Friedrichstrassen-asemalla oli ankara tungos, mutta Effi oli siitä
huolimatta tuntenut jo vaunusta äitinsä ja hänen vieressään seisovan
serkku Briestin. Jälleennäkemisen ilo oli suuri, matkatavarain
odottaminen ei asettanut kärsivällisyyttä liialliselle koetukselle,
eikä kulunut viittä minuuttia, kun vaunut jo vierivät raitiotien
vieritse Dorotheankadulle ja kohti Schadowkatua, jonka lähimmässä
kulmassa »Pensiooni» sijaitsi. Roswitha oli ihastuksissaan ja iloitsi
Annista, joka ojensi kätösiään kohti valoja.
Oltiin perillä. Effi sai kaksi huonetta, jotka vastoin odotusta eivät
sijainneet rouva von Briestin huoneiden vieressä, mutta sentään samassa
käytävässä, ja kun kaikki oli paikoillaan ja järjestyksessä ja Anni oli
onnellisesti sijoitettu ristikkovuoteeseensa, ilmaantui Effi jälleen
äitinsä huoneeseen, pieneen saliin, jonka liedessä paloi heikko tuli;
oli näet leuto, melkein lämmin sää. Pyöreällä pöydällä oli lamppu
viheriöine varjostimineen ja kolmet lautaset, ja pienellä sivupöydällä
teetarjotin.
»Asuntosi on kerrassaan viehättävä, äiti», virkkoi Effi istuutuessaan
vastapäätä olevaan sohvaan, mutta nousi sitten heti puuhailemaan
teepöydän ääressä. »Saanko jälleen ottaa esittääkseni teeneidin osaa?»
»Epäilemättä, rakas Effi. Mutta vain Dagobertia ja itseäsi varten.
Minun puolestani täytyy luopua, ja se tuntuu melkein vaikealta.»
»Ymmärrän, silmiesi vuoksi. Mutta sanohan, äiti, kuinka on laita?
Vaunuissa, jotka lisäksi kovin kolisivat, me puhuimme koko ajan
Innstettenistä ja ylenemisestämme, aivan liian paljon. Se ei käy
päinsä; saat uskoa, että silmäsi ovat minulle tärkeämmät, ja eräässä
suhteessa huomaan niiden olevan, Jumalan kiitos, ihan entisellään: sinä
katselet minua yhtä ystävällisesti kuin ennenkin » Hän kiiruhti äitinsä
luo ja suuteli hänen kättänsä.
»Effi, sinä olet kovin raju. Aivan ennallasi.»
»Ah, en, äiti. En ole ennallani. Toivoisin olevani. Mutta avioliitto
muuttaa ihmistä.»
Serkku Briest nauroi. »Enpä huomaa suurtakaan muutosta, serkku; olet
vain tullut yhä kauniimmaksi, siinä kaikki. Ja rajuuskaan ei liene
tyystin hävinnyt.»
»Sepä serkunlaista», vakuutti äiti. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla
asiasta puhuttavankaan, vaan sanoi: »Kuulehan, Dagobert, sinä olet mitä
tahansa, mutta et ihmistuntija. Merkillistä. Te upseerit ette ole hyviä
ihmistuntijoita, nuoret kaikkein vähimmin. Te silmäilette aina vain
itseänne tai rekryyttejänne, ja ratsumiehillä on vielä ratsunsa. Ne
eivät tiedä yhtään mitään.»
»Mutta mistä oletkaan saanut kaiken tuon viisautesi, serkku?
Ethän tunne ketään upseereja. Mikäli olen lehdistä lukenut,
ovat kessiniläiset kieltäytyneet ottamasta vastaan heitä varten
tarkoitettuja husaareja, tapahtuma, joka lienee ainut laatuansa
maailmanhistoriassa. Vai tahdotko puhua vanhoista ajoista? Olithan
vielä pelkkä lapsi, kun Rathenowin husaarit tulivat luoksenne.»
»Voisin sinulle vastata, että lasten havainnot ovat terävimmät. Mutta
enpä huoli, onhan se kaikki pelkkää joutavaa. Tahdon tietää, kuinka on
äidin silmien laita.»
Rouva von Briest kertoi nyt, että lääkäri oli selittänyt kivun
aiheutuvan veren tunkeutumisesta aivoihin. Siitä johtui silmien
huikeneminen. Asia oli korjattava ruokajärjestyksen avulla, oli
lakattava nauttimasta olutta, kahvia ja teetä ja käytettävä paikallista
suoneniskua, niin tapahtuisi piankin käännös parempaan. »Hän puhui
suunnilleen kahdesta viikosta. Mutta tunnenhan minä lääkärien
määräykset: kaksi viikkoa merkitsee kuutta viikkoa, ja minä olen täällä
varmaan vielä silloinkin, kun Innstetten tulee ja te muutatte uuteen
asuntoonne. Ja tunnustanpa suoraan, että se on minulle parasta koko
jutussa ja jo ennakolta lohduttaa minua tämän pitkän parannuksellaolon
vaikeuksissa. Etsikää vain itsellenne jotakin sievää. Minä olen
ajatellut Landgrafen- tai Keithstrassea, jotka ovat hienot, mutta eivät
liian kalliit. Teidän näet täytynee rajoittaa menojanne. Innstettenin
asema on kunniakas, mutta ei kovin tuottoisa. Ja Briest valittaa
hänkin. Hinnat alenevat yhä, ja hän kertoo minulle joka päivä, että
hänen on pakko lähteä Hohen-Cremmenistä kerjuupussi olalla, ellei
määrätä suojelustulleja. Tiedäthän, että hän mielellään liioittelee.
Mutta käyhän nyt käsiksi, Dagobert, ja kerro meille jotakin hupaista,
jos käy päinsä. Sairaskertomukset ovat aina ikävystyttäviä, ja
rakkaimmatkin ihmiset kuuntelevat vain senvuoksi, etteivät voi olla
kuuntelematta. Effi kuuntelee varmaan hänkin mielellään jotakin juttua,
pilalehdistä löytämääsi. Mutta Kladderadatsch ei kuulu enää olevan yhtä
hyvä kuin ennen.»
»Oh, se on ihan entisellään. Heillä on vielä Strudelwitzit ja
Prudelwitzit, ja niinhän asia sukeutuu ihan itsestään.»
»Minun suosikkejani ovat Karlchen Miessnick ja Wippchen von Bernau.»
»Niin, ne ovatkin parhaat. Mutta Wippchenillä, joka muuten — anteeksi,
kaunis serkku — ei ole mikään Kladderadatschin hahmo, Wippchenillä ei
ole enää nykyjään tekemistä, kun ei enää käydä sotaa. Valitettavasti.
Meikäläinenkin tahtoisi kerran päästä vuorolleen ja vihdoinkin päästä
tästä», hän viittasi peukalollaan napinläven ja olkapään välimaalle,
»kamalasta tyhjyydestä.»
»Ah, sehän on kaikki pelkkää turhuutta. Kerrohan mieluummin. Mitä
siellä nyt loruillaan?»
»Niin, serkku, asia on omalla tolallaan. Se näet ei ole ketä tahansa
varten. Nyt on raamatullisten sutkausten vuoro.»
»Raamatullisten sutkausten? Mitä se merkitsee?... Eiväthän Raamattu ja
sutkaukset kuulu yhteen.»
»Siitä syystä sanoinkin, ettei se ole ketä tahansa varten. Mutta
olipa lupa tai ei, joka tapauksessa ne ovat nyt korkeassa hinnassa.
Muotijuttu kuin hyypänmunat.»
»Elleivät ole liian hurjia, niin kerrohan jokin näyte. Käykö päinsä?»;
»Epäilemättä. Ja tekisipä mieleni lisätä, että osut kysymään
onnelliseen aikaan. Se pila, joka nyt on liikkeellä, on näet
erinomaisen hieno, koska yksinkertaiseen raamatunkohtaan liittyy vielä
eräs kielellinen kaksimielisyys. Kysymys — kaikki nämä sukkeluudet
esiintyvät kysymysten muodossa — on muuten sangen mutkaton ja kuuluu
näin: 'Kuka oli ensimmäinen ajomies?' Nyt arvaa!»
»Kukaties Apollo.»
»Varsin hyvin. Oletpa pätevä, Effi. Minä en olisi tuota keksinyt. Mutta
etpä sittenkään osu mustaan.»
»Kuka se siis oli?»
»Ensimmäinen ajomies oli 'kärsimys'. Jo Jobin kirjassa näet luetaan:
'Leid soll mir nicht widerfahren' (Kärsimyksen ei pidä minua kohdata —
'ajaa minua vastaan') tai 'wieder fahren' (ajaa jälleen).»
Effi toisti päätään pudistaen lauseen lisäyksineen, mutta ei
kaikesta vaivannäöstään huolimatta saanut siitä selkoa; hän kuului
aivan nimenomaisesti niihin onnellisiin, jotka eivät ollenkaan
tajua tuollaista, ja niin joutui serkku Briest siihen, ei suinkaan
kadehdittavaan asemaan, että hänen täytyi yhä uudelleen huomauttaa
sanojen »widerfahren» ja »wieder fahren» yhtäläisestä ääntämisestä ja
niiden merkityksessä ilmenevästä erotuksesta.
»Ah, nyt ymmärrän. Ja sinun pitää antaa anteeksi, että kesti niin
kauan. Mutta se on tosiaankin liian typerää.»
»Niin, typeräähän se on», virkkoi Dagobert nolostuneena.
»Typerää ja sopimatonta, ja voi kerrassaan saada ihmisen inhoamaan
Berliniä. Onhan merkillistä, että kun lähtee Kessinistä päästäkseen
jälleen ihmisten joukkoon, saa kohta kuulla raamatullisen sukkeluuden.
Äitikin on vaiti, ja se sanoo riittävästi. Mutta minä teen
peräytymisesi helpommaksi...»
»Tee se, serkku.»
»... peräytymisesi helpommaksi ja pidän aivan hyvänä merkkinä, että
serkkuni Dagobert sanoo minulle kohta tänne tultuani: 'Kärsimyksen
ei pidä minua kohdata'. Merkillistä, serkku, vaikka juttu onkin
sukkeluutena kovin heikko, olen siitä kuitenkin sinulle kiitollinen.»
Tuskin paulasta päästyään Dagobert yritti ivailla Effin juhlallisuutta,
mutta lakkasi niin tekemästä huomatessaan hänen siitä harmistuvan.
Pian kello kymmenen jälkeen hän lähti, luvaten tulla seuraavana päivänä
kuulemaan käskyjä.
Kohta hänen mentyään Effi vetäytyi huoneeseensa.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli erittäin kaunis sää, ja äiti ja tytär lähtivät
varhain matkaan, aluksi silmäsairaalaan, missä Effi jäi etuhuoneeseen
ja selaili aikansa kuluksi jotakin albumia. Sitten mentiin Eläintarhaan
ja »Zoologisen» läheisyyteen, mistä etsittiin huoneistoa. Sattui
tosiaankin niin, että Keithstrassen varrelta, jonne toivomukset olivat
alun pitäen suuntautuneet, löytyi sopiva huoneisto, tosin aivan äsken
rakennetussa talossa, joten se oli vielä kostea ja epävalmis. »Se ei
käy päinsä, rakas Effi», sanoi rouva von Briest, »jo terveydelliset
syyt tekevät sen mahdottomaksi. Ja eihän salaneuvos ole mikään
huoneistonkuivaaja.»
Vaikka huoneisto Effiä kovin miellytti, hän oli kuitenkin samaa
mieltä, sitäkin enemmän, kun asian nopea järjestäminen ei ollut
hänelle ollenkaan tärkeätä, vaan päinvastoin ajan voittaminen
merkitsi kaiken voittamista — koko asian tuonnemmaksi siirtäminen oli
oikeastaan hänelle kaikkein mieluisinta. »Me säilytämme kuitenkin
muistissamme tämän huoneiston; äiti, se sijaitsee kauniilla paikalla
ja täyttää kaikki oleelliset vaatimukseni.» Sitten molemmat naiset
ajoivat takaisin kaupunkiin, aterioivat ravintolassa, jota oli heille
suositeltu, ja lähtivät illalla oopperaan; lääkäri oli siihen suostunut
sillä ehdolla, että rouva von Briest kuuntelisi enemmän kuin katselisi.
Seuraavat päivät kuluivat samaan tapaan; he olivat vilpittömästi
iloissaan siitä, että saivat jälleen olla toistensa seurassa ja
pitkistä ajoista jälleen mielin määrin jutella. Effi, joka ei
ainoastaan osannut kuunnella ja kertoa, vaan parhaalla tuulellaan
ollessaan oivallisesti juoruellakin, johtui monet kerrat vanhaan
vallattomuuteensa, ja äiti kirjoitti kotiin, kuinka onnellinen oli
havaitessaan »lapsen» jälleen niin iloisena ja naurunhaluisena ja
kuinka he kaikin elivät uudelleen kaunista aikaa kaksi vuotta sitten,
jolloin oli ostettu kapioita. Serkku Briestinkin hän sanoi olevan
ihan entisellään. Niin oli tosiaankin laita, se vain erona, että hän
näyttäytyi harvemmin kuin ennen ja syytä tiedusteltaessa näennäisesti
ihan vakavasti selitti: »Sinä olet minulle liian vaarallinen, serkku.»
Siitä oli äidillä ja tyttärellä joka kerta ilon aihetta, ja Effi sanoi:
»Dagobert, sinä tosin olet vielä sangen nuori, mutta et kuitenkaan
kyllin nuori käyttääksesi sellaisia liehittelytapoja.»
Niin oli kulunut jo melkein kaksi viikkoa. Innstetten kirjoitti yhä
vaativammin ja muuttui verrattain käskeväksi, melkeinpä anoppiakin
kohtaan, joten Effi huomasi, ettei asiaa käynyt enää tuonnemmaksi
siirtäminen, vaan täytyi tosiaankin vuokrata. Mutta entä sitten?
Muutto Berliniin tulisi tapahtumaan vasta kolmen viikon kuluttua, ja
Innstetten vaati pian palaamaan. Oli siis olemassa yksi ainoa keino:
täytyi jälleen esittää komediaa, sairastua.
Useistakin syistä se oli hänelle vaikeanlaista; mutta niin täytyi
menetellä, ja kun tuo oli varmaa, oli myöskin selvää, kuinka osa oli
esitettävä, pienimpiä yksityiskohtia myöten.
»Kuten näet, äiti, alkaa viipymiseni hermostuttaa Innstetteniä.
Ajattelen siis olevan parasta, että lähdemme ja vuokraamme heti tänään.
Ja huomenna minä matkustan. Ah, minun on vaikea erota sinusta.»