Innstetten oli ollut vasta neljä päivää poissa, kuin Crampas palasi
Stettinistä tuoden sen tiedon, että ajateltiin lopullisesti luopua
ajatuksesta sijoittaa Kessiniin kaksi eskadroonaa; oli olemassa niin
paljon pieniä kaupunkia, jotka halusivat saada ratsuväkigarnisomin ja
erittäinkin Blücherin husaareja, että oli totuttu sellaista tarjousta
esitettäessä kohtaamaan sydämellistä auliutta eikä epäröintiä. Kun
Crampas oli tuon ilmoittanut, venähtivät kaupunginhallituksen kasvot,
ja yksin Gieshübler, joka soi poroporvarillisille virkatovereilleen
tuon tappion, oli hyvillään. Vähäisemmän väen keskuudessa herätti
asia tunnetuksi tultuaan eräänlaista alakuloisuutta, olivatpa muutama
konsulitkin tyttärineen hetkellisesti tyytymättömät, mutta yleensä
suoriuduttiin asiasta varsin pian, kenties siitä syystä, että samaan
aikaan ilmennyt kysymys, »mitä Innstetten teki Berlinissä» kiinnitti
Kessenin väestön tai ainakin kaupungin arvohenkilöiden mieltä enemmän
kuin ensinmainittu. Piirineuvosta, joka oli erinomaisessa suosiossa,
ei tahdottu mielellään menettää, mutta sittenkin kierteli kaikenlaisia
hurjia huhuja, joita Gieshübler ainakin piti vireillä ja levitti, ellei
ollutkaan niiden alkuunpanija. Muun muassa kerrottiin Innstettenin
lähtevän erään lähetystön johtajana Marokkoon vieden mukanaan
lahjoja, joihin ei kuulunut vain tavanmukainen maljakko Sanssoucin ja
Uuden palatsin kuvineen, vaan ennen kaikkea myöskin suuri jääkone.
Viimeksimainittu tuntui marokkolaisia lämpösuhteita silmälläpitäen niin
todennäköiseltä, että koko juttu uskottiin todeksi.
Effikin kuuli siitä. Ne ajat, joina hän olisi asiasta iloinnut, eivät
olleet kovinkaan kaukana menneisyydessä; mutta siinä mielentilassa,
jossa hän vuoden lopusta saakka oli ollut, hän ei enää kyennyt
huolettomasti ja hilpeästi nauramaan sellaisille seikoille. Hänen
kasvoihinsa oli tullut aivan uusi ilme, ja se puolittain liikuttava,
puolittain veitikkamainen lapsellisuus, joka hänessä oli vielä
rouvanakin ilmennyt, oli nyt mennyttä. Rannalle ja Plantaašiin
suuntautuvat kävelyretkensä, jotka hän oli Crampasin Stettinissä
ollessa keskeyttänyt, hän aloitti uudelleen hänen palattuaan eikä
sallinut epäsuotuisankaan sään itseään estää. Oli kuten ennenkin
määränä, että Roswithan piti tulla häntä vastaan lehtokujan suulle tai
hautausmaan tienoille, mutta vielä useammin kuin ennen kävi nyt niin,
etteivät he toisiaan tavanneet. »Voisin soimata sinua, Roswitha, kun et
minua milloinkaan löydä. Mutta eipä haittaa; minä en enää pelkää, en
edes hautausmaallakaan, ja metsässä en ole vielä kohdannut ainoatakaan
ihmistä.»
Effi sanoi tuon päivää ennen Innstettenin kotiintuloa. Roswitha
ei siitä paljoa huolinut, järjestelihän vain köynnöksiä ovien
yläpuolelle; haikalakin sai havupuun oksan suuhunsa ja näytti entistään
merkillisemmältä. Effi sanoi: »Oikein, Roswitha; hän varmaan iloitsee
kaikesta viheriästä huomenna saapuessaan. Lähdenköhän tänäänkin
kävelylle? Tohtori Hannemann sitä vaatii ja arvelee, etten suhtaudu
asiaan riittävän vakavasti, koska minun muuten pitäisi näyttää
terveemmältä; mutta minulla ei ole tänään oikeata halua; sataa
tihuuttaa, ja taivas on harmaa.»
»Minä tuon armolliselle rouvalle sadeviitan.»
»Tee se! Mutta älä huoli tänään tulla minua noutamaan, emme kumminkaan
toisiamme tapaa», sanoi Effi nauraen. »Sinä et tosiaankaan ole
kekseliäs, Roswitha. Ja minä en tahdo, että vilustut, vieläpä tyhjän
tähden.»
Roswitha jäi kotiin, ja kun Anni nukkui, hän lähti rouva Krusen kanssa
juttelemaan. »Parahin rouva Kruse», sanoi hän, »tehän lupasitte kertoa
minulle siitä kiinalaisesta. Eilen tuli Johanna häiritsemään, se on
aina olevinaan kovin ylhäinen, sille eivät sellaiset asiat merkitse
mitään. Minä uskon kumminkin, että siinä on jotakin perää, siinä
kiinalaisen ja Thomsenin veljentyttären tai tyttärentyttären jutussa.»
Rouva Kruse nyökkäsi.
»Se oli», jatkoi Roswitha, »joko onnetonta rakkautta (rouva Kruse
nyökkäsi jälleen), tai saattoi olla onnellistakin, mutta kiinalainen
ei voinut sietää ajatusta, että yhtäkkiä oli kaikki lopussa. Ovathan
kiinalaisetkin ihmisiä, ja heidän laitansa on kai joka suhteessa samoin
kuin meidänkin.»
»Joka suhteessa», vakuutti rouva Kruse tahtoen todistaa vakuutustaan
kertomuksellaan, kun samassa astui huoneeseen hänen miehensä sanoen:
»Kuulehan, maammoseni, voisit antaa minulle nahkalakkapullon; silain
täytyy kiiltää huomenna, kun herra palaa kotiin, hän näkee kaikki, ja
vaikka hän ei mitään sanoisikaan, huomaa kuitenkin hänen nähneen.»
»Minä tuon sen teille, Kruse», sanoi Roswitha. »Rouvanne vain kertoo
minulle tässä jotakin; mutta kertomus on kohta lopussa, ja sitten minä
tulen heti sen tuomaan.»
Parin minuutin kuluttua Roswitha tosiaankin tuli ulos, lakkapullo
kädessään, ja asettui silain viereen, jotka Kruse oli vastikään
nostanut puutarhanaidalle. »Eihän siitä suurta apua ole», sanoi hän
ottaessaan pullon Roswithan kädestä, »sataa tihuuttaa lakkaamatta,
ja kiilto on kohta tiessään. Mutta ajattelen, että kaikki on pantava
järjestykseen.»
»Epäilemättä. Sitäpaitsi, Kruse, tämä on oikeata lakkaa, sen näen heti,
ja oikea lakka ei ole kauan tahmeana, sen täytyy kuivaa heti. Ja jos
huomenna onkin sumuista tai sateista, niin se ei enää haittaa. Mutta se
minun täytyy sanoa, että tuo kiinalaisen juttu on varsin merkillinen.»
Kruse nauroi. »Joutavia, Roswitha. Eukkoni ei kerro koskaan asiaa
oikein, vaan juttelee muuta, mitä jutteleekaan, ja kun minä aion vetää
ylleni puhtaan paidan, niin siitä puuttuu nappi. Sitä hyvää se on ollut
kaiken täällä olomme ajan. Hänellä on päässään vain sellaisia juttuja,
ja kaiken muun lisäksi on vielä tuo musta kana. Ja musta kana ei edes
muni. Ja mistäpä sille munat tulisivat? Eihän se pääse koskaan pihalle,
ja pelkästä kukerikuusta ei sellaista synny. Sitä ei voi vaatia miltään
kanalta.»
»Kuulkaahan, Kruse, tämän minä kerron rouvallenne. Minä olen aina
pitänyt teitä säädyllisenä ihmisenä, ja nyt te puhutte tuollaista —
kukerikuusta. Miehet ovat sittenkin vielä huonompia kuin luulisi. Ja
minun pitäisi nyt oikeastaan heti ottaa sivellin ja maalata teille
mustat viikset.»
»Teidän kädestänne, Roswitha, suostuu mielellään ottamaan
sellaistakin», virkkoi Kruse, joka enimmältä näytteli arvokkaan osaa,
ja näytti olevan siirtymässä yhä kujeellisempaan sävyyn, kun samassa
huomasi armollisen rouvan, joka tänään tuli Plantaašin toiselta
puolelta ja kulki puutarhanaidan ohi.
»Hyvää päivää, Roswitha, sinähän olet ihan vallaton. Miten on Annin
laita?»
»Anni nukkuu, armollinen rouva.»
Roswitha oli kumminkin tuota sanoessaan punastunut, keskeytti
seurustelunsa ja lähti sisään auttamaan armollista rouvaa vaatteiden
vaihtamisessa. Oli näet kysymyksenalaista, oliko Johanna kotosalla. Hän
oli nykyisin usein »virastossa», koska talossa oli vähemmän tekemistä,
ja Friedrich ja Christel ikävystyttivät, kun eivät koskaan mitään
tietäneet.
Anni nukkui vielä. Effi kumartui kätkyen yli, riisui sitten hattunsa
ja viittansa ja istuutui pieneen sohvaan makuusuojaansa. Kosteat
hiuksensa hän suki hitain liikkein taaksepäin, laski jalkansa matalalle
jakkaralle, jonka Roswitha oli siirtänyt luo, ja virkkoi, samalla
ilmeisesti nauttien mieluisaa lepoa verrattain pitkän kävelyretken
jälkeen: »Minun täytyy huomauttaa sinulle, Roswitha, että Kruse on
naimisissa.»
»Minä tiedän sen, armollinen rouva.»
»Niin, ihminen tietää hyvinkin kaikki, mutta toimii sittenkin ikäänkuin
_ei_ tietäisi. Siitä ei voi milloinkaan tulla mitään.»
»Eihän siitä pidäkään mitään tulla, armollinen rouva...»
»Jos näet otaksut, että rouva Kruse on sairas, niin laadit laskusi
isännältä kysymättä. Sairaat ne kauimmin elävät. Sitäpaitsi hänellä on
musta kana. Sitä kavahda, se tietää kaikki ja juoruilee kaikki. Kuinka
lieneekään, mutta minä kammoksun sitä. Ja lyönpä vetoa, että kaikki,
mitä tuolla yläkerrassa tapahtuu, johtuu kanasta.»
»Oh, sitä en usko. Mutta kamalaa se sittenkin on. Ja Kruse, joka aina
väittää vaimoansa vastaan, ei kumminkaan saa minua vakuutetuksi.»
»Mitä hän sanoi?»
»Hän sanoi, että siellä on vain hiiriä.»
»Paha niinkin. Minä en voi sietää hiiriä. Mutta näinhän selvästi,
kuinka juttelit Krusen kanssa, olit tutunomainen ja taisitpa aikoa
hänelle viiksiäkin maalata. Se merkitsee jo sangen paljoa. Ja sitten
jäät istumaan niine hyvinesi. Sinähän olet vielä sievä tyttö, ja
sinussa on jotakin sellaista. Mutta varo, sen vain voin sinulle sanoa.
Kuinka kävikään oikeastaan ensi kerrallasi? Onko asia sellainen, että
voit siitä kertoa?»
»Voinpa kylläkin. Mutta kamalaa se oli. Ja kun se kerran oli niin
kamalaa, niin armollinen rouva voi olla aivan rauhallinen mitä Kruseen
tulee. Se, jonka on käynyt niinkuin minun, on saanut siitä kyllikseen
ja pitää varansa. Toisinaan minä vieläkin näen siitä unta, ja silloin
olen seuraavana päivänä kuin runneltu. Sellainen kamala pelko...»
Effi oli noussut istumaan ja nojasi päätään käsivarteensa. »Kerrohan.
Kuinka saattoikaan olla laita? Kotoani tiedän, että teidän käy aina
samoin...»
»Niin, aluksi asia taitaa olla aina samanlainen, ja minäkään en tahdo
luulotella, että minun asiani oli jotakin erikoista, en ollenkaan.
Mutta kun minulle sitten suoraan sanoivat ja minun täytyi kerta
kaikkiaan myöntää 'niin, niin on asia', niin se oli kauheata. Äiti,
niin, se vielä menetteli, mutta isä, jolla oli kylässä paja, oli
ankara ja rajupäinen, ja saatuaan sen kuulla kävi minua päin kädessään
pihdit, jotka oli vastikään ahjosta temmannut, ja aikoi minut surmata.
Minä kiljaisin ja pakenin ullakolle ja piilouduin ja makasin siellä
vapisten ja tulin alas vasta sitten, kun huusivat minua ja sanoivat,
että tulisin. Ja sitten minulla oli vielä nuorempi sisar, joka aina,
osoitti minua sormellaan ja sanoi: 'Hyi'! Ja sitten, kun lapsi oli
tulossa, minä menin erääseen vajaan, kun en uskaltanut kotiin jäädä.
Sieltä minut löysivät vieraat ihmiset puolikuolleena ja kantoivat minut
kotiin ja vuoteeseeni. Ja kolmantena päivänä ottivat minulta lapsen,
ja kun kysyin, missä se oli, sanoivat: sen olevan hyvässä tallessa.
Ah, armollisin rouva, pyhä Jumalan äiti teitä sellaisesta surkeudesta
varjelkoon.»
Effi säpsähti ja katseli Roswithaa suurin silmin.
Hän oli pikemmin säikähtynyt kuin suuttunut. »Mitä sanotkaan! Olenhan
naimisissa. Niin et saa sanoa, se on sopimatonta, säädytöntä.»
»Ah, armollisin rouva...»
»Kerro minulle mieluummin, kuinka sinun sitten kävi. Olivat ottaneet
lapsesi. Niin kauas olit ehtinyt...»
»Ja sitten, muutaman päivän kuluttua, saapui joku Erfurtista
kylänvoudin luo tiedustelemaan, eikö ollut imettäjää saatavissa.
Kylänvouti vastasi myöntävästi. Jumala sen hänelle palkitkoon; vieras
herra otti minut heti mukaansa, ja siitä saakka ovat päiväni olleet
paremmat; registraattorinrouvan luonakin olo oli sentään siedettävää,
ja vihdoin olen tullut teidän luoksenne, armollinen rouva. Ja se oli
parasta, kaikkein parasta.» Sen sanottuaan Roswitha tuli sohvan luo ja
suuteli Effin kättä.
»Roswitha, sinun ei pidä aina suudella kättäni, se ei ole minulle
mieleen. Ja varo Krusea. Olethan muuten hyvä ja ymmärtäväinen
ihminen... Naineen miehen kanssa... se ei ole milloinkaan hyväksi.»
»Ah, armollinen rouva, Jumala ja hänen pyhänsä johdattavat meitä
ihmeellisesti, ja siinä onnettomuudessa, joka meitä kohtaa, on
onnensakin. Ja ketä se ei paranna, sitä ei voi auttaa... Minua miehet
oikeastaan hyvinkin miellyttävät...»
»Näetkö, Roswitha, näetkö.»
»Mutta jos minulle vielä sellaista sattuisi, Krusen kanssa, eihän se
mitään, enkä voisi muuta, niin juoksisin suoraan veteen. Se oli liian
kauheata. Kaikki. Ja mihin onkaan joutunut se lapsi raukka? En usko
sen enää elävän, ovat antaneet sen kuolla, mutta syy on kumminkin
minun? Hän heittäytyi Annin kätkyen ääreen, tuuditteli lasta ja lauloi
lakkaamatta.
»Lakkaa jo», sanoi Effi. »Älä huoli enää laulaa; päätäni pakottaa.
Mutta tuo sanomalehdet. Vai onko Gieshübler lähettänyt kuvalehtiä?»
»On. Ja muotilehti oli päällimmäisenä. Me sitä selailimme, Johanna ja
minä. Johanna vihoittelee, aina, ettei voi saada sellaista. Tuonko
muotilehden?»
»Tuo, ja tuo lamppukin.»?
Roswitha meni, ja Effi virkkoi itsekseen, jäätyään yksin: »Mistä
kaikesta apua haetaankaan? Sievä nainen käsipuuhkineen, ja toinen
puoliharsoineen; muotinukkia. Mutta niinpä parhaiten johdun toisiin
ajatuksiin.»
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä saapui Innstetteniltä sähkösanoma, jossa hän
ilmoitti tulevansa vasta toisella junalla, joten hän ehtisi Kessiniin
vasta illalla. Päivä kului alinomaisessa levottomuudessa; onneksi tuli
iltapuolella Gieshübler, joka auttoi suoriutumaan yhdestä tunnista.
Seitsemän aikaan vaunut vihdoin ajoivat oven eteen, Effi astui ulos,
puolisot tervehtivät toisiaan. Innstetten oli hänelle muuten vieraan;
kiihtymyksen vallassa, ja siitä johtui, ettei hän huomannut Effin
sydämellisyyteen sekaantuvaa hämminkiä. Eteissuojassa paloivat lamput
ja kynttilät, ja teekeittiö, jonka Friedrich oli jo asettanut kaappien
välissä olevalle pöydälle, heijasti valon hohteina.
»Näyttää aivan samanlaiselta kuin silloin, kun tänne saavuimme.
Muistatko, Effi?»
Effi nyökkäsi.
»Vain haikala havuineen on tänään tyynempi, ja Rollo esiintyy
pidättyvästi eikä enää nosta käpäliään olkapäilleni. Mikä sinua vaivaa,
Rollo?»
Rollo kulki herransa ohi häntäänsä heiluttaen.
»Se on tyytymätön johonkin, joko minuun tai muihin. Tahdon otaksua
asian koskevan minua. Joka tapauksessa käymme nyt sisään.» Hän astui
huoneeseensa, istuutui sohvaan ja kehoitti Effiä istuutumaan viereensä.
»Berlinissä oli olo sievää, en ollut osannut odottaakaan; mutta
kaikesta ilostani huolimatta olen koko ajan ikävöinyt takaisin. Ja
kuinka kauniilta näytätkään! Hieman kalpea ja hieman muuttunut, mutta
se sopii sinulle.»
Effi punastui.
»Ja nyt sinä punastutkin. Mutta asia on kuten sanon. Sinä muistutit
jossakin määrin hemmoteltua lasta, mutta nyt olet yhtäkkiä täysi
nainen.»
»Tuon kuulen mielelläni, Geert, mutta luulenpa, että vain sanot sen.»
»Ei, ei, voit lukea sen hyväksesi, jos se on jotakin hyvää...»
»Luulisinpä olevan.»
»Ja arvaahan nyt, keneltä tuon terveisiä sinulle.»
»Vaikeata on arvata, Geert. Sitäpaitsi me naiset, joiden joukkoon nyt
palattuasi saan itseni laskea (hän ojensi miehelleen nauraen kätensä),
me naiset arvaamme helposti. Emme ole yhtä vaikeakäänteisiä kuin te.»
»Keneltä siis?»
»Tietenkin serkku Briestiltä. Onhan hän ainoa, jonka Berlinissä tunnen
lukuunottamatta tätejä, joita et liene käynyt tapaamassa ja jotka ovat
aivan liian kateellisia lähettääkseen terveisiään. Etkö ole sinäkin
huomannut, että kaikki vanhat tädit ovat kateellisia?»
»Niin, Effi, se on totta. Ja tuon saneessasi sinä olet jälleen vanha
Effini. Sinun näet tulee tietää, että se vanha Effi, joka oli vielä
ihan lapsen näköinen, oli sekin mieleiseni. Aivan samoin kuin nykyinen
armollinen rouva.»
»Niinkö arvelet? Entäpä, jos pitäisi valita jompikumpi...»
»Se on tohtorikysymys, siihen en kajoa. Mutta tuossapa tuo Friedrich
teetä. Kuinka olenkaan ikävöinyt tätä hetkeä! Olen sen sanonutkin,
serkuiksikin, kun istuimme Dresselissä ja joimme šamppanjamaljat sinun
terveydeksesi... Lieneepä korviasi kuumentanut... Ja arvaahan, mitä
serkku Briest silloin sanoi?»
»Varmaankin jotakin typerää. Se hänelle luonnistuu.»
»Tuo on kaikkein mustinta kiittämättömyyttä, mitä olen ikäpäivinäni
joutunut kuulemaan. 'Me juomme Effin, kauniin serkkuni maljan, sanoi
hän. 'Tiedättekö, Innstetten, että mieluimmin haastaisin teidät
ja ampuisin kuoliaaksi? Effi näet on enkeli, ja te olette minulta
riistänyt sen enkelin'. Tuota sanoessaan hän näytti niin vakavalta ja
alakuloiselta, että olisi melkein voinut uskoa hänen olevan tosissaan.»
»Sen mielialan tunnen hyvin. Monesko oli kallistumassa?»
»En voi enää sanoa, ja kenties en olisi silloinkaan osannut enää tehdä
siitä tiliä. Mutta uskon varmaan, että asia oli hänelle ihan vakava. Ja
ehkäpä olisi ollut niin oikeinkin. Etkö usko, että olisit voinut elää
hänen kanssaan?»
»Voinut elää? Se on vähän, Geert. Mutta melkeinpä tekisi mieleni sanoa,
etten olisi voinut elääkään hänen kanssaan.»
»Miksi et? Hän on tosiaankin rakastettava ja sievä mies ja aivan
älykäskin.»
»On kyllä...»
»Mutta...»
»Mutta hän on hopsakka. Ja siitä ominaisuudesta emme me naiset pidä,
emme silloinkaan, kun olemme vielä puolittain lapsia, johon luokkaan
olet aina minut laskenut ja lasket kenties vieläkin, kaikista
edistysaskelistani huolimatta. Hopsakkuus ei meille kelpaa. Miesten
tulee olla miehiä.»
»Hyvä, että sen sanot. Tuhat tulimmaista, onpa pidettävä varansa. Ja
voinpa pitää itseäni onnellisena, kun tulen sellaisten asiain parista,
joita sopii nimittää varansa-pitämiseksi tai jotka ainakin vaativat
varansa pitämistä tulevaisuudessa... Sanohan, millaiseksi ajattelet
ministeriön?»
»Ministeriön? Niin, se voi olla kahta laatua. Ensinnäkin voivat olla
kysymyksessä ihmiset, älykkäät, ylhäiset herrat, jotka johtavat
valtiota, tai sana voi tarkoittaa vain rakennusta, jotakin palazzoa,
Palazzo Strozzia tai Pittiä, tai elleivät ne sovi, jotakin muuta.
Näetkö, etten ole suotta suorittanut Italianmatkaani?»
»Ja voisitko suostua asumaan sellaisessa palazzossa? Tarkoitan
sellaisessa ministeriössä?»
»Herra varjelkoon, Geert, eiväthän ole tehneet sinusta ministeriä?
Gieshübler kertoi jotakin sellaista. Ja ruhtinas voi tehdä mitä
tahansa. Hyvä Jumala, hän on kenties saanut sen aikaan, ja minä olen
vasta kahdeksantoistavuotias.»
Innstetten nauroi. »Ei, Effi, ministeriksi ei ole vielä ehditty. Mutta
voihan sattua, että minussa ilmenee vielä kaikenlaisia lahjoja, ja
silloinhan se ei ole mahdotonta.»
»Siis ei vielä; et ole vielä ministeri?»
»En. Ja totta puhuakseni emme tule edes asumaan ministeriössä,
mutta minä käyn joka päivä ministeristössä, samoinkuin nykyjään
piirineuvoksen virastossa, esittelen asioita ministerille ja matkustan
hänen kanssaan hänen ollessaan tarkastamassa provinssivirastoja. Ja
sinusta tulee ministerineuvoksen puoliso, sinä asut Berlinissä, ja
puolen vuoden kuluttua tuskin tiedätkään olleesi täällä Kessinissä,
missä sinulla ei ollut muuta kuin Gieshübler ja rantasärkät ja
Plantaaši.»
Effi ei virkkanut sanaakaan, hänen silmänsä vain suurenivat
suurenemistaan; suupielissä näkyi hermostunut värähtely, ja hänen
herkkä vartensa vavahteli. Mutta yhtäkkiä hän liukui istuimeltaan
Innstettenin eteen, tarttui lujasti hänen polviinsa ja sanoi hartaasti:
»Jumalan kiitos!»
Innstettenin kasvoista hävisi väri. Mitä tuo merkitsi? Jotakin, mikä
oli jo viikkokausia ohimennen, mutta alinomaa uudistuen ahdistanut
hänen mieltänsä, oli jälleen läsnä ja ilmeni hänen katseessaan
niin selvänä, että Effi sitä säikähti. Hän oli viehtynyt kauniin
tunteen valtaan, joka ei merkinnyt paljoa muuta kuin syyllisyyden
tunnustamista, ja oli niinmuodoin tullut sanoneeksi enemmän kuin oli
lupa sanoa. Hänen täytyi tuo jälleen korvata, täytyi keksiä jotakin,
jonkinlainen keino, maksoi mitä maksoi.
»Nouse Effi. Mikä sinua vaivaa?»
Effi nousi nopeasti. Hän ei istuutunut enää sohvaan, vaan siirsi luo
korkeaselustaisen tuolin, ilmeisesti siitä syystä, ettei tuntenut
olevansa riittävissä voimissa istuakseen ilman tukea.
»Mikä sinua vaivaa?» toisti Innstetten. »Luulin sinun viettäneen täällä
onnellisia päiviä. Ja nyt sinä huudat 'Jumalan kiitos', ikäänkuin
kaikki olisi täällä ollut sinulle pelkkää kauhua. Olenko minä ollut
sinulle kauhuksi? Vai jokin muu? Sanohan!»
»Kuinka voitkaan vielä kysyä, Geert», virkkoi Effi ponnistaen voimiaan
äärimmilleen estääkseen ääntänsä vapisemasta. »Onnellisia päiviä! Niin,
epäilemättä onnellisia päiviä, mutta epäilemättä myöskin toisenlaisia.
En ole milloinkaan vapautunut täällä pelostani, en milloinkaan. Ei
ole kulunut kahtakaan viikkoa siitä, kun se jälleen katsoi olkapääni
yli, samat kasvot, sama kelmeä iho. Ja näinä viimeisinä öinä, joina
olit poissa, se oli taasen täällä, ei näkyvänä, mutta kahisi jälleen,
Rollo alkoi taas haukkua, ja Roswitha, joka hänkin oli sen kuullut,
tuli vuoteeni luo ja istui siinä, ja me nukuimme jälleen vasta päivän
koittaessa. Tässä talossa kummittelee, ja minun on pitänytkin se
uskoa — sillä sinä olet kasvattaja. Niin, Geert, se sinä olet. Mutta
olkoon miten tahansa, joka tapauksessa tiedän tässä talossa pelänneeni
kokonaisen vuoden ja kauemminkin, ja kun pääsen täältä pois, se
luullakseni minusta kirpoaa, ja minä olen jälleen vapaa.»
Innstetten oli silmäillyt häntä kiinteästi ja kuunnellut tarkoin
hänen sanojansa. Mitä merkitsikään tuo »sinä olet kasvattaja» ja se,
mitä Effi oli sanonut sitä ennen: »ja minun on pitänytkin se uskoa?»
Mitä tämä kaikki olikaan? Mistä se johtui? Innstetten tunsi hiljaisen
epäluulonsa jälleen heräävän ja juurtuvan syvempään. Hän oli kuitenkin
kyllin vanha tietääkseen, että kaikki merkit voivat pettää ja että
mustasukkaisuus sadoista silmistään huolimatta johtaa ihmistä harhaan
vieläkin pahemmin kuin sokea luottamus. Voihan olla laita niinkuin hän
sanoi. Ja jos niin oli, minkätähden hän ei olisi huudahtanut: »Jumalan
kiitos»?
Siten, ottaen nopeasti huomioon kaikki mahdollisuudet, Innstetten
jälleen hillitsi epäluulonsa ja ojensi vaimolleen kätensä pöydän yli:
»Suo anteeksi, Effi, mutta tuo kaikki minua kovin hämmästytti. Se
tosin lienee oma syyni. Minä olen kaiken aikaa askarrellut liiaksi
omassa itsessäni. Me miehet olemme kaikki egoisteja. Mutta asian tulee
nyt muuttua. Eräs hyvä ominaisuus Berlinillä joka tapauksessa on:
siellä ei ole sellaisia taloja, joissa kummittelee. Mistäpä ne sinne
tulisivatkaan? Lähdetään nyt tästä Annia katsomaan; muuten Roswitha
syyttää minua tylyksi isäksi.»
Effi oli hänen puhuessaan vähitellen tyyntynyt, ja se tunne, että oli
onnellisesti vapautunut itse aiheuttamastaan vaarasta, loi häneen
jälleen jäntevyyttä ja hyvää ryhtiä.