»Samaa kuin aina ennenkin: että näen sinut mieluummin Gieshüblerin kuin
Crampasin seurassa.»
»Koska suhtaudut Crampasiin liian vaikeasti Gieshübleriin liian
kevyesti.»
Innstetten uhkasi häntä leikkisästi sormellaan.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin oli uudenvuodenaatto. Effi esiintyi
viehättävässä tanssiaispuvussa, joka oli ilmaantunut hänelle
joulupöydän lahjojen joukossa. Hän ei kumminkaan tanssinut, vaan
sijoittui vanhojen naisten joukkoon, joita varten oli asetettu
nojatuoleja aivan soitto korokkeen läheisyyteen. Niistä aatelisista
perheistä, joissa Innstetten pääasiallisesti seurusteli, ei
ollut ketään läsnä, koska oli hiljattain sattunut vähäinen
välienrikkoutuminen kaupungin huvitoimikunnan kanssa, jota varsinkin
vanha Güldenklee oli jälleen kerran syyttänyt »destruktiivisista
taipumuksista»; mutta kolme neljä muuta aatelista, perhettä, jotka
eivät huviseuraan kuuluneet, vaan olivat aina kutsuvieraita, ja
joiden kartanot sijaitsivat Kessine-joen toisella puolella, olivat
tulleet ja iloitsivat saadessaan ottaa juhlaan osaa. Effi istui vanhan
ritaristoneuvoksetar von Paddenin ja hieman nuoremman rouva von
Titzewitzin välissä. Ritaristoneuvoksetar, oivallinen vanha rouva, oli
joka suhteessa omalaatuinen ja yritti korvata kristillis-germaanisella
uskonlujuudella sitä wendiläis-pakanalliseen vivahtavaa, mitä luonto
oli hänessä ilmaissut varsinkin voimallisten poskiluiden muodossa. Hän
meni ankaruudessaan niin pitkälle, että Sidonie Grasenabbkin oli häneen
verrattuna eräänlainen _esprit fort_. Toisaalta hänessä oli — kenties
siitä syystä, että hänessä liittyivät toisiinsa suvun radegastilainen
ja swantowilainen linja — se vanha Paddenien huumori, joka oli
ammoisista ajoista siunauksen tavoin levännyt suvun yläpuolella ja
kovin ilahdutti jokaista, joka tuli sitä kokemaan, poliittista ja
kirkollista vastustajaakin.
»Kuulkaahan, lapsukaiseni», virkkoi neuvoksetar, »kuinka oikeastaan
voitte?»
»Hyvin, armollisin rouva; minulla on erinomainen mies.»
»Sen tiedän. Mutta siitä ei ole aina apua. Oli minullakin erinomainen
mies. Kuinka on tässä laita? Eikö ole viettelyksiä?»
Effi säikähti ja tunsi itsensä samalla tavallaan liikutetuksi. Vanhan
rouvan vapaa ja luonteva puhetapa oli sanomattoman virkistävä, ja se
seikka, että hän oli erinomaisen hurskas nainen, teki asian sitäkin
virkistävämmäksi.
»Ah, armollisin rouva...»
»Siinäpä se. Minä tunnen asian. Se pysyy aina samana. Sitä eivät ajat
muuksi muuta. Ja ehkäpä onkin hyvä niin. Pääasia näet, rakas pikku
rouvani, on taisteleminen. Tulee aina kamppailla luonnollista ihmistä
vastaan. Ja kun ihminen siten saa itsensä kukistetuksi ja hänen tekisi
melkein mielensä huutaa, koska tekee kipeätä, niin Jumalan hyvät
enkelit riemuitsevat!»
»Ah, armollisin rouva. Se on usein varsin vaikeata.»
»Epäilemättä. Mutta mitä vaikeampaa, sitä parempi. Siitä teidän tulee
iloita. Se lihan houkutus, se pysyy, ja minulla on lastenlapsia,
joista sen huomaan joka päivä. Mutta itsensä kukistaminen uskossa, se
on tärkeätä, siinä on totuus. Sen on tehnyt tiettäväksi vanha Martin
Lutherimme, se Jumalan-mies. Tunnetteko hänen pöytäpuheensa?»
»En, armollisin rouva.»
»Minä lähetän ne teille.»
Samassa astui majuri Crampas Effin luo pyytäen saada tiedustella
hänen vointiansa. Effin kasvoihin tulvahti veri, mutta ennenkuin hän
ehti vastata, virkkoi Crampas: »Saanko pyytää, armollisin rouva,
esittelemään minut?»
Effi mainitsi Crampasin nimen. Crampas oli jo ennakolta aivan selvillä
asioista ja kertoi kevyesti jutellen kaikista niistä Paddeneista ja
Titzewitzeistä, joista oli joskus kuullut. Samalla hän pyysi anteeksi,
ettei ollut vaimoineen vieläkään käynyt Kessine-joen toisella puolella
asuvien herrasväkien luona ja viittasi veden merkilliseen erottavaan
voimaan. Aivan samoin kuin Englannin kanaali...
»Kuinka?» kysyi vanha rouva Titzewitz.
Crampas puolestaan piti asiattomana ryhtyä sellaisiin selittelyihin,
jotka kumminkaan eivät olisi johtaneet mihinkään, ja jatkoi:
»Kahtakymmentä Ranskaan menevää saksalaista ei vastaa yksikään
Englantiin menevä. Sen vaikuttaa vesi; sanon vieläkin, että vedellä on
erottava voima.»
Rouva von Padden, joka vaistomaisesti aavisti tuossa piilevän jotakin
salavihjausta, aikoi käydä vettä puolustamaan, mutta Crampas jutteli
yhä vuolaammin ja kiinnitti naisten huomiota kauniiseen neiti von
Stojentiniin, joka oli »epäilemättä tanssiaisten kuningatar». Samalla
hänen katseensa osui ihaillen Effiin. Sitten hän kumarsi kaikille ja
poistui nopeasti.
»Kaunis mies», sanoi rouva von Padden. »Seurusteleeko hän teidän
perheessänne?»
»Hieman.»
»Tosiaankin», toisti rouva von Padden, »kaunis mies. Hiukan liian
varma. Ja ylpeys käy lankeemuksen edellä... Mutta katsokaahan, tuolla
hän tosiaankin käy tanssiin Grete Stojentinin kanssa. Oikeastaan hän on
kumminkin liian vanha; vähintään puolivälissä neljääkymmentä.»
»Hän täyttää neljäviidettä.»
»Kas, kas, näyttepä hänet hyvin tuntevan.»
* * * * *
Effille oli erittäin mieluista, että uusi vuosi kohta alussaan toi
mukanaan kaikenlaista kiihdyttävää. Uudenvuodenaatosta saakka puhalsi
tuima luodetuuli, joka seuraavina päivinä kiihtyi melkein myrskyksi,
ja tammikuun kolmantena päivänä kerrottiin, ettei eräs laiva ollut
päässyt kunnolla satamaan, vaan oli haaksirikkoutunut kivenheiton
päässä aallonmurtajasta; se oli englantilainen alus, Sunderlandista,
ja mikäli voitiin havaita, oli laivamiehiä seitsemän; luotsit eivät
kaikesta ponnistelustaan huolimatta päässeet aallonmurtajan päitse, ja
rannalta ei voinut ajatellakaan venhettä lähettää, koska hyökyaallot
olivat aivan liian ankarat. Tuo kuulosti varsin murheelliselta. Mutta
Johanna, joka tietoa toi, osasi samalla lohduttaakin. Konsuli Eschrich
oli jo tulossa pelastuskojeineen ja rakettipattereineen, ja asia tulisi
varmaan luonnistumaan; alus ei ollut aivan yhtä kaukana kuin vuonna
75 haaksirikkoutunut, jonka miehistön pelastaminen kuitenkin oli
onnistunut, olipa pelastettu villakoirakin, ja oli ollut kerrassaan
liikuttavaa nähdä, kuinka eläin oli iloinnut ja alinomaa nuoleksinut
punaisella kielellään kapteeninrouvaa ja herttaista pientä lasta, joka
ei ollut paljoa suurempi kuin pikku Anni.
»Kuulehan, Geert, minun täytyy päästä mukaan näkemään», oli Effi
heti selittänyt, ja molemmat olivat lähteneet matkaan, jotteivät
myöhästyisi, ja olivatkin tulleet oikeaan aikaan. Samana hetkenä, jona
he Plantaašin puolelta tullen ehtivät rannalle, pamahti ensimmäinen
laukaus, ja he näkivät aivan selvästi, kuinka raketti köysineen lensi
myrskyiselle taivaalle ja putosi mereen laivan tuolle puolen. Kohta
liikkuivat laivalla kaikki kädet, ohuemman nuoran avulla vedettiin
luo köysi koreineen eikä kestänyt kauan, kun kori jo palasi takaisin
tuoden maihin erään matruusin, kuvankauniin miehen, jolla oli päässään
vahakangaslakki. Häneltä kyseltiin uteliaasti korin sillävälin
lähtiessä jälleen matkaan noutamaan toista ja kolmatta ja niin
edespäin. Kaikki pelastettiin, ja kulkiessaan puolen tunnin kuluttua
miehensä kanssa takaisin kotiin Effi olisi mielellään heittäytynyt
rantasärkille ja itkenyt mielensä keveäksi. Kaunis tunne oli jälleen
saanut sijan hänen sydämessään, ja hän oli sanomattoman onnellinen
siitä, että oli niin laita.
Tuo oli tapahtunut kolmantena päivänä. Jo viidentenä sattui uusi
levottomuutta aiheuttava asia, tosin aivan toisenlainen. Innstetten
oli raatihuoneelta tullessaan tavannut Gieshüblerin, joka hänkin
luonnollisesti oli neuvosmies ja maistraatin jäsen, ja saanut häneltä
kuulla, että sotaministeristön taholta oli tiedusteltu, kuinka
kaupungin viranomaiset ajattelivat suhtautua sotaväen kaupunkiin
sijoittamista koskevaan kysymykseen. Jos tarpeellista auliutta
ilmenisi, toisin sanoen jos kaupunki suostuisi rakennuttamaan tallit ja
kasarmit, voitaisiin heille myöntää kaksi eskadroonaa husaareja. »Mitä
siitä arvelet, Effi?» — Effi oli kuin huumaantunut. Lapsuusvuosien
viaton onni nousi jälleen yhtäkkiä hänen mieleensä, ja hänestä
tuntui kuin olisivat punaiset husaarit — nämä näet olivat nämäkin
punaisia samoinkuin kotona Hohen-Cremmenissä — oikeita paratiisin ja
viattomuuden varjelijoita. Ja samalla hän oli yhä vaiti.
»Sinä et sano mitään, Effi.»
»Niin, merkillistä, Geert. Mutta olen siitä niin onnellinen, etten
iloltani osaa sanoa mitään. Tuleeko tosiaankin niin käymään? Tulevatko
he aivan varmaan?»
»Asia on tosin vasta alullaan, ja arvelipa Gieshübler niinkin, etteivät
kaupungin isät, hänen virkatoverinsa, sitä ensinkään ansaitse. Sen
sijaan, että olisivat yksimieliset ja onnelliset osakseen tulevasta
kunniasta tai ellei kunniasta, niin ainakin siihen liittyvistä eduista,
he olivat esittäneet kaikenlaisia 'jos' ja 'mutta'-lauseita ja olivat
kitsastelleet, kun olivat tulleet puheeksi uudet rakennukset; olipa
piparkakkumestari Michelsen sanonut niinkin, että kaupungin tavat siitä
rappeutuvat ja että jokaisen, jolla oli tyttäriä, tuli pitää varansa ja
hankkia ristikkoikkunat.»
»Uskomatonta. En ole milloinkaan nähnyt säädyllisempää väkeä kuin
husaarimme; en tosiaankaan, Geert. Tiedäthän muuten asian itsekin. Ja
tuo Michelsen tahtoo pistää kaikki ristikon taa. Onko hänellä siis
tyttäriä?»
»Epäilemättä; kokonaista kolme. Mutta ne ovat kaikki _hors concours_.»
Effi nauroi sydämellisemmin kuin pitkiin aikoihin. Mutta sitä ei
kestänyt kauan; kun Innstetten lähti jättäen hänet yksin, hän istuutui
lapsen kätkyen luo, ja hänen kyynelensä pirahtelivat pielukselle.
Entiset tunnot tulvahtivat hänen mieleensä, hän tunsi olevansa kuin
vanki, joka ei voinut vapaasti liikkua.
Hän kärsi siitä kovin ja tahtoi vapautua. Mutta vaikka hän kykenikin
voimakkaasti tuntemaan, hän ei kumminkaan ollut voimakas luonne;
hänestä puuttui kestävyyttä, ja kaikki hyvät puuskat häipyivät pian
olemattomiin. Niin hän eleli edelleen, tänään, koska ei voinut
asiaa muuttaa, huomenna, koska ei tahtonut sitä muuttaa. Kielletty,
salaperäinen vaikutti häneen voimakkaasti.
Siitä johtui, että hän, vaikka olikin luonnostaan vapaa ja avomielinen,
tottui yhä enemmän esittämään salaista komediaa. Toisinaan hän
säikähti huomatessaan, kuinka helppoa se hänelle oli. Ainoastaan
eräässä suhteessa hän säilyi ennallaan: hän näki kaikki selvästi eikä
kaunistellut mitään. Kerran hän astui myöhään illalla makuusuojansa
kuvastimen luo; valot ja varjot karkelivat, Rollo haukkui ulkona, ja
samassa hänestä tuntui kuin katselisi joku hänen olkapäänsä yli. Hän
malttoi kuitenkin kohta mielensä. »Minä tiedän hyvinkin, mikä se on; se
ei ollut _tuo_», hän viittasi sormellaan kohti yläkerran aavehuonetta.
»Se oli jotakin toista... omatuntoni... Effi, sinä olet hukassa.»
Asiat jatkuivat kuitenkin entiseen tapaan, pallo oli pyörimässä, ja
se, mitä jonakin päivänä tapahtui, teki seuraavan päivän tapahtumat
välttämättömiksi.
Kuukauden keskivaiheilla tuli kutsuja maaseudulta. Noudatettavasta
vierailujärjestyksestä olivat sopineet keskenään ne neljä perhettä,
joissa Innstettenit etupäässä seurustelivat: aluksi oli käytävä
Borckein luona, sitten Flemmingien ja Grasenabbien ja vihdoin
Güldenkleen perheessä. Aina viikko väliä. Kaikki kutsut saapuivat
samana päivänä; niiden tuli ilmeisesti herättää järjestyksen ja hyvän
harkinnan vaikutelmaa, kaiketi myös tehostaa erikoista ystävällistä
yhteenkuuluvaisuutta.
»Minä en lähde mukaan, Geert, ja sinun pitää pyytää anteeksi puolestani
jo ennakolta sen lääkärinhoidon nojalla, jonka alaisena olen ollut
jo viikkokausia.» Innstetten nauroi. »Lääkärinhoidon. Tuleeko minun
mainita se syyksi? Sehän on vain veruke; varsinaisena syynä on, ettet
tahdo.»
»Ei, siinä on sittenkin enemmän todellista syytä kuin sinä tahdot
myöntää. Olethan itse ollut sitä mieltä, että minun tuli kysyä
lääkärin neuvoa. Olen niin menetellyt, ja täytyyhän minun nyt
noudattaa hänen määräyksiään. Kelpo tohtori pitää minua, kumma kyllä,
kalvetustautisena, ja tiedäthän, että juon joka päivä rautavettä. Kun
ajattelet Borckein päivällisiä, joihin kenties kuuluu hyytelöankeriasta
ja muuta samanlaista, sinun täytyy ajatella sen olevan minulle
kuolemaksi. Ja niin et kumminkaan tahtone Effiisi suhtautua. Toisinaan
minusta tosin tuntuu...»
»Mitä sanotkaan, Effi...»
»... Muuten olen iloinen — ja se onkin ainoa asiaan liittyvä hyvä
seikka — saadessani joka kerta saatella sinua vähän matkaa ainakin
myllyn tai hautausmaan luo tai metsänrantaan asti, siihen, mistä eroaa
Morgnitzin oikotie. Sitten astun alas ja kuljen joutelen takaisin.
Rantasärkillä on aina kaikkein kauneinta.»
Innstetten suostui, ja kun kolme päivää myöhemmin vaunut ajoivat
portaiden eteen, Effi nousi hänkin niihin ja saatteli miestään
metsänrantaan saakka. »Käske pysähdyttää, Geert. Sinä ajat vasemmalle
eteenpäin, minä kuljen oikealle rantaan asti ja Plantaašin läpi
takaisin. Matka on pitkänlainen, mutta ei kumminkaan liian pitkä.
Tohtori Hannemann sanoo minulle joka päivä, että liikkuminen on kaikki
kaikessa, liikkuminen ja raitis ilma. Ja luulenpa melkein, että hän on
oikeassa. Sano terveiseni kaikille; Sidonielle sinun ei tarvitse mitään
sanoa.»
Nämä saatteluretket toistuivat joka viikko; mutta Effi piti muulloinkin
huolta lääkärin määräysten tarkasta noudattamisesta. Ei kulunut
yhtäkään päivää, jona hän ei suorittanut kävelyretkeänsä, enimmäkseen
iltapuolella, kun Innstetten alkoi syventyä sanomalehtiinsä. Sää oli
kaunis, ilma leuto ja raikas, taivas pilvessä. Effi kulki enimmälti
yksinään ja sanoi lähtiessään Roswithalle: »Kuulehan, Roswitha, minä
menen nyt viertotietä alaspäin ja sitten oikealle, karusellikentälle;
siellä minä odotan sinua, tule minut noutamaan. Sitten kuljemme
koivutietä tai toista lehtokujaa takaisin. Mutta tule vain siinä
tapauksessa, että Anni nukkuu. Ellei hän nuku, lähetä Johanna. Tai jätä
koko asia, se ei ole tarpeen, osaanhan kulkea yksinkin.»
Ensimmäisenä päivänä, jona oli tehty sellainen sopimus, he tosiaankin
tapasivat toisensa. Effi istui pitkän puuvajan vieressä olevalla
rahilla ja katseli edessään olevaa matalaa keltaista rakennusta, jonka
ristikkopalkit oli maalattu mustiksi — pikkuporvarien ravintolaa, jossa
he tyhjensivät olutlasejansa. Tuskin vielä hämärsi, mutta ikkunat
olivat jo valaistut, ja valon kajaste sattui lumihankeen ja muutamiin
syrjemmällä seisoviin puihin. »Katsohan, Roswitha, kuinka kauniilta tuo
näyttää.»
Muutamina päivinä tuo toistui. Mutta useimmiten Roswithan saapuessa
karusellin ja puuvajan luo, ei siellä ollut ketään, ja kun hän sitten
palasi ja astui eteiseen, tuli Effi häntä vastaan sanoen: »Missä
viivytkään, Roswitha, minä olen ollut jo kauan kotona.»
Sitä jatkui viikkokausia. Husaareja koskeva suunnitelma oli
kaupunkilaisten aiheuttamien vaikeuksien vuoksi melkein rauennut,
mutta kun keskusteluja ollut vielä nimenomaan lopetettu ja kun niitä
nyttemmin johti eräs toinen virasto, yleisesikunta, niin Crampas oli
kutsuttu Stettiniin, missä tahdottiin kuulla hänen mielipidettänsä.
Sieltä hän kirjoitti toisena päivänä Innstettenille: »Suokaa anteeksi,
Innstetten, että hyvästelin ranskalaiseen tapaan. Kaikki tapahtui
ylen nopeasti. Yritän muuten asiaa venyttää, koska olen iloinen
päästyäni kerrankin taas maailmalle. Sanokaa kunnioittavat terveiseni
armolliselle rouvalle, rakastettavalle suosijattarelleni.»
Hän luki sen Effille, joka pysyi tyynenä. Vihdoin hän sanoi: »Hyvä
niin.»
»Mitä tarkoitat?»
»Että hän on poissa. Hän puhuu oikeastaan aina yhtä ja samaa.
Palattuaan hän osaa ainakin vähää aikaa puhua jotakin uutta.»
Innstettenin katse osui häneen terävänä. Mutta hän ei nähnyt mitään,
ja hänen epäilynsä rauhoittui jälleen. »Minäkin aion lähteä pois»,
sanoi hän hetken kuluttua, »vieläpä Berliniin; kenties voin minäkin,
samoinkuin Crampas, tuoda mukanani jotakin uutta. Rakas Effini
tahtoo mielellään kuulla aina jotakin uutta; hän ikävystyy kelpo
Kessinissämme. Minä olen poissa suunnilleen viikon päivät, ehkäpä
päivän kauemminkin. Älä huoli olla peloissasi... se ei tulle enää...
tiedäthän, tuo tuolla yläkerrassa... Mutta jos kumminkin, niin onhan
sinulla Rollo ja Roswitha.»
Effi hymyili hiljaa, ja hänen hymyynsä lienee sekoittunut hieman
alakuloisuuttakin. Hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona Crampas oli
ensimmäisen kerran hänelle sanonut, että Innstetten oli järjestänyt
kummituksen ja hänen pelkonsa pelkäksi komediaksi. Tuo suuri
kasvattaja! Mutta eikö hän ollutkin oikeassa? Eikö komedia ollut
paikallaan? Kaikenlaista ristiriitaista, hyvää ja pahaa, johtui Effin
mieleen.
Kolmantena päivänä matkusti Innstetten pois.
Hän ei ollut virkkanut mitään niistä suunnitelmista, joiden vuoksi oli
Berliniin lähtenyt.