»Tietenkin ensimmäisen, Keith-strassen varrelta; se miellytti minua
alun pitäen ja samoin sinua. Se ei liene vielä kuiva, mutta nyt
on kesäkausi, ja se on tavallaan lohdutukseksi. Ja jos kosteus
on liiallinen ja tulee hieman luuvaloa, niin onhan minulla vielä
Hohen-Cremmen.»
»Älä sitä kutsu, lapseni; luuvalo tulee usein ihan tietämättäkin.»
Äidin sanat olivat Effin mieleen; hän vuokrasi huoneiston jo samana
aamupäivänä ja kirjoitti Innstettenille kortin sanoen aikovansa palata
seuraavana päivänä. Kohta senjälkeen matkalaukut tosiaankin säälittiin
kokoon ja suoritettiin kaikki valmistelut. Mutta kun sitten tuli
seuraava aamu, käski Effi kutsua äidin vuoteensa luo ja sanoi: »Äiti,
minä en kykene matkustamaan. Minua repii ja riipoo, koko selkääni
pakottaa, ja luulenpa melkein, että se on luuvaloa, olisi uskonut sen
olevan niin tuskallista.»
»Mitä sinulle sanoinkaan; ei pidä maalata pirua seinään. Vielä
eilen puhuit siitä kevytmielisesti, ja tänään se jo sinua vaivaa.
Schweiggerin tavatessani minä kysyn, mitä sinun tulee tehdä.»
»Ei, älä kysy Schweiggeriltä. Hän on spesialisti. Se ei käy päinsä, ja
hän voi loukkaantuakin, jos häneltä kysytään neuvoa toisissa asioissa.
Luulen olevan parasta, että odotamme, kuinka se kehittyy. Voihan se
olla ohimenevääkin. Minä nautin koko päivän vain soodavettä ja teetä,
ja kun pääsen hikoamaan, kenties siitä vielä pelastunkin.»
Rouva von Briest sanoi asiaan suostuvansa, mutta vaati häntä hyvin
itseänsä hoitamaan. Aikaisempi muoti, jonka mukaan ei saanut mitään
nauttia, oli hänen mielestään väärä ja vain heikentävä; siinä suhteessa
rouva von Briest sanoi kannattavansa ehdottomasti uutta koulukuntaa:
oli syötävä kunnollisesti.
Effi imi itseensä melkoista lohdutusta noista mielipiteistä, lähetti
Innstettenille sähkösanoman, jossa puhui »ikävästä sattumasta» ja
valitettavasta, mutta kuitenkin vain tilapäisestä viivytyksestä, ja
sanoi sitten Roswithalle: »Roswitha, sinun pitää hankkia minulle
kirjoja; se ei käy vaikeaksi, sillä minä tahdon vanhoja, ihan vanhoja.»
»Epäilemättä, armollinen rouva. Onhan lainakirjasto tässä ihan lähellä.
Mitä minun pitää tuoda?»
»Minä kirjoitan muistiin, kaikenlaista valittavaksesi, sillä toisinaan
niillä ei ole juuri sitä, mitä haluaa.» Roswitha toi kynän ja paperia,
ja Effi kirjoitti: Walter Scott, Ivanhoe tai Quentin Durward; Cooper,
Vakooja; Dickens, David Copperfield; Willibald Alexis, Herra von
Bredowin housut.
Roswitha luki luettelon ja leikkasi toisessa huoneessa viimeisen
rivin pois; hän häpesi itsensä ja rouvansa vuoksi jättää luetteloa
alkuperäisessä muodossaan.
Päivä kului ilman huomattavia tapahtumia. Seuraavana aamuna potilaan
tila ei ollut parempi, eikä kolmannenkaan päivän koittaessa.
»Effi, tämä ei käy kauemmin päinsä. Kun sellainen tauti pääsee
juurtumaan, niin siitä ei vapaudu enää milloinkaan. Sellaisesta
pitkittymisestä lääkärit eniten varoittavat, ja aivan oikein.»
Effi huokasi. »Niin, äiti; mutta kenen me kutsumme? Missään tapauksessa
ei ketään nuorta; en tiedä, mutta minua hävettäisi.»
»Nuori tohtori on aina kiusallinen, ja ellei, niin sitä pahempi. Mutta
ole aivan levollinen minä tuon aivan vanhan, joka hoiti minua jo
silloin, kun olin Heckerin koulukodissa, siis suunnilleen kaksikymmentä
vuotta sitten. Hän oli silloin kohta viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja
hänen hiuksensa olivat kauniit, harmaat ja ihan kiharaiset. Hän oli
naistenmies, mutta oikeissa rajoissa. Lääkärit, jotka sen unohtavat,
joutuvat tuhon omiksi, ja toisin ei voi käydäkään; naisemme, ainakin
seurapiireihin kuuluvat, ovat yhä ytimeltään hyviä.»
»Luuletko? Olen aina iloinen kuullessani sellaista hyvää. Toisinaan
näet kuulee toistakin. Ja vaikea asia lieneekin toisinaan. Mutta mikä
onkaan vanhan salaneuvoksen nimi? Otaksun, että hän on salaneuvos.»
»Salaneuvos Rummschüttel.»
Effi nauroi helakasti. »Rummschüttel! Hänkö lääkitsemään ihmistä, joka
ei kykene liikahtamaan.»
»Effi, sinä puhut merkillisesti. Tuskasi eivät varmaankaan voi olla
erikoisen suuret.»
»Ei, eivät juuri nyt; se muuttuu alinomaa.»
* * * * *
Seuraavana aamuna ilmaantui salaneuvos Rummschüttel. Rouva von Briest
otti hänet vastaan, ja nähdessään Effin vanha tohtori sanoi kohta:
»Ilmetty äitinsä.»
Viimeksimainittu ei tahtonut vertailuun suostua ja arveli, että
kaksikymmentä vuotta ja enemmänkin oli sentään pitkä aika; mutta
Rummschüttel ei luopunut väitteestään, vaan vakuutti lisäksi: »Jokainen
ihmispää ei painu muistiin, mutta kun olen kerran saanut vaikutelman,
niin se jää lähtemättömäksi. Kuinka onkaan, armollisin rouva von
Innstetten, mikä vaivaa, millä tavoin tulee teitä auttaa?»
»Ah, herra salaneuvos, minä joudun ihan pulaan, kun on teille
sanottava, mikä vaivaa. Se vaihtuu alinomaa. Tänä hetkenä se on kuin
poispyyhkäisty. Aluksi ajattelin sen olevan luuvaloa, mutta luulenpa
melkein, että se onkin neuralgiaa, selkääni riipoo, ja minä en voi
nousta. Isäni potee neuralgiaa, olen jo aikaisemmin nähnyt saman asian.
Se onkin kenties hänen perintöänsä.»
»Sangen todennäköistä», sanoi Rummschüttel, joka oli koetellut
valtimoa ja katsellut potilasta ohimennen, mutta terävästi. »Sangen
todennäköistä, armollisin rouva.» Mutta itsekseen hän virkkoi hiljaa:
»Koulukipeä, ja taitava näyttelijä; Eevan tytär _comme il faut_.» Hän
ei kumminkaan mitään ilmaissut, sanoihan vain niin vakavasti kuin
suinkin sopi toivoa: »Lepo ja lämpö ovat parasta, mitä voin teille
neuvoa. Lääke, joka muuten ei ole ollenkaan pahanmakuista, tekee sitten
tehtävänsä.»
Hän nousi kirjoittaakseen reseptin: _Aqua amygdalarum amararum_, puoli
unssia, _Syrupus florum aurantii_, kaksi unssia. »Tätä lääkettä pyydän
ottamaan joka toinen tunti puolen teelusikallista. Se tyynnyttää
hermojanne. Sitäpaitsi pyydän hartaasti välttämään kaikkea henkistä
ponnistusta; ei vierailuja eikä lueskelua.» Samalla hän viittasi
vieressä olevaan kirjaan.
»Scottin teos.»
»Oh, sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Parasta luettavaa ovat
matkakertomukset. Minä käyn huomenna jälleen katsomassa.»
Effi oli käyttäytynyt oivallisesti, oli pysynyt erinomaisesti
esitettävässään osassa. Jäätyään jälleen yksin — äiti saatteli
salaneuvosta — hän kuitenkin tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän oli
varsin hyvin huomannut, että lääkäri oli vastannut hänen komediaansa
toisella samanlaisella. Salaneuvos oli ilmeisesti erinomaisen kokenut
herra, joka varsin hyvin huomasi kaikki, mutta ei tahtonut kaikkea
huomata, kenties siitä syystä, että tiesi sellaisenkin käyttäytymisen
olevan toisinaan kunnioitettavaa. Eikö näet ollut olemassa
kunnioitettavia komedioja, ja eikö se, jota hän, Effi, parhaillaan
esitti, kuulunut niihin?
Pian senjälkeen äiti palasi, ja äiti ja tytär kiittelivät kilvan hienoa
vanhaa herraa, jossa melkein seitsemästäkymmenestä ikävuodestaan
huolimatta oli jotakin nuorekasta. »Lähetä vain Roswitha heti
apteekkiin... Mutta sinun tulee ottaa vain joka kolmas tunti, sanoi
hän minulle vielä nimenomaan. Samanlainen oli hän jo siiloinkin:
ei kirjoittanut milloinkaan usein eikä paljoa, mutta aina jotakin
tehokasta, ja se auttoikin aina heti.»
* * * * *
Rummschüttel tuli toisena päivänä ja sitten joka kolmantena, koska
huomasi, millaista hämminkiä hänen käyntinsä aiheutti nuoren rouvan
mielessä. Tuo seikka sai Effin häneen mieltymään, ja kolmannen käynnin
jälkeen oli tohtorin mielipide valmis: »Tässä on jotakin, mikä pakottaa
rouvan menettelemään niinkuin hän menettelee.» Hän oli jo aikoja sitten
oppinut olemaan sellaisesta loukkaantumatta.
Tullessaan neljännen kerran Rummschüttel näki Effin istuvan
keinutuolissa, kirja kädessä, Anni vieressään.
»Ah, armollisin rouva! Sepä ilahduttavaa. En lue sitä lääkkeen
ansioksi; kauniin sään vallitessa, kirkkaina, raikkaina maaliskuisina
päivinä sairaus karisee pois. Onnittelen teitä. Entä kuinka voi rouva
äiti?»
»Hän on lähtenyt ulos, herra salaneuvos, Keithstrasselle, josta olemme
vuokranneet huoneiston. Minä odotan nyt miestäni, jonka on määrä saapua
muutaman päivän kuluessa ja jonka kovin mielelläni teille esittelen,
kunhan asuntomme ehtii kuntoon. Saanen toivoa, että tulevaisuudessakin
otatte minua hoivataksenne.»
Salaneuvos kumarsi.
»Uusi huoneistomme», jatkoi Effi, »vasta valmistuneessa rakennuksessa,
minua tosin huolestuttaa. Luuletteko, herra salaneuvos, että kosteat
seinät...»
»Eipä suinkaan, armollisin rouva. Antakaa lämmittää kolme neljä päivää
kelpo tavalla ja pitäen koko ajan ovet ja ikkunat avoinna, niin voitte
huoletta sinne muuttaa, minun vastuullani. Ja teidän neuralgianne ei
ollut mitään vaarallista. Iloitsen kumminkin varovaisuudestanne, joka
soi minulle tilaisuutta vanhan tuttavuuden uudistamiseen ja uuden
solmiamiseen.»
Hän kumarsi jälleen, katsoi vielä Annia ystävällisesti silmiin ja sanoi
hyvästi pyytäen tervehtimään äitiä.
Hänen tuskin lähdettyään Effi istuutui kirjoituspöydän ääreen ja
kirjoitti: »Parahin Innstetten! Rummschüttel oli täällä vastikään
ja totesi minut parantuneeksi. Voisin nyt matkustaa, esimerkiksi
huomenna; mutta tänään on jo 24:s, ja sinä olet luvannut saapua
tänne 28:na. Sitäpaitsi olen vielä heikko. Otaksun, että olet samaa
mieltä, kun luovun matkasta. Ovathan tavarat jo matkalla, ja jos
tulisin, niin meidän täytyisi asua vieraiden tavoin Hoppensackin
hotellissa. Kulungit on nekin otettava huomioon, koska menoja muutenkin
kasaantuu; muun muassa on suoritettava palkkio Rummschüttelille,
vaikka hän jääkin meidän lääkäriksemme. Hän on muuten erittäin
rakastettava vanha herra. Hän ei ole ensiluokkaisen lääkärin maineessa,
'naistohtoriksi' nimittävät häntä vastustajat ja kadehtijat. Mutta
tuohon nimeen sisältyy samalla kiitostakin; jokainen näet ei osaa
kanssamme seurustella. Se seikka, etten henkilökohtaisesti sano
jäähyväisiä kessiniläisille, ei paljoa merkitse. Gieshüblerin luona
minä olin. Majurin rouva on aina suhtautunut minuun torjuvasti, jopa
säädyttömyyteen saakka. Jäljelle jäävät vielä pastori, tri Hannemann ja
Crampas. Sano terveiseni viimeksimainitulle. Maalla asuville perheille
lähetän kirjekortteja; Güldenkleet, kuten kirjoitit, ovat Italiassa
(en tiedä, mitä he siellä tekevät), joten jäljelle jää ainoastaan
kolme muuta perhekuntaa. Pyydä anteeksi puolestani niin hyvin kuin
käy päinsä. Sinähän olet muodollisuuksien mies ja osaat tavoittaa
oikean sanan. Rouva von Paddenille, joka minua erinomaisesti miellytti
uudenvuodenaattona, minä kenties kirjoitan itse lausuen hänelle vielä
valitteluni. Lähetä minulle sähkösanoma, jotta saan tietää, suostutko
kaikkeen. Kuten ainakin sinun Effi.»
Effi vei kirjeen itse postiin, ikäänkuin olisi siten voinut kiirehtiä
vastauksen saapumista, ja seuraavana aamupäivänä tulikin Innstetteniltä
odotettu sähkösanoma: »Suostun kaikkeen.» Effin sydän riemuitsi, hän
kiiruhti alas kadulle ja lähimmälle ajuriasemalle. »Keithstrasse 1 C.»
Ja niin kiitivät vaunut Unter den Linden- ja Eläintarhankatua pitkin
pysähtyen vihdoin uuden asunnon eteen.
Huoneistossa olivat edellisenä päivänä saapuneet tavarat vielä
hajallaan, mutta se ei häntä häirinnyt. Hän astui leveälle muuratulle
parvekkeelle, ja kanavasillan toisella puolen lepäsi hänen edessään
Eläintarha, jonka puissa näkyi kaikkialla jo vieno viherrys.
Yläpuolella kaareutui kirkas sininen taivas ja hohteli heleä aurinko.
Effi vapisi kiihtymystään ja hengitti syvään. Sitten hän astui
parvekkeelta takaisin kynnyksen yli, kohotti katseensa ja laski kätensä
ristiin.
»Siis Jumalan avulla uuteen elämään! Asian täytyy muuttua toiseksi.»