin tullessa on kaikki jälleen hyvin
tai ainakin melkein. On kuitenkin onni, ettei hän palaa ennenkuin ensi
viikolla, ensi viikon lopulla, kuten hän minulle kirjoittaa; sain
häneltä vastikään kirjeen, hän lähettää terveisiä ja sanoo iloitsevansa
siitä, että saa jälleen nähdä sinut.»
»Voisit oikeastaan lukea kirjeen minulle, isä.»
»Sen teen mielelläni.»
Mutta ennenkuin ehdittiin niin pitkälle, tuli Johanna sanomaan, että
pöytä oli katettu. Haavastaan huolimatta Anni nousi, ja isä ja tytär
istuutuivat pöytään.