Seuraavana iltana Effi oli jälleen Berlinissä. Innstetten oli häntä
vastaanottamassa asemalla, mukanaan Rollo, joka juoksi vierellä heidän
ajaessaan jutellen läpi Eläintarhan.
»Minä jo ajattelin, ettet pitäisi sanaasi.»
»Mitä ajatteletkaan, Geert, pidänhän toki sanani, sehän on ensimmäinen
asia.»
»Älä sano niin. Poikkeukseton sanassaan pysyminen merkitsee erittäin
paljoa. Ja toisinaan ihminen ei sitä voikaan. Muistelehan vain. Minä
odotin sinua silloin, kun olit täällä asuntoa vuokraamassa, mutta Effiä
ei vain kuulunut.»
»Niin, se oli toista.»
Hän ei voinut sanoa »olin sairas», ja Innstetten ei siitä välittänyt.
Hänen päänsä oli täynnä toisia ajatuksia, jotka koskivat hänen
virkaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. »Oikeastaan, Effi,
meidän elämämme Berlinissä alkaa vasta nyt. Kun saavuimme tänne
huhtikuussa, oli seurallinen kausi loppumassa; tuskin vielä ehdimme
käydä esittäytymässä, ja Wüllersdorf, ainoa henkilö, johon olimme
lähemmin tutustuneet — niin, hän on valitettavasti vanha nuorimies.
Kesäkuusta alkaen sitten kaikki vaipuu horrokseen, ja alaslasketut
kaihtimet julistavat jo sadan askelen päästä 'Kaikki tiessään';
samantekevää, onko tuo totta vai ei... Niin, mitä olikaan vielä
jäljellä? Sopi toisinaan jutella serkku Briestin kanssa, toisinaan
aterioida Hillerissä, mutta eihän se ole varsinaista Berlinin elämää.
Nyt olen merkinnyt muistiin kaikkien niiden neuvosten nimet, jotka
ovat vielä kyllin liikkuvaisia kelvatakseen seuraelämään. Me pidämme
puolestamme mekin siitä huolta, otamme vieraita vastaan, ja kun sitten
saapuu talvi, niin koko ministeristössä pitää sanottaman: 'Niin,
kaikkein rakastettavin rouva nykyisten rouviemme joukossa on rouva von
Innstetten'.»
»Ah, Innstetten, en sinua ollenkaan tunne; sinähän puhut kuin
liehittelijä.»
»Onhan hääpäivämme, ja niinmuodoin sinun täytyy suvaita jotakin minun
puoleltani.»
* * * * *
Innstetten aikoi vakavasti aloittaa piirineuvoksen virassa viettämänsä
hiljaisen elämän jälkeen toisen, seurallisen kauden sekä oman
itsensä että vielä enemmän Effin vuoksi; mutta aluksi aie oli vain
puutteellisesti toteutettavissa, oikea aika ei ollut vielä tullut,
ja paras, mitä uusi elämän vaihe heille lähinnä tarjosi, oli nyt
samoinkuin edellisenkin puolen vuoden kuluessa kotoista elämää.
Wüllersdorf kävi usein talossa, samoin serkku Briest, ja kun he olivat
vieraina, lähetettiin kutsumaan Gizickejä, nuorta avioparia, joka
asui heidän yläpuolellaan. Gizicki itse oli ylioikeuden neuvos, hänen
älykäs virkeä puolisonsa syntyjään neiti von Schmettau. Toisinaan oli
musiikkia, yritettiinpä lyhyt aika pelata whistiäkin, mutta luovuttiin
siitä aivan pian, koska havaittiin juttelu miellyttävämmäksi. Gizickit
olivat eläneet aina näihin aikoihin asti eräässä Ylä-Schlesian
kaupungissa, ja Wüllersdorf oli, tosin jo monta vuotta sitten,
asustanut erinäisissä Posenin pikkukaupungeissa ja toisteli yhtä
ponnekkaasti kuin mielelläänkin niihin kohdistuvia pilkkarunoja. Kukaan
ei iloinnut niistä enemmän kuin Effi, ja siten saatiin aihetta kertoa
runsaat määrät pikkukaupunkien juttuja. Kessin Gieshüblereineen ja
Trippelleineen, ylimetsänhoitaja Ring ja Sidonie Grasenabb tulivat
nekin silloin puheeksi, ja Innstetten haasteli hyvällä tuulella
ollessaan mitä keveimmin. »Niin», sanoi hän, »kelpo Kessinämme!
Täytyypä myöntää, että se oikeastaan oli rikas kaikenlaisista
hahmoista, ylinnä Crampas, majuri Crampas, täysi keikari ja puoli
Barbarossaa, johon vaimoni kovin kiintyi, en tiedä, olisiko sanottava
käsitettävästi vai käsittämättömästi...» — »Sanokaamme käsitettävästi»,
virkkoi Wüllersdorf, »sillä otaksun, että hän oli huvitoimikunnan
puheenjohtaja ja esiintyi näytelmissä rakastajien ja maailmanmiesten
osissa. Ehkäpä enemmänkin, hän oli kenties tenori.» Innstetten
vahvisti oikeaksi nuo otaksumat, ja Effi koki hänkin nauraen yhtyä
leikinlaskuun, joka kuitenkin onnistui hänelle vain vaivoin, ja kun
vieraat sitten poistuivat ja Innstetten vetäytyi omaan huoneeseensa
tutkiakseen vielä joukon asiakirjoja, Effi tunsi mieltään kiusaavan
vanhojen muistojen, ja hänestä tuntui kuin olisi jokin varjo liikkunut
hänen vaiheillansa.
Sellaista ahdistusta ilmeni myöhemminkin. Mutta se esiintyi sentään
harvemmin ja heikompana mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, kun ottaa
huomioon, millaiseksi hänen elämänsä muodostui. Se hellyys, joka tuli
hänen osakseen Innstettenin, mutta myöskin etäisempien henkilöiden
taholta, eikä suinkaan vähimmin se melkein rakastava ystävyys, jota
hänelle osoitti ministerin rouva, itsekin vielä nuori henkilö — kaikki
tuo ainakin lievitti menneiden päivien aiheuttamia suruja ja pelkoja,
ja kun oli tullut seuraava vuosi ja keisarinna oli valinnut »rouva
salaneuvoksettaren» hovinaistensa joukkoon ja vanha keisari Wilhelm
oli hovitanssiaisissa lausunut armollisia, suopeita sanoja kauniille
nuorelle naiselle, josta sanoi jo kuulleensa, niin kaikki entinen
karisi vähitellen pois. Se oli ollut joskus olemassa, mutta kauan,
kauan sitten, ikäänkuin jossakin toisessa tähdessä, ja kaikki hajosi
kuin sumukuvaksi ja muuttui unennäöksi.
Hohen-Cremmenin haltijat tulivat toisinaan vierailemaan ja
iloitsivat lasten onnesta. Anni kasvoi ja varttui — »kauniiksi kuin
isoäiti», sanoi vanha Briest — ja jos kirkkaalla taivaalla oli vielä
pilvenhäivää, niin se oli siinä, että nyt täytyi melkein varmaan
otaksua Pikku-Annin jäävän ainoaksi lapseksi, joten Innstettenit
(ei näet ollut olemassa samannimisiäkään) luultavasti olivat nyt
sukupuuttoon kuolemassa. Briest, joka käsitteli toisten sukujen
säilymistä kevyesti, koska oikeastaan uskoi ainoastaan Briestien
säilymiseen, laski toisinaan asiasta leikkiä sanoen: »Niin, Innstetten,
jos tätä jatkuu, niin Anni joutunee aikoinaan jollekin pankkiirille
(toivottavasti kristitylle, jos sellaisia on vielä olemassa), ja hänen
majesteettinsa, ottaen huomioon Innstettenien vanhan vapaaherrallisen
suvun, käskee mainita Annin _haute finance_-lapset Gothan kalenterissa,
tai, mikä vähemmän tärkeätä, sallii heidän elää edelleen Preussin
historiassa.» Näihin huomautuksiin Innstetten aina vastasi hieman
hämillään ollen, rouva von Briest olkapäitään kohauttaen ja Effi
hilpein mielin. Vaikka näet hän ylpeilikin aateluudestaan, koski tuo
ylpeys ainoastaan häntä itseään, ja hieno, maailmaakokenut ja ennen
kaikkea erittäin rikas pankkiiri ei olisi suinkaan rikkonut niitä
toivelmia, joita hän kohdisti tulevaan vävyynsä.
Niin, Effi, kuten nuoret viehättävät rouvat yleensä, suhtautui
perillisiä koskevaan kysymykseen keveästi; mutta kun sitten oli ehtinyt
kulua varsin pitkä aika — he olivat jo seitsemättä vuotta uusissa
oloissaan — kysyttiin vihdoin rouva von Briestin välityksellä neuvoa
vanhalta Rummschütteliltä, jolla oli joltinenkin maine gynekologina.
Rummschüttel määräsi Effin lähtemään Schwalbachiin. Mutta kun Effiä
oli viime talvesta lähtien vaivannut katarrikin, olipa pari kertaa
keuhkojakin kuunneltu, niin Rummschüttel päätti vihdoin: »Siis aluksi
Schwalbachiin, armollinen rouva, sanokaamme kolmeksi viikoksi, ja
sitten yhtä pitkäksi ajaksi Emsiin. Emsissä voi herra salaneuvoskin
olla mukana. Kaikkiaan siis kolmen viikon erossaolo. Enempää en voi
tehdä hyväksenne, parahin Innstetten.»
Niin asia päätettiin, ja Effin oli määrä matkustaa erään
salaneuvoksetar Zwickerin keralla, »ollakseen hänen suojanansa»,
kuten Briest sanoi. Hän ei ollutkaan varsin väärässä, sillä rouva
Zwicker, joka tosin oli jo viidennelläkymmenellä, tarvitsi suojaa
paljoa enemmän kuin Effi. Innstetten, jolla oli sijaisena jälleen
paljon tekemistä, valitti, ettei hän, Schwalbachista puhumattakaan,
luultavasti voisi saapua yhdessä viettämään Emsin päiviä. Kesäkuun 24
päivä, juhannuspäivä, määrättiin lähtöä varten, ja Roswitha auttoi
armollista rouvaa matkatavaroiden kokoamisessa ja liinavaatteiden
muistiin merkitsemisessä. Effi oli yhä vielä Roswithaan kiintynyt,
kuten ennenkin, sillä olihan Roswitha ainoa henkilö, jonka kanssa hän
voi vapaasti keskustella kaikista menneistä asioista, Kessinistä ja
Crampasista, kiinalaisesta ja kapteeni Thomsenin sisarentyttärestä.
»Kuulehan, Roswitha, sinä olet oikeastaan katolinen; etkö mene
milloinkaan ripille?»
»En.»
»Miksi et?»
»Aikaisemmin menin. Mutta en ole kumminkaan asiaa oikein kertonut.»
»Se on kovin väärin. Siten menetellen se ei tietenkään voi auttaa.»
»Ah, armollinen rouva, kotikylässäni menettelivät kaikki niin. Olipa
sellaisiakin, jotka vain nauraa hykersivät.»
»Etkö ole milloinkaan joutunut kokemaan, millainen onni on, kun jokin
mieltä painanut asia voidaan vierittää pois?»
»En, armollinen rouva. Tosin pelkäsin, kun isäni hyökkäsi minua kohti
hehkuva rauta kädessään; niin, silloin pelkäsin kovin, mutta enempää
siinä ei ollutkaan.»
»Etkö pelännyt Jumalaa?»
»En oikein, armollinen rouva. Kun ihminen pelkää isäänsä niinkuin
minä olen pelännyt, niin hän ei pelkää kovin Jumalaa. Minä olen aina
ajatellut, että Jumala on hyvä ja auttaa minua vaivaista.»
Effi hymyili, katkaisi keskustelun ja piti aivan luonnollisena, että
Roswitha rukka puhui niinkuin puhui. Hän sanoi kuitenkin: »Tiedätkö,
Roswitha, meidän täytyy vielä kerran puhua asiasta vakavasti, kunhan
palaan. Olihan se oikeastaan suuri synti.»
»Se lapsen asia, ja että se on nälkään nääntynyt? Niin, armollinen
rouva, aivan varmasti. Mutta enhän sitä minä... toisethan ne... Ja
sitäpaitsi siitä on jo pitkä aika.»