Kolme päivää myöhemmin, verrattain myöhään, kahdeksan jälkeen,
Innstetten saapui Berliniin. Kaikki olivat asemalla: Effi, äiti ja
serkku; vastaanotto oli sydämellinen, sydämellisin Effin taholta, ja
oli ehditty jo puhua lukemattomista asioista, kun vaunut pysähtyivät
Keithstrasselle. »Oletpa valinnut hyvin, Effi», virkkoi Innstetten
astuessaan eteiseen, »täällä ei ole haikalaa, ei krokodiiliä ja
toivottavasti ei kummitustakaan.»
»Ei, Geert, se aika on nyt ohi. Nyt koittaa uusi aika; minä en enää
pelkää, ja tahdon olla parempikin kuin ennen ja käyttäytyä enemmän
sinun mielesi mukaisesti.» Kaiken tuon hän kuiskutti miehelleen, kun
he nousivat matoin peitettyjä portaita toiseen kerrokseen. Serkku oli
tarjonnut käsivartensa äidille.
Huoneistosta puuttui vielä paljonkin, mutta kodikkaasta vaikutuksesta
oli pidetty huolta, ja Innstetten lausui ilonsa sen johdosta. »Effi,
sinä olet tosiaankin pieni nero.» Mutta Effi torjui kiitoksen ja
osoitti äitiä, jolle todellinen ansio hänen mielestään kuului. »Tähän
me sen asetamme», oli hän sanonut, mitään vastalauseita sietämättä, ja
oli aina osunut oikeaan, joten oli tietenkin säästetty paljon aikaa ja
vältetty hyvän mielialan häiriytyminen. Vihdoin tuli Roswithakin herraa
tervehtimään ja sanoi neiti Annin pyytävän anteeksi, ettei voinut
tänään näyttäytyä. Roswitha ylpeili tuosta pienestä leikinlaskusta,
joka tosiaankin saavutti täysin tarkoituksensa.
Sitten asettuivat kaikki jo katetun pöydän ääreen, Innstetten täytti
lasinsa, joi kaikkien keralla tulevien onnellisten päivien maljan ja
tarttui Effin käteen sanoen: »Kuulehan, Effi, kerro minulle, kuinka
oikeastaan oli sen sairastumisesi laita!»
»Joutavia, jätetään koko juttu, joka ei ole mainitsemisen arvoinen; se
oli hieman ikävä ja pahoin häiritseväkin, koska rikkoi suunnitelmiamme.
Mutta enempää se ei merkinnyt, ja nyt on kaikki ohi. Rummschüttel
osoittautui kelvolliseksi; hieno, rakastettava vanha herra, kuten
luullakseni sinulle jo kirjoitin. Hän ei kuulu nimenomaan loistavan
tieteessään, mutta äiti sanoo sen olevan vain eduksi. Ja hän lienee
oikeassa, kuten ainakin. Kelpo tohtori Hannemannimmekaan ei ollut
mikään nero, mutta sai kuitenkin aina asiasta selkoa. Mutta kerrohan,
mitä tekevät Gieshübler ja muut.»
»Niin, keitä ovatkaan ne muut? Crampas lähettää terveisensä
armolliselle rouvalle...»
»Ah, erittäin kohteliasta.»
»Ja pastori pyytää samoin tervehtimään puolestaan; ainoastaan maalla
asuvat herrasväet olivat verrattain kuivia ja tuntuivat pitävän
minuakin syyllisenä siihen, että olit poistunut hyvästelemättä.
Ystävättäremme Sidonie oli kerrassaan pisteliäskin, ja vain kelpo rouva
von Padden, jonka luona eilen vartavasten kävin, iloitsi vilpittömästi
terveisistäsi ja hänelle lähettämästäsi rakkaudentunnustuksesta.
Hän sanoit että olet viehättävä rouva, mutta kehoitti sinua hyvin
varjelemaan. Kun vastasin siihen sanoen sinun ilmankin olevan sitä
mieltä, että olen pikemmin 'kasvattaja' kuin aviomies, hän virkkoi
puoliääneen ja melkein kuin tietämättään: 'Karitsainen, lumivalkoinen'
Ja siihen hän katkaisi keskustelun.»
Serkku Briest nauroi. »'Karitsainen, lumivalkoinen...' Siinä sen
kuulit, serkku.» Hän aikoi jatkaa pilailuaan, mutta luopui siitä
huomatessaan hänen kalpenevan.
Keskustelu, joka kosketteli enimmäkseen etäisiä suhteita, jatkui
vielä vähän aikaa, ja Effi sai vihdoin erinäisistä Innstettenin
lausumista tietää, että kessiniläisestä palveluskunnasta oli vain
Johanna ilmoittanut olevansa valmis siirtymään Berliniin. Hän oli
tietenkin vielä jäänyt Kessiniin, mutta hänen piti saapua parin kolmen
päivän kuluttua tuoden loput tavaroista mukanaan. Innstetten sanoi
iloitsevansa hänen päätöksestään, koska hän oli aina ollut kelvollisin
ja nimenomaan suurkaupunkilaista kuosia. Ehkäpä hieman liiaksikin.
Christel ja Friedrich olivat kumpikin selittäneet olevansa liian
vanhat, ja Krusen kanssa neuvottelemista ei ollut sopinut ajatellakaan.
»Mitäpä me täällä ajomiehellä?» päätti Innstetten puheensa. »Hevoset
ja vaunut ovat _tempi passati_, siitä ylellisyydestä on Berlinissä
luovuttava. Emmehän olisi voineet saada täällä sijaa edes mustalle
kanalle. Vai arvioinko huoneiston liian vähäiseksi?»
Effi pudisti päätänsä, ja kun syntyi pieni vaitiolo, nousi äiti
sanoen kellon olevan kohta yksitoista. Hänellä oli vielä pitkä matka
kuljettavana, mutta kenenkään ei pitänyt häntä saatella, koska
ajuriasema oli aivan lähellä — aie, jonka serkku Briest tietenkin
torjui. Pian senjälkeen erottiin toisistaan, kun oli sitä ennen tehty
huomista tapaamista koskeva sopimus.
Effi oli verrattain varhain valveilla ja oli — sään ollessa melkein
kesäisen leuto — antanut siirtää kahvipöydän lähelle avattua parvekkeen
ovea. Innstettenin tultua hän astui hänen kerallaan parvekkeelle ja
sanoi: »Mitä arveletkaan? Sinähän tahdoit kuulla Eläintarhasta peipon
viserryksen ja Zoologisesta papukaijojen kirkunan. En tiedä, tulevatko
ne molemmat tekemään mieliksesi, mutta onhan se mahdollista. Kuuletko?
Se kaikui tuolta, pienestä puistosta. Se ei ole varsinainen Eläintarha,
mutta sentään melkein.»
Innstetten oli ihastuksissaan ja niin kiitollinen kuin Effi olisi
kaiken tuon yksin esiinloihtinut. Sitten he istuutuivat, ja jo
saapui Annikin. Roswitha vaati Innstetteniä havaitsemaan lapsessa
tapahtuneen suuren muutoksen, ja Innstetten vihdoin sen havaitsikin.
Sitten juteltiin edelleen, Kessinissä ja Berlinissä suoritettavista
vierailuista ja viimein kesämatkastakin. Mutta keskustelun täytyi jäädä
puolitiehen, koska heidän oli pakko pitää huolta siitä, että ehtivät
ajoissa kohtauspaikalle.
* * * * *
Kohdattiin toisensa sopimuksen mukaisesti Helmsissä, Punaista Linnaa
vastapäätä, käytiin erinäisissä myymälöissä, aterioitiin Hillerissä ja
palattiin hyvissä ajoin kotiin. Yhdessä-olo oli ollut miellyttävää,
Innstetten iloitsi sydämestään ollessaan jälleen keskellä suuren
kaupungin elämää ja saadessaan antaa sen vaikuttaa itseensä. Seuraavana
päivänä, huhtikuun ensimmäisenä, hän meni kanslerinpalatsiin
kirjoittautuakseen (henkilökohtaisen tervehdyskäynnin hän
jätti tekemättä huomaavaisuussyistä) ja sieltä ministeristöön
ilmoittautumaan. Hänet otettiinkin vastaan, vaikka päivä oli täynnä
virallista ja seurallista levottomuutta, huomasipa Innstetten tulevan
esimiehensä käytöksessä erikoista aulista rakastettavuuttakin. Esimies
sanoi tietävänsä, millaisen miehen sai työtoverikseen, ja olevansa
varma siitä, ettei hyvä suhde milloinkaan häiriydy.
Kotonakin sujui kaikki hyvin. Effi valitti vilpittömästi sitä seikkaa,
että hänen äitinsä, oltuaan alkuperäisen otaksumansa mukaan melkein
kuusi viikkoa parannuksilla, palasi Hohen-Cremmeniin, ja tätä ikävyyttä
lievensi vain jossakin määrin samanaikainen Johannan saapuminen
Berliniin. Joka tapauksessa tämä saapuminen jotakin merkitsi, ja
vaikka sievä vaalea tyttö ei ollutkaan yhtä lähellä Effin sydäntä
kuin täysin epäitsekäs ja rajattoman hyvänluontoinen Roswitha, oli
hän kuitenkin samoin Innstettenin kuin nuoren rouvankin suosiossa,
koska oli erittäin kätevä ja kelvollinen ja suhtautui miesväkeen
nimenomaisen ja itsetietoisen pidättyvästi. Kessiniläisen huhun mukaan
johtuivat hänen olemassaolonsa juuret eräästä aikoja sitten eläkkeelle
joutuneesta Pasewalkin garnisonin suuruudesta, ja tämän juontumisen
nojalla tahdottiin selittää myöskin hänen ylevä mielenlaatunsa, kaunis
vaalea tukkansa ja hänen kokonaishahmonsa erikoinen plastillisuus.
Johanna itse otti osaa hänen saapumisensa yleisesti herättämään
iloon ja oli nimenomaisesti suostuvainen palvelemaan Effiä sisäkkönä
ja kamarineitinä, kuten ennenkin; Roswithan, joka oli melkein
vuoden kuluessa oppinut suunnilleen kaikki Christelin keittotaiteen
salaisuudet, piti käydä keittiöalueen johtoon. Annin hoito ja huolto
jäi Effin itsensä huoleksi, mikä seikka tosin nauratti Roswithaa. Hän
näet tunsi nuoret rouvat.
Innstetten eli yksinomaan virkaansa ja kotiansa varten. Hän oli
onnellisempi kuin aikaisemmin Kessinissä, koska hyvin huomasi,
että Effi käyttäytyi luontevammin ja iloisemmin. Effi voikin niin
esiintyä, koska tunsi itsensä vapaammaksi. Menneisyys tosin silmäili
yhä vielä hänen elämäänsä, mutta ei enää häntä peloittanut, tai
ainakin paljoa harvemmin ja ohimenevämmin, ja kaikki se, mitä vielä
hänessä jälkikaikuna värisi, loi hänen käytökseensä erikoista
viehätystä. Kaikessa, mitä hän teki, oli jotakin alakuloista, ikäänkuin
anteeksipyyntöä, ja hän olisi tuntenut itsensä onnelliseksi, jos olisi
saanut tuon kaiken vieläkin selvemmin ilmenemään. Mutta se tosin ei
käynyt päinsä.
Heidän suorittaessaan vierailukäyntejään huhtikuun ensimmäisten
viikkojen aikana suuren kaupungin seurallinen elämä ei ollut vielä
sammunut, mutta oli sammumassa, ja siitä johtui, etteivät he päässeet
enää ottamaan siihen kunnollisesti osaa. Toukokuun jälkipuoliskolla se
sitten kerrassaan häipyi olemattomiin, ja entistäkin onnellisemmalta
tuntui saada päivällistunnin aikana, Innstettenin tullessa
ministeristöstään, kohdata toisensa Eläintarhassa tai tehdä kävelyretki
Charlottenburgin linnan puutarhaan. Astellessaan linnan ja ansaripuiden
pitkää välimaata edestakaisin Effi katseli kerran toisensa jälkeen
siellä suurilukuisina seisovia Rooman kuninkaita, havaitsi Neron
ja Tituksen välillä vallitsevan merkillisen yhtäläisyyden, kokoeli
pudonneita käpyjä ja asteli sitten, käsi miehensä kainalossa, Spreen
varrella yksinäisenä sijaitsevaan »Belvedereen» saakka.
»Tuolla kuuluu myöskin aikoinaan kummitelleen», sanoi Effi.
»Ei, siellä on ollut vain henkinäkyjä.»
»Sehän merkitsee aivan samaa.»
»Toisinaan», vastasi Innstetten. »Mutta oikeastaan siinä on kuitenkin
eroa. Henkinäyt aiheutetaan aina keinotekoisesti — ainakin kuuluu
olleen niin laita täällä Belvederessä, kuten serkku Briest minulle
vielä eilen kertoi — mutta kummittelua ei aiheuteta milloinkaan
keinotekoisesti, kummittelu on luonnollista.»
»Sinä siis kumminkin sen uskot?»
»Epäilemättä. Sellaista on olemassa. Mutta sitä mitä meillä Kessinissä
sellaista oli, en oikein usko. Onko Johanna jo näyttänyt sinulle
kiinalaisensa?»
»Minkä?»
»Meidän kiinalaisemme. Vanhasta talostamme lähtiessään hän on
irroittanut sen tuolin selustasta ja pistänyt kukkaroonsa. Näin sen
siellä hiljattain vaihtaessani hänen kanssaan rahaa. Ja hän tunnustikin
asian hämillään ollen.»
»Ah, Geert, se sinun olisi pitänyt sanoa minulle. Nyt siis on sittenkin
jälleen sellaista talossamme.»
»Käske hänen se polttaa.»
»Ei, sitä en tahdo, ja se ei auttaisikaan. Mutta minä pyydän
Roswithaa...»
»Mitä tekemään? Ahaa, jo ymmärrän, aavistan, mitä aiot. Roswithan pitää
ostaa pyhänkuva ja pitää sitä kukkarossaan. Niinkö?»
Effi nyökkäsi.
»Tee miten tahdot. Mutta älä virka siitä kenellekään.»
Effi arveli lopulta, että oli sittenkin paras jättää se tekemättä.
Kaikenlaisin pienin keskusteluin, joissa kesämatkan suunnitelmat saivat
yhä suurempaa sijaa, he ajoivat takaisin aina »Suureen Tähteen» saakka
ja kulkivat sitten Korsoa ja leveätä Friedrich-Wilhelmstrassea pitkin
kohti asuntoansa.
* * * * *
Heidän aikomuksenaan oli lähteä jo heinäkuun lopussa lomalle ja
matkustaa Baijerin vuoristoon, missä juuri tänä vuonna jälleen
esitettiin Oberammergaun kärsimysnäytelmiä. Aie ei kumminkaan
toteutunut; salaneuvos von Wüllersdorf, jonka Innstetten tunsi jo
varhaisemmilta ajoilta ja joka nyt oli hänen lähin virkatoverinsa,
sairastui äkkiä, ja Innstettenin täytyi jäädä hänen sijaisekseen.
Vasta elokuun keskivaiheilla oli kaikki jälleen hyvin ja matkustaminen
niinmuodoin mahdollista; mutta nyt oli jo liian myöhäistä lähteä
Oberammergauhun, joten päätettiin viettää joitakin aikoja Rügenin
saarella. »Ensin tietenkin Stralsundiin, — siellä Schill, jonka tunnet,
ja Scheele, jota et tunne ja joka on keksinyt hapen, mitä ei kumminkaan
tarvitse tietää. Sitten Stralsundista Bergeniin ja Rugardiin, mistä,
kuten Willersdorf minulle sanoi, näkyy koko saari, ja sitten Ison ja
Pienen Jasmundin lahden välitse Sassnitziin. Rügeniin matkustaminen
näet merkitsee Sassnitziin matkustamista. Binz kävisi kenties vielä
päinsä, mutta siellä on — minun täytyy vieläkin vedota Wüllersdorfiin —
rannassa ylen paljon pieniä kiviä ja simpukankuoria, ja mehän tahdomme
uida.»
Effi suostui kaikkiin Innstettenin suunnitelmiin, ennen kaikkea myöskin
siihen, että koko taloudenpito lakkautettiin neljäksi viikoksi,
Roswitha ja Anni lähtivät Hohen-Cremmeniin ja Johanna hieman nuoremman
velipuolensa luo, jolla oli sahalaitos Pasewalkin tienoilla. Kaikki
olivat niinmuodoin hyvässä tallessa. Seuraavan viikon alussa tosiaankin
lähdettiin matkaan ja jo samana iltana oltiin Sassnitzissa. Majatalon
seinästä luettiin »Fahrenheitin hotelli». »Hinnat toivottavasti
noudattelevat Réaumuriä», lisäsi Innstetten nimen luettuaan.
Mitä parhaimman mielialan vallitessa tehtiin illalla kävelyretki
kallioiselle rannalle, jonka ulkonemalta avautui näkyviin tyyni
kuutamon valossa väräjöivä poukama. Effi oli haltioissaan. »Ah, Geert,
tässähän on Capri, tässähän on Sorrento. Niin, me jäänemme tänne. Mutta
emme tietenkään hotelliin; tarjoilijat ovat minusta liian hienoja;
hävettää tilata soodavesipulloa...»
»Niin, pelkkiä attašeoja. Mutta ehkäpä löydämme yksityisasunnon.»
»Uskon löytävämme. Aljetaan heti huomenna etsiä.»
Aamu oli yhtä kaunis kuin ilta, ja aamiainen nautittiin ulkona.
Innstetten sai muutamia kirjeitä, joihin oli heti vastattava, ja Effi
päätti käyttää siten vapaaksi jäävän tunnin asunnon etsimiseen. Hän
kulki ensin aidatun niityn, sitten rakennusryhmän ja kaurapeltojen
ohi ja kääntyi vihdoin tielle, joka rotkomaisesti johti merenrantaan
päin. Siinä, missä tämä rotkotie tavoitti rannan, sijaitsi korkeiden
pyökkien varjostama majatalo, ei niin juhlallinen kuin Fahrenheitin
hotelli, pikemmin pelkkä ravintola, joka tänä varhaisena hetkenä oli
vielä ihan tyhjä. Effi sijoittui sellaiseen paikkaan, josta avautui
hyvä näköala, ja hän oli tuskin ehtinyt maistaa tilaamaansa šerryä, kun
isäntä jo tuli hänen luoksensa puolittain uteliaisuuden, puolittain
kohteliaisuuden yllyttämänä punomaan keskustelua.
»Seutu miellyttää meitä, miestäni ja minua; lahdelle avautuva näköala
on suurenmoinen. Haluaisimme vain löytää asunnon.»
»Se lienee varsin vaikeata, armollinen rouva...»
»Mutta onhan nyt jo syksypuoli...»
»Siitä huolimatta. Uskallanpa taata, ettei täältä Sassnitzista löydy
mitään; mutta kauempana rannalla, missä lähin kylä alkaa, — voitte
nähdä tuolla rakennusten kiilteleviä kattoja — saattaa jotakin olla.»
»Mikä on kylän nimi?»
»Crampas.»
Effi ei tahtonut uskoa korviansa. »Crampas», toisti hän väkinäisesti.
»En ole kuullut sitä nimeä milloinkaan ennen paikannimenä... Ja muuten
ei mitään lähiseuduilla?»
»Ei, armollinen rouva. Ei näillä tienoilla. Mutta kauempana pohjoisessa
on jälleen kyliä, ja aivan lähellä Stubbenkammeria sijaitsevassa
majatalossa teille varmaan voidaan antaa asiasta tietoja. Sellaiset,
jotka haluavat mielellään vielä vuokrata, jättävät sinne osoitteitaan.»
Effi iloitsi siitä, että oli ollut yksin keskustelemassa, ja kun hän
vähän myöhemmin kertoi asiasta miehelleen jättäen vain mainitsematta
Sassnitzin läheisyydessä sijaitsevan kylän nimen, virkkoi Innstetten:
»Ellei näillä mailla ole mitään saatavissa, lienee parasta, että
otamme vaunut (ne ovat hotelliin saavuttaessa aina suositukseksi) ja
muutamme kohta ylemmäksi, Stubbenkammeriin päin. Jokin idyllinen paikka
kuusamamajoineen sieltä löytynee, ja ellei löydy, niin onhan aina
hotelli käytettävänämme. Eihän toinen oikeastaan ole toistaan kummempi.»
Effi suostui, ja he saapuivat jo puolenpäivän aikaan siihen majataloon,
josta Innstetten oli vastikään puhunut, ja tilasivat itselleen
välipalan. »Mutta vasta puolen tunnin kuluttua; tahdomme sitä ennen
lähteä kävelyretkelle, Hertha-järveä näkemään. Onhan opas saatavissa?»
Kysymykseen vastattiin myöntävästi, ja eräs keski-ikäinen mies saapui
kohta matkustajien luo. Hän oli niin tärkeän ja juhlallisen näköinen
kuin olisi ollut vähintään apulaispappina vanhaa Hertha-palvontaa
suorittamassa.
Korkeiden puiden reunustama järvi sijaitsi aivan lähellä, rannassa
kasvoi kaislaa, ja tyynessä tummassa pinnassa ui lukuisia ulpukoita.
»Tämä näyttää tosiaankin sellaiselta», sanoi Effi, »kuin olisi tässä
Herthaa palvottu.»
»Niin, armollinen rouva... Sitä todistavat vielä kivetkin.»
»Mitkä kivet?»
»Uhrikivet.»
Keskustelun siten jatkuessa kaikki kolme astuivat järven puolelta
luotisuorasti leikatun sora- ja saviseinämän luo, johon nojasi muutamia
sileiksi kiilloitettuja kiviä, kaikissa matala koverrus ja muutamia
alaspäin johtavia kouruja.
»Entä mitä nuo tarkoittavat?»
»Jotta se vuotaisi helpommin pois, armollinen rouva.»
»Lähdetään», sanoi Effi, tarttui miehensä käsivarteen ja lähti hänen
kanssaan takaisin majataloon, missä nyt tarjottiin aikaisemmin tilattu
aamiainen paikassa, josta avautui laaja näköala merelle. Lahdelma
lepäsi aurinkoisena heidän edessään, muutamia purjevenheitä lipui
pitkin sen pintaa, ja läheisten karien vaiheilla liitelivät lokit.
Se oli erittäin kaunista Effinkin mielestä; mutta kun hän sitten
silmäili yli välkkyvän pinnan, hän huomasi jälleen etelän puolella sen
pitkulaisen kylän kirkkaina hohtelevat katot, jonka nimi oli häntä
aamulla kovin säikähdyttänyt.
Vaikka Innstetten ei tietänyt eikä aavistanut, mitä hänen mielessään
liikkui, hän kuitenkin huomasi selvästi, että häneltä puuttui iloa ja
huvia. »Mieltäni pahoittaa, Effi, ettei asia sinua oikein ilahduta.
Sinä et voi unohtaa Hertha-järveä, vielä vähemmän uhrikiviä.»
Effi nyökkäsi. »Olet oikeassa. Ja minun täytyy sinulle tunnustaa, etten
ole eläessäni nähnyt mitään, mikä olisi saattanut minut siinä määrin
murheelliseksi. Jätetään koko asunnon etsiminen; minä en voi jäädä
tänne.»
»Ja eilen se oli sinulla vielä Napolin lahti ja jos jotakin kaunista.»
»Niin, eilen.»
»Entä tänään? Eikö tänään ole enää jälkeäkään Sorrentosta?»
»Jälkeä kyllä, mutta vain jälkeä; se on ikäänkuin Sorrento, jonka tekee
mieli kuolla.»
»Hyvä niin, Effi», virkkoi Innstetten ojentaen hänelle kätensä. »En
tahdo sinua enempää kiduttaa Rügenillä, joten luovumme siitä. Päätetty
asia. Meidän ei ollenkaan tarvitse tarrautua kiinni Stubbenkammeriin
tai Sassnitziin enempää kuin mihinkään muuhunkaan paikkaan näillä
seuduilla. Mutta minne lähdemme?»
»Voimme mielestäni jäädä vielä päiväksi odottamaan höyrylaivaa, joka
luullakseni huomenna saapuu Stettinistä ja menee Kööpenhaminaan.
Siellähän kuuluu elämä olevan hupaista, ja minä kaipaan kerrassaan
sanomattomasti jotakin hupaista. Täällä minusta tuntuu kuin en voisi
enää nauraa koko elämäni aikana ja kuin en olisi milloinkaan nauranut,
ja tiedäthän kuinka mielelläni nauran.»
Innstetten osoitti täydellistä hänen mielentilaansa kohdistuvaa
myötätuntoa, sitäkin enemmän, kun tunnusti hänen olevan monella muotoa
oikeassa. Kaikki oli tosiaankin alakuloista, joskin kaunista.
He siis odottivat Stettinin laivan tuloa ja saapuivat ylihuomisin
varhain aamulla Kööpenhaminaan, missä asettuivat asumaan Kongens
Nytorvin varrella olevaan hotelliin. Kahta tuntia myöhemmin he jo
olivat Thorvaldsen-museossa, ja Effi sanoi: »Niin, Geert, tämä on
kaunista, ja olenpa onnellinen, että tulimme tänne.» Pian senjälkeen
he lähtivät aterialle ja tutustuivat yhteisessä päivällispöydässä
heitä vastapäätä istuvaan juutinmaalaiseen perheeseen, johon kuuluva
kuvankaunis tytär, Thora von Penz, kiinnitti heti sekä Innstettenin
että Effin melkein ihastelevaa huomiota. Effi ei voinut kyllikseen
katsella hänen suuria sinisiä silmiään ja pellavankarvaista
tukkaansa, ja kun puolentoista tunnin kuluttua noustiin pöydästä,
lausuttiin Penzin perheen taholta — heidän täytyi valitettavasti
poistua Kööpenhaminasta jo samana päivänä — se toivomus, että
nuori preussilainen pariskunta suvaitsisi aivan pian käydä heitä
tervehtimässä Aggerhuusin linnassa (puolen peninkulman päässä
Limfjordista), ja Innstetten suostui kutsuun paljoakaan epäröimättä.
Niin kului aika hotellissa. Mutta siihen ei rajoittunut kaikki hyvä
tänä muistettavana päivänä, joka oli Effin mielestä merkittävä
almanakkaan punaisena. Jotta onnen mitta tulisi ihan kukkuraiseksi,
oltiin illalla Tivoli-teatterissa, missä esitettiin italialaista
pantomiimia Arlecchino ja Colombine. Effiä nuo pienet kujeet kerrassaan
hurmasivat, ja illalla, kotiin palattaessa, hän sanoi: »Tiedätkö,
Geert, nyt tunnen vähitellen toipuvani. Kauniista Thorasta en puhukaan;
mutta kun ajattelen, että tänään aamupuolella olimme Thorwaldsenin
museossa ja nyt illalla näimme tuon Colombinen...»
»... Joka oikeastaan oli sinulle vielä mieluisampi kuin Thorwaldsen...»
»Totta pulmakseni on niin laita. Sellainen on kerta kaikkiaan mieleni
mukaista. Kelpo Kessinimme oli minulle onnettomuudeksi. Kaikki rasitti
hermojani. Rügen melkein samoin. Ajattelenpa, että jäämme vielä pariksi
päiväksi tänne Kööpenhaminaan ja tietenkin retkeilemme Fredriksborgiin
ja Helsingöriin ja myöhemmin Juutinmaahan. Olen tosiaankin iloinen
ajatellessani, että saan jälleen nähdä kauniin Thoran, ja jos olisin
mies, rakastuisin häneen.»