»Olisihan siinäkin jo riittävästi. Mutta ei siinä kyllin.» Hän rohkaisi
mielensä, katsoi miestään silmiin ja sanoi: »Sitäpaitsi, Geert, en
tahtoisi lähteä kohta pois luotasi.»
»Sinä veitikka, sanot niin vain siitä syystä, että tunnet heikkouteni.
Mutta me olemme kaikki niin itserakkaita, ja minä tahdon sen uskoa.
Tahdon sen uskoa ja siitä huolimatta näytellä sankarillista,
kieltäytyvää. Matkusta niin pian kuin katsot tarpeelliseksi; ja voit
asian oman sydämesi edessä puolustaa.»
»Niin et saa puhua, Geert. Mitä merkitsee tuo: 'puolustaa oman
sydämeni edessä? Siten sinä puolittain väkivaltaisesti pakotat minut
näyttelemään hellämielisen osaa, ja minun täytyy pelkän keimailun
vuoksi sanoa: 'Ah, Geert, niin ollen minä en matkusta milloinkaan'. Tai
ainakin jotakin sentapaista.»
Innstetten uhkasi sormellaan. »Effi, sinä olet liiankin hienosyinen.
Minä olen pitänyt sinua kaiken aikaa lapsena, mutta huomaankin, että
täytät saman mitan kuin kuka muu tahansa. Mutta jätetään tämä asia,
tai, kuten isäsi tapana on sanoa: 'siinä joudumme liian avaroille
aloille'. Sanohan mieluummin, milloin tahdot matkustaa.»
»Tänään on tiistai. Sanokaamme siis perjantaina puolenpäivän aikaan
laivalla. Silloin olen illalla Berlinissä.»
»Olkoon menneeksi. Ja milloin palaat?»
»Sanokaamme maanantai-iltana. Siis kolme päivää.»
»Ei käy päinsä. Se on liian varhaista. Kolmessa päivässä et saa mitään
toimeen. Ja äitisikään ei päästä sinua pois niin pian.»
»Siis miten sopii.»
»Hyvä.»
Innstetten nousi lähteäkseen virastoonsa.
* * * * *
Päivät ennen matkalle lähtöä kuluivat kuin siivillä. Roswitha oli
ylen onnellinen. »Ah, armollinen rouva, Kessin, niin, miksei... mutta
Berlin se ei ole. Ja hevosrata. Ja kun siinä sitten kilisee eikä tiedä,
mennäkö oikeaan vai vasempaan, ja toisinaan minusta on jo tuntunut kuin
kaikki olisi kulkenut suoraan ylitseni. Ei, sellaisesta ei täällä ole
tietoa. Luulenpa, ettemme monena päivänä näe kuutta ihmistä. Ja aina
vain hiekkasärkät ja kauempana meri. Ja se pauhaa, pauhaa, mutta mitään
sen enempää ei ole.»
»Niin, Roswitha, olet oikeassa. Pauhaa ja pauhaa, mutta mitään oikeata
elämää ei ole. Ja siitä koituu mieleen kaikenlaisia typeriä ajatuksia.
Täytyyhän sinun tunnustaa, ettei se Krusen-juttu ollut aivan niinkuin
olla piti.»
»Ah, armollisin rouva...»
»Enpä tahdo enempää tutkistella. Et kumminkaan tunnustaisi. Ja muista,
ettet ota liian vähän tavaroita mukaan. Omat tavarasi voit oikeastaan
ottaa mukaan kaikki, samoin Annin.»
»Ajattelin, että tulemme vielä takaisin.»
»Minä tulen. Se on herran toivomus. Mutta te voitte kenties jäädä
sinne, äitini luo. Pidä sinä vain huolta siitä, ettei hän liiaksi
hemmottele Annia. Minulle hän oli toisinaan ankarakin, mutta
lapsenlapsi...»
»Onhan Anni sitäpaitsi suloinen kuin sokeri. Siinä täytyy kenen tahansa
olla hellä.»
Tämä tapahtui torstaina, lähdön edellisenä päivänä. Innstetten oli
lähtenyt maaseudulle, ja hänen odotettiin palaavan vasta illalla.
Iltapuolella Effi lähti kaupunkiin, vanhalle torille asti, astui
apteekkiin ja pyysi saada pullon _sal volatilea_. »Ei voi koskaan
tietää, kenen kanssa joutuu matkustamaan», sanoi hän vanhalle
apulaiselle, jonka kanssa tavallisesti jutteli ja joka ihaili häntä
samoinkuin itse Gieshübler.
»Onko herra tohtori kotona?» kysyi hän pistettyään pullon
käsilaukkuunsa.
»Epäilemättä, armollinen rouva; hän on viereisessä huoneessa ja lukee
sanomalehtiä.»
»Enhän häntä häiritse?»
»Ette missään tapauksessa, armollisin rouva.»
Effi astui sisään. Huone oli pieni, korkea, seinillä hyllyjä, joissa
oli kaikenlaisia tislausastioita; eräällä seinällä sijaitsivat
aakkosellisesti järjestetyt, rautarenkailla varustetut lipastot, joissa
säilytettiin reseptejä.
Gieshübler oli iloinen ja hämillään. »Mikä kunnia! Täällä minun
retorttieni keskellä. Saanko pyytää armollista rouvaa hetkeksi
istuutumaan?»
»Epäilemättä, parahin Gieshübler. Mutta tosiaankin vain hetkiseksi.
Tulen sanomaan teille hyvästi.»
»Mutta palaattehan toki, armollisin rouva. Olen kuullut, että vain
kolmeksi neljäksi päiväksi...»
»Niin, parahin ystäväni, minun on määrä tulla takaisin, onpa sopimus
sellainenkin, että minun pitää olla viimeistään viikon kuluttua jälleen
Kessinissä. Mutta voihan käydä niinkin, etten tule takaisin. Täytyykö
minun teille sanoa, millaisia tuhansia mahdollisuuksia on olemassa...
Minä huomaan teidän aikovan sanoa, että olen vielä nuori... mutta
voivathan nuoretkin kuolla. Ja lisäksi vielä paljon muuta.
Niinpä sanonkin teille mieluummin hyvästi ikäänkuin ikiajoiksi.»
»Mutta armollisin rouva...»
»Ikäänkuin ikiajoiksi. Ja kiitän teitä, parahin Gieshübler. Te näet
olitte täällä parasta; luonnollisesti, koska olitte täällä paras.
Ja vaikka eläisin satavuotiaaksi, en milloinkaan teitä unohda. Olen
tuntenut itseni täällä toisinaan yksinäiseksi ja toisinaan ahdisti
sydäntäni, enemmän kuin voitte arvatakaan; en näet ole aina asioita
oikein järjestänyt; mutta kun olen nähnyt teidät, ensimmäisestä
päivästä saakka, olen aina tuntenut oloni ja itsenikin paremmaksi.»
»Mutta armollisin rouva...»
»Ja siitä tahdoin teitä kiittää. Ostin vastikään itselleni hajusuolaa;
junavaunussa on toisinaan merkillisiä olentoja, jotka eivät edes
salli ikkunaa avattavan, ja jos silloin kenties — se näet nousee ihan
päähän, tarkoitan hajusuolaa — silmäni kyyneltyvät, mm ajattelen teitä.
Hyvästi, parahin ystävä, ja tervehtikää ystävätärtänne Trippelliä. Olen
viime viikkoina usein ajatellut häntä ja ruhtinas Kotšukovia. Omituinen
suhde se joka tapauksessa on. Mutta en voi oikein käsittää... Ja
antakaahan tietoa itsestänne. Tai minä kirjoitan.»
Sitten Effi poistui. Gieshübler saatteli hänet torille asti. Hän oli
kuin huumaantunut, siinä määrin, ettei ollenkaan ajatellut niitä monia
arvoituksellisia sanoja, jotka hän oli lausunut.
* * * * *
Effi palasi kotiin. »Tuokaa minulle lamppu, Johanna», sanoi hän, »mutta
makuuhuoneeseeni. Ja kuppi teetä. Minua viluttaa, ja minä en voi
odottaa, kunnes herra ehtii kotiin.»
Käskyä noudatettiin. Effi istui jo pienen kirjoituspöytänsä ääressä,
paperiarkki edessään ja kynä kädessään. »Tee tuonne pöydälle, olkaa
hyvä, Johanna.»
Johannan jälleen poistuttua huoneesta Effi lukitsi oven, katseli
itseään hetkisen kuvastimessa ja istuutui taas. Sitten hän kirjoitti:
»Minä matkustan huomenna laivalla, ja nämä ovat jäähyväisrivejä.
Innstetten odottaa minua takaisin muutaman päivän kuluttua, mutta
minä en tule takaisin... Te tiedätte, minkätähden en tule takaisin...
Olisi ollut parempi, ellen olisi milloinkaan nähnyt tätä maanpaikkaa.
Pyydän teitä hartaasti olemaan käsittämättä tuota moitteeksi; syy on
yksin minun. Kun katselen taloanne... teidän menettelynne voi olla
anteeksiannettavaa, minun ei. Minun syyllisyyteni on syvä, mutta
kenties voin siitä vielä vapautua. Se seikka, että meidät kutsuttiin
täältä pois, tuntuu minusta osoittavan, että voin vielä löytää armon.
Unohtakaa se, mitä on tapahtunut, unohtakaa minut. Teidän Effi.»
Hän silmäili rivejä vielä kerran. Vieraimmalta tuntui hänestä »_te_»,
mutta senkin täytyi siinä olla; sen tuli ilmaista, ettei minkäänlaista
siltaa ollut enää olemassa. Sitten hän sulki rivit kirjekuoreen ja
kulki erään talon luo, joka sijaitsi hautausmaan ja metsänrannan
välimaalla. Savu nousi nuoraisena puolittain sortuneesta uuninpiipusta.
Siihen taloon Effi jätti kirjeensä.
Hänen palattuaan Innstetten oli jo kotona, ja Effi istuutui hänen
viereensä kertomaan Gieshübleristä ja _sal volatile'staan_.