»Se olisi mieleistäni. Silloin syntyy kilpailua, ja saatpa nähdä, että
minussa on vielä voimia.»
»Sen uskon mielelläni vakuuttamattasikin.»
* * * * *
Niin matka sitten tehtiinkin. Juutinmaalla he kulkivat Limfjordia
ylöspäin Aggerhuusin linnaan saakka, jossa viipyivät kolme päivää
Penzin perheen vieraina, ja palasivat sitten, oleskellen pitempiä
ja lyhempiä aikoja Viborgissa, Flensburgissa ja Kielissä, heitä
erinomaisesti miellyttävän Hampurin kautta takaisin kotimaahan
— ei suoraan Berliniin, Keithstrassen varrelle, vaan aluksi
Hohen-Cremmeniin, missä tahtoivat nauttia hyvinansaittua lepoa.
Innstetten voi viipyä ainoastaan muutamia päiviä, sillä hänen lomansa
oli lopussa, mutta Effi jäi vielä viikoksi luvaten saapua kotiin
hääpäivänänsä, lokakuun kolmantena.
Anni oli mainiosti varttunut maa-ilmassa, ja Roswithan suunnitelma,
että hän astelisi äitiä vastaan töppösissään, toteutui täydellisesti.
Briest osoittautui helläksi isoisäksi; varoitti liiallisesta
rakkaudesta ja sitäkin enemmän liiallisesta ankaruudesta ja oli joka
suhteessa entisellään. Oikeastaan hänen koko hellyytensä kuitenkin
kohdistui Effiin, joka alinomaa askarrutti hänen mieltänsä, enimmälti
silloinkin, kun hän oli kahden kesken puolisonsa kanssa.
»Mitä arvelet Effistä?»
»Hellä ja hyvä kuten aina ennenkin. Emme voi kyllin kiittää Jumalaa
siitä, että meillä on sellainen tytär. Ja kaikesta erinomaisen
kiitollinen ja aina iloinen siitä, että on jälleen meidän suojissamme.»
»Niin», virkkoi Briest, »se hyve on hänessä kehittynyt enemmänkin kuin
on minulle mieluista. Hän tuntuu oikeastaan pitävän tätä yhä vielä
kotopaikkanansa. Onhan hänellä mies ja lapsi, ja mies on päärly ja
lapsi enkeli, mutta siitä huolimatta näyttää kuin Hohen-Cremmen olisi
hänelle yhä tärkein asia ja kuin mies ja lapsi eivät merkitsisi paljoa
meihin verrattuina. Hän on oivallinen tytär, mutta minun mielestäni
liiallisessa määrässä. Se peloittaa minua hieman. Ja onhan se väärinkin
Innstetteniä kohtaan. Kuinka oikeastaan on laita?»
»Niin, Briest, mitä tarkoitan?»
»Tarkoitan mitä tarkoitan, ja sinäkin tiedät varsin hyvin mitä. Onko
hän onnellinen? Vai onko siinä suhteessa sittenkin jonkinlaista
estettä? Alun alkaen minusta tuntui kuin hän, pikemmin kunnioittaisi
kuin rakastaisi Innstetteniä. Ja se on nähdäkseni paha juttu.
Rakkauskaan ei kestä aina, mutta arvonanto sitäkin vähemmän. Naiset
oikeastaan harmittelevat, jos heidän täytyy antaa arvoa jollekin.
Aluksi he harmittelevat, sitten ikävystyvät ja vihdoin nauravat.»
»Oletko joutunut itse sellaista kokemaan?»
»Sitä en tahdo väittää. Minuun kohdistuva arvonanto ei ollut riittävän
suuri. Mutta emme huoli ruuvata enempää, Luise. Sanohan, kuinka on
laita!»
»Niin, Briest, sinä palaat kerran toisensa jälkeen näihin asioihin.
Kymmenen kertaa ei riitä mihinkään, olemme paljoa useammin siitä
puhuneet ja mielipiteitämme vaihtaneet, mutta siitä huolimatta tulet
yhä uudelleen ollen kaikki paremmin tietävinäsi ja kysyt samalla niin
kamalan naivisti kuin minä kykenisin näkemään kaikkiin syvyyksiin. Mitä
ajatteletkaan nuoresta rouvasta ja erikoisesti omasta tyttärestäsi?
Luuletko, että kaikki on ihan selvänä edessäsi? Tai että olen oraakkeli
(en voi heti muistaa henkilön nimeä) tai että totuus on ilmiselvänä
edessäni, kun Effi on purkanut minulle sydämensä? Tai mitä sillä
nimellä mainitaan. Mitä näet merkitseekään sydämen salaisuuksien
purkaminen? Tärkeimmät seikat jäävät sittenkin salatuiksi. Hän varoo
ilmaisemasta minulle salaisuuksiansa. En muuten tiedä, keneltä lienee
perittyä... hän on, niin, hän on erittäin viekas pieni henkilö, ja tuo
hänen viekkautensa on sitäkin vaarallisempi, kun hän on erinomaisen
rakastettava.»
»Sen siis sentään myönnät... rakastettava. Ja myöskin hyvä?»
»Myöskin hyvä. Toisin sanoen täynnä sydämen hyvyyttä. En kuitenkaan
varmaan tiedä, kuinka on muuten laita; luulenpa, että hän taipuu
pitämään rakasta Jumalaa hyvänä miehenä ja lohduttamaan itseään sillä
ajatuksella, ettei hän tule kohtelemaan häntä ylen ankarasti.»
»Niinkö luulet?»
»Niin. Uskon muuten monen seikan kääntyneen paremmaksi. Hänen
luonteensa on ennallaan, mutta heidän muuttonsa jälkeen ovat olosuhteet
paljoa suotuisammat, ja he lähenevät toisiaan yhä enemmän. Hän on
minulle sanonut jotakin sellaista, ja, mikä tärkeämpää, olen havainnut
sen todeksi omin silmin.»
»Mitä hän sanoikaan?»
»Hän sanoi: 'Äiti, kaikki luonnistuu jo paremmin. Innstetten on aina
ollut erinomainen mies, jollaisia ei ole paljon, mutta minä en päässyt
oikein häntä lähenemään, hänessä oli jotakin vierasta. Ja vieras hän
oli hellyydessäänkin. Niin, silloin kaikkein vierain; on ollut aikoja
jolloin olen sitä pelännyt'.»
»Tuttu juttu, tuttu juttu.»
»Mitä tarkoitatkaan, Briest? Minäkö olisin pelännyt, vai tahdotko sanoa
itse pelänneesi? Kumpikin asia on mielestäni yhtä naurettava...
»Sinä aioit kertoa Effistä.»
»Niin, hän tunnusti minulle, että tuo vierauden tunne on hänestä
hävinnyt ja että hän tuntee itsensä niin ollen erittäin onnelliseksi.
Kessin ei ollut ollut hänelle oikea paikka, talo, jossa kummitteli, ja
ihmiset, toiset liian hurskaita, toiset liian latteita; mutta Berliniin
muutettua hän tuntee olevansa paikallaan. Innstetten, sanoo hän, on
kaikkein paras ihminen, hieman liian vanha hänelle ja liian hyvä
hänelle, mutta hän on nyt joka tapauksessa pahimmasta selviytynyt. Hän
käytti tuota lausepartta, joka tosin herätti huomiotani.»
»Kuinka niin? Eihän tuo ole ihan moitteeton, tarkoitan lausepartta,
mutta...»
»Siinä piilee jotakin. Ja hän on tahtonut sen minulle vihjaistakin.»
»Luuletko?»
»Luulen, Briest. Sinä luulet, ettei hän voi mitään vettä samentaa.
Mutta sikäli sinä erehdyt. Hän vierii helposti virran mukana, ja jos
aalto on hyvä, on hän itsekin hyvä. Taistelu ja vastarinta eivät ole
hänen asioitansa.»
Roswitha tuli Annin keralla, joten keskustelu katkesi.
* * * * *
Näin keskustelivat Briest ja hänen puolisonsa sinä päivänä, jona
Innstetten oli matkustanut Hohen-Cremmenistä Berliniin jättäen Effin
ainakin viikoksi vanhempiensa luo. Hän tiesi, että Effin mielestä oli
kaikkein kauneinta saada huolettomana ja uneksien elellä pehmeissä
mielialoissa, kuulla alinomaa ystävällisiä sanoja ja vakuutuksia, että
hän oli rakastettava. Niin, juuri tuo oli hänelle mieluisinta, ja hän
nautti siitä nytkin täysin siemauksin ja mitä kiitollisimpana, vaikka
kaikenlainen hyvä puuttui; vieraita tuli harvoin, koska Effin naimisiin
mentyä ei ollut mitään varsinaista kiintokohtaa, ei ainakaan nuorella
väellä, ja pappila ja koulukaan eivät enää olleet sellaiset kuin vielä
vuosi sitten. Varsinkin koulutalossa oli kaikki puolittain autiota.
Kaksoset olivat keväällä menneet naimisiin. Kummankin mies oli opettaja
Genthinin seuduilta, ja suurista kaksoishäistä oli kirjoitettu
»Havellandin Uutisiin». Hulda oli Friesackissa hoitelemassa erästä
vanhaa perintötätiä, joka muuten, kuten tavallistakin, osoittautui
paljoa pitkäikäisemmäksi kuin Niemeyerit olivat otaksuneet. Hulda
kirjoitti kuitenkin aina erittäin tyytyväisiä kirjeitä, ei senvuoksi,
että olisi ollut todella tyytyväinen (päinvastoin), vaan siitä syystä,
ettei tahtonut herättää luuloa, että hänenlaisensa erinomaisen olennon
elämä voisi olla muuta kuin erittäin onnellista. Niemeyer, heikko isä,
näytti kirjeitä iloisena ja ylpeänä, ja samoin kokonaan tyttäriensä
vuoksi elävä Jahnke oli puolestaan ennakolta laskenut, että molemmat
nuoret rouvat tulisivat synnyttämään ihan samana päivänä, nimittäin
jouluaattona. Effi nauroi herttaisesti ja ilmaisi isoisälle _in spe_
ensinnäkin toivomuksensa päästä molempien lastenlasten kummiksi, mutta
jätti sitten perhe-asiat, kertoi »Köbenhavnista» ja Helsingöristä,
Limfjordista ja Aggerhuusin linnasta, ja ennen kaikkea Thora von
Penzistä, jonka voi kuvailla vain »tyypilliseksi skandinaavialaiseksi»:
siniset silmät, pellavainen tukka, ja aina yllä punaiset samettiliivit.
Jahnke näytti kerrassaan kirkastuvan tuota kuunnellessaan ja virkkoi
kerran toisensa jälkeen: »Niin, sellaisia ne ovat, puhtaita germaaneja,
paljoa saksalaisempia kuin saksalaiset.»
Effi tahtoi olla jälleen Berlinissä hääpäivänään, lokakuun kolmantena.
Nyt oli edellinen ilta, ja Effi oli vetäytynyt verrattain varhain omaan
huoneeseensa, sanoen kokoavansa tavaroitaan ja tahtovansa varustautua
lähtemään. Mutta oikeastaan hän vain tahtoi olla yksin; vaikka näet hän
mielellään jutteli, oli kuitenkin hetkiä, joina hän kaipasi rauhaa.
Ne yläkerran huoneet, joissa hän asui, olivat puutarhan puolella;
pienemmässä, jonka ovi oli raollaan, nukkuivat Roswitha ja Anni,
suuremmassa, joka oli hänen itsensä hallussa, hän asteli edestakaisin;
alemmat ikkunanpuolikkaat olivat auki, pienet valkoiset uutimet
näyttivät tuulenhengessä paisuvan ja vaipuivat sitten vitkalleen tuolin
selustalle, kunnes tuli uusi tuulahdus, joka ne jälleen vapautti. Oli,
niin valoisa, että sohvan yläpuolella kapeissa kullatuissa kehyksissään
riippuvien kuvien nimet voi vaivatta lukea: »Hyökkäys Düppeliä vastaan,
vallitus N:o V», ja sen vieressä: »Kuningas Wilhelm ja kreivi Bismarck
Lipan kukkulalla». Effi pudisti hymyillen päätänsä. »Kun tulen tänne
toiste, pyydän toisia kuvia, sillä tuollaista sotaisuutta en voi
sietää.» Sitten hän sulki ikkunan ja istuutui toisen, avoimen luo.
Kuinka hyvältä tuntuikaan siinä olo. Kirkontornin vieressä paistoi
kuu luoden valoansa aurinkokello-nurmikolle ja heliotrooppilavoihin.
Kaikki kimalteli hopeisena, ja varjosarkojen välillä lepäsi valkoisia
valojuovia, niin valkoisia kuin olisi siihen levitetty palttinaa
valkenemaan. Mutta etäämpänä seisoivat korkeat rabarberipensaat,
lehdet syksyisen keltaisina, ja Effi johtui pakostakin ajattelemaan
vasta hieman kolmatta vuotta sitten elettyä päivää, jona oli leikkinyt
Jahnken tyttöjen ja Huldan kanssa. Sitten hän oli vieraan saavuttua
noussut penkin viereltä kohoovia portaita, ja tuntia myöhemmin hän oli
ollut morsian.
Effi nousi, meni ovelle ja kuunteli; Roswitha nukkui jo, samoin Anni.
Yhtäkkiä, hänen siinä katsellessaan nukkuvaa lasta, hänen mieleensä
nousi kaikenlaisia kuvia menneiltä Kessinin ajoilta: piirineuvoksen
talo päätyineen ja kuistikkoineen, josta avautui näköala Plantaašiin,
ja hän itse istumassa keinutuolissa; sitten tuli Crampas häntä
tervehtimään, tuli Roswitha lapsen kanssa, ja hän otti sen, kohotti
korkealle ja suuteli sitä.
»Se oli ensimmäinen päivä; siitä se alkoi.» Siten menneitä
muistellessaan Effi lähti huoneesta, jossa molemmat nukkuivat, istuutui
jälleen avoimen ikkunan luo ja katseli ulos hiljaiseen yöhön.
»Minä en voi siitä vapautua», sanoi hän. »Ja pahin seikka, joka saa
itsenikin ymmälle on se...»
Samassa alkoi tornikello lyödä, ja Effi luki lyönnit.
»Kymmenen... Huomenna tähän aikaan olen Berlinissä. Ja me puhumme
siitä, että on hääpäivämme, ja hän puhuu minulle ystävällisesti, ehkäpä
hellästikin. Ja minä istun siinä kuunnellen, ja sieluani rasittaa
syyllisyys.»
Hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti eteensä vaieten.
»Ja sieluani rasittaa syyllisyys», toisti hän. »Niin, se _on_
sielussani. Mutta _rasittaako_ se? Ei. Ja juuri siitä syystä minä
säikyn itseäni. Se, mikä rasittaa, on jotakin aivan toista —
pelontuskaa, kuolemanpelkoa ja ainaista pelkoa, että se voi kuitenkin
tulla ilmi. Ja sitten vielä, pelon lisäksi... häpeä. Minä häpeän. Mutta
samoinkuin minulta puuttuu oikea katumus, samoin oikea häpeäntunnekin.
Minä häpeän vain iänikuista petosta ja kavaluutta; ylpeytenäni on
aina ollut, etten voi valehdella ja ettei minun tarvitse valehdella.
Valehteleminen on kovin alhaista, mutta nyt minun on sittenkin
täytynyt valehdella, hänelle ja kaikille, suurissa ja pienissä
asioissa. Rummschüttel on sen huomannut, on kohauttanut hartioitaan ja
ajatellut minusta, mitä lieneekään ajatellut, ei missään tapauksessa
kaikkein parasta. Niin, minua kiduttaa pelko ja lisäksi valheellisen
pelini aiheuttama häpeä. Mutta syyllisyyteni ei herätä minussa
häpeäntunnetta, ei ainakaan kunnollisesti tai ei riittävästi, ja se
seikka, ettei minussa sitä tunnetta ole, minut kerrassaan tuhoaa. Jos
kaikki naiset ovat sellaisia, niin asia on kamala, ja elleivät ole,
kuten toivon, niin silloin on minun laitani huonosti; sielussani on
jotakin epäjärjestyksessä, minusta puuttuu oikea tunne. Ja sen sanoi
minulle kerran vanha Niemeyer hyvinä päivinäni, kun olin vielä melkein
lapsi: oikea tunne, sanoi hän, on tärkein asia, ja jos se ihmisessä
on, hänelle voi tapahtua kaikkein pahintakin, ja ellei sitä hänessä
ole, hän on ikuisessa vaarassa, ja se, mitä paholaiseksi nimitetään,
saa hänet varmasti valtoihinsa. Jumalan laupeuden nimessä, onko niin
laitani?» Hän laski päänsä käsivartensa varaan ja itki katkerasti.
Jälleen siitä suoristautuessaan hän oli tyynempi ja katseli taas ulos
puutarhaan. Kaikki oli ihan hiljaista, ja vieno, vaisu ääni, kuin
kaukainen sateen humina, kuului plataaneista.
Niin kului hetki. Kylätieltä kuului hälinää: vanha yövartija Kulicke
siellä huusi yön tunteja, ja hänen vihdoin vaiettuaan kuului kaukaa
junan rämy sen kulkiessa Hohen-Cremmenin ohi puolen peninkulman
etäisyydessä. Sitten häly jälleen heikkeni, häipyi vihdoin
olemattomiin, vain kuutamo lepäsi yhä nurmella, ja plataaneista humisi
yhä kuin hiljainen sade.
Mutta se oli vain öisen tuulenhengen humua.