Heti seitsemän jälkeen käytiin pöytään, ja kaikki iloitsivat
siitä, että joulukuusi, lukemattomin hopeapalloin koristettu puu,
sytytettiin vielä kerran. Crampas, joka ei vielä tuntenut Ringin
perhettä, oli pelkkää ihastusta. Damastiliina, viininviilentäjä, upea
hopeinen pöytäkalusto, kaikki vaikutti hienolta, keskinkertaisia
ylimetsänhoitajan olosuhteita paljoa paremmalta, ja johtui siitä,
että Ringin puoliso kaikesta arkuudestaan ja hämillään-olostaan
huolimatta oli erään rikkaan danzigilaisen viljakauppiaan tytär.
Sieltä olivat kotoisin myöskin useimmat nähtävissä olevat maalaukset:
viljakauppias puolisoineen, Marienburgin luostarin ruokasali ja
Danzigin Mariankirkossa olevan Memlingin alttarimaalauksen hyvä
jäljennös. Olivan luostari oli kahteen kertaan, öljymaalauksena
ja korkista leikattuna. Sitäpaitsi oli tarjoilupöydän yläpuolella
kovin tummunut vanhaa Nettelbeckiä esittävä kuva, joka polveutui
vasta puolitoista vuotta sitten kuolleen edellisen metsänhoitajan
vaatimattomasta irtaimistosta. Tavanmukaisessa huutokauppatilaisuudessa
ei kukaan ollut halunnut ukon muotokuvaa, kunnes Innstetten, jota
sellainen kunnioituksen puute suututti, oli tehnyt tarjouksen.
Silloin olivat heränneet Ringinkin isänmaalliset vaistot, ja vanha
Kolbergin-puolustaja oli jäänyt metsänhoitajan asumukseen.
Nettelbeckin muotokuvassa oli verrattain paljon toivomisen varaa,
mutta muuten, kuten sanottu, ilmaisi kaikki melkein loisteliaisuuteen
vivahtavaa varakkuutta, ja senmukainen oli tarjoiltu ateriakin.
Jokaisella oli siitä iloa enemmän tai vähemmän, Sidonieta
lukuunottamatta. Sidonie istui Innstettenin ja Lindequistin välissä ja
virkkoi Coran havaitessaan: »Tuossahan se on jälleen, tuo sietämätön
otus, tuo Cora. Katsokaahan, Innstetten, kuinka hän ojentaa pieniä
viinilaseja, sehän on ilmeinen taidetemppu, hän voisi milloin tahansa
ruveta tarjoilijattareksi. Kerrassaan sietämätöntä. Ja lisäksi
ystävänne Crampasin katseet! Se on oikea oraspelto! Tekisipä mieleni
tietää, mitä siitä syntyy.»
Innstetten, joka oikeastaan oli samaa mieltä, piti kuitenkin lausuman
sävyä niin loukkaavana, että huomautti ivallisesti: »Niin, armollinen
neiti, mitä siitä syntyy? Sitä en tiedä minäkään.» Sidonie kääntyi
silloin vasemmanpuolisen pöytäkumppaninsa puoleen lausuen: »Sanokaahan,
pastori, nauttiiko tuo neljäntoista vuoden ikäinen keimailija jo
opetusta teidän luonanne?»
»Nauttii, armollisin neiti.»
»Siinä tapauksessa teidän tulee antaa minulle anteeksi huomautukseni:
te ette näytä häntä oikein kouluttavan. Tiedän tosin, ettei se ole
helppoa nykyisinä aikoina, mutta toisaalta tiedän myös, että niistä,
joiden asiana on nuorien sielujen hoivaaminen, useasti puuttuu oikeata
vakavuutta. Niin on laita: pääsyylliset ovat vanhemmat ja kasvattajat.»
Lindequist puhui samaan sävyyn kuin Innstetten, tunnusti kaikki aivan
oikeaksi, mutta arveli ajan hengen olevan liian voimallisen.
»Ajan hengen!» virkahti Sidonie. »Älkää yrittäkö siitä puhua! Sitä
en voi kuulla, se on äärimmäisenä heikkouden ilmaus, vararikon
tunnustaminen. Ei tahdota milloinkaan käydä kunnolla asioihin käsiksi,
tahdotaan aina väistää. Velvollisuus näet on epämukava Ja niin unohtuu
liiankin helposti, että meille uskotta leiviskä kerran vaaditaan meiltä
takaisin. Täytyy käydä asiaan käsiksi, parahin pastori, pitää huolta
kurista. Liha on heikko, epäilemättä, mutta...»
Samassa tarjottiin englantilaista pihviä, josta Sidonie otti aimo
annoksen ollenkaan huomaamatta Lindequistin hymyä. Ja koska hän ei
sitä huomannut, ei ollut ihmekään, että hän varsin huolettomasti
jatkoi: »Kaikki se, mitä täällä näette, ei muuten voine, olla toisin
kuin on; kaikki on vinoa ja väärää alun alkaen. Ring, Ring — ellen
erehdy, on Ruotsissa tai jossakin niillä main ollut kerran senniminen
satujen kuningas. Nähkääs nyt, eikö hän käyttäydy ikäänkuin polveutuisi
siitä valtiaasta, vaikka hänen äitinsä, jonka olen tuntenut, oli
kösliniläinen silittäjätär.»
»Minä en huomaa siinä mitään pahaa.»
»Mitään pahaa? En minäkään. Ja joka tapauksessa on olemassa
pahempaakin. Mutta sen verran saanen sentään edellyttää teiltä,
vihityltä kirkon palvelijalta, että tunnustatte vallitsevat
yhteiskunnalliset olot ja järjestykset. Ylimetsänhoitaja on hieman
enemmän kuin metsänhoitaja, ja metsänhoitajalla ei ole tällaisia
viininviilentäjiä eikä tällaista hopeakalustoa, tämä kaikki on
asiaankuulumatonta ja kasvattaa sellaisia lapsia kuin tuo neiti Cora.»
Sidonie, joka oli aina valmis ennustamaan jotakin kauheata, kun hän
hengen innoituksesta kumosi vihansa kuohuvia maljoja, olisi nytkin
teroittanut Kassandra-katseensa kohti tulevaisuuden näköaloja, ellei
juuri samana hetkenä olisi ilmaantunut pöytään punssibooli, johon
Ringin joulupidot aina päättyivät, ja lisäksi leivoksia, jotka
taitavasti ladottuina kohosivat vielä paljoa korkeammalle kuin muutamia
tunteja sitten pöytään tuotu kakkupyramidi. Ja nyt kävi Ring itse,
joka oli toistaiseksi hieman pidättynyt, eräänlaisin säteilevän
juhlallisin ilmein toimintaan, alkaen täyttää edessään olevia suuria
hiottuja laseja, taitehikkaasti kumoten punssia kauhastaan pitkässä
kaaressa, jolle taidonnäytteelle aina iskuvalmis rouva von Padden,
joka valitettavasti ei ollut nyt läsnä, oli kerran antanut nimen
»Ringin lasintäyttö _en cascade_». Suihku kaartui kullanpunervana,
pisaraakaan ei saanut mennä hukkaan. Mutta vihdoin, kun jokainen
piteli kädessään omaa osaansa — Corakin, joka oli vaaleine kiharoineen
ehtinyt sijoittua »setä Crampasin» syliin — nousi vanha Papenhagenin
herra esittääkseen rakkaan ylimetsänhoitajansa maljan, kuten aina
tällaisissa tilaisuuksissa. »On olemassa monenlaisia 'Ringejä',
renkaita ja sormuksia», suunnilleen tähän tapaan hän aloitti,
»vuosirenkaita, uutimenrenkaita, vihkirenkaita eli -sormuksia, ja
mikäli asia erikoisesti koskee kihlaussormusta — siitäkin näet
voitaneen tässä yhteydessä puhua — on onneksi takeita siitä, että
sellainen tulee aivan pian ilmaantumaan tähän taloon koristamaan pienen
sievän kätösen nimetöntä sormea, jota saksankielellä sopii nimittää
'_Ringfingeriksi_' kahdessakin merkityksessä...
»Kuulumatonta», kuiskasi Sidonie pastorille.
»Niin, hyvät ystävät», jatkoi Güldenklee ääntänsä koroittaen,
»monenlaisia renkaita ja sormuksia on olemassa, ja onpa olemassa
kaikille tuttu tarinakin, jonka nimenä on 'Kolme sormusta',
juutalaisjuttu, joka kaiken muun liberaalisen lorun tavoin on saanut
aikaan pelkkää hämmennystä ja onnettomuutta. Jumala asian parantakoon.
Ja nyt sallikaa minun lopettaa, jotten liiaksi koettele teidän
kärsivällisyyttänne ja suopeuttanne. Minä _en_ pidä noista kolmesta
'Ringistä', ystäväni, vaan pidän yhdestä ainoasta 'Ringistä', Ringistä,
joka on kaikin puolin kelvollinen ja näkee tämän vieraanvaraisen
pöytänsä luo kerääntyneenä kaiken sen hyvän, mitä vanhassa
pommerilaisessa Kessinin piirissämme on, kaikki ne, jotka Jumalan
avulla puolustavat kuningasta ja isänmaata — ja onhan niitä vielä
muutamia olemassa (äänekästä riemua). _Siitä_ Ringistä minä pidän. Hän
eläköön!»
Kaikki yhtyivät huutoon ja ympäröivät Ringiä, jonka täytyi siksi aikaa
uskoa »kaataminen _en cascade_» vastapäätä istuvan Crampasin toimeksi;
mutta kotiopettaja syöksyi paikaltaan pöydän alapäästä klaverin luo
ja iski irti preussilaislaulun ensimmäiset tahdit kaikkien noustessa
seisomaan ja liittyessä juhlallisesti laulamaan: »Preussi ma olen... ja
preussiksi jään».
»Se on sentään kaunista», virkkoi heti ensimmäisen värssyn jälkeen
vanha Borcke Innstettenille, »sellaista ei ole toisissa maissa.»
»Ei», vastasi Innstetten, joka ei paljoa välittänyt sellaisesta
isänmaallisuudesta, »toisissa maissa on jotakin muuta.»
Laulettiin kaikki värssyt, sitten ilmoitettiin, että vaunut olivat oven
edessä, ja kohta senjälkeen kaikki nousivat, jottei hevosten tarvinnut
odottaa. Hevosiin kohdistuva huomioonotto näet oli Kessininkin
piirissä kaikkein ensimmäisellä sijalla. Eteisessä oli kaksi sievää
palvelijatarta — Ring näet antoi arvoa sellaisille seikoille — jotka
auttoivat turkkeja vieraiden ylle. Kaikki olivat hilpeällä mielellä,
muutamat enemmänkin kuin tuo sana ilmaisee, ja rekiin sijoittuminen
näytti tapahtuvan nopeasti ja ilman häiriötä, kun yhtäkkiä kuului
sanottavan, että Gieshüblerin reki puuttui. Gieshübler itse oli aivan
liian taidollinen ilmaistakseen heti levottomuutta tai pitääkseen
melua, mutta vihdoin, kun jonkun sittenkin täytyi jotakin sanoa, kysyi
Crampas, »mitä oikeastaan oli tapahtunut.»
»Mirambo ei voi lähteä ajamaan», selitti talonrenki, »vasemman puolen
hevonen iski valjastettaessa häntä sääriluuhun. Hän makaa tallissa ja
huutaa.»
Nyt kutsuttiin tietenkin tri Hannemann, joka lähti potilasta näkemään
ja viiden minuutin kuluttua palatessaan vakuutti rauhallisesti kuin
kirurgi ainakin: »Niin, Mirambon täytyy jäädä tänne; asiassa ei voi
toistaiseksi tehdä mitään, on vain maattava hiljaa ja pidettävä jalka
kylmissä kääreissä. Mistään vakavasta vauriosta ei ole puhettakaan.»
Tuo oli tavallaan lohdutukseksi, mutta ei kumminkaan poistanut
kysymystä, kuinka Gieshüblerin reki tulisi kotiin ajetuksi, kunnes
Innstetten selitti astuvansa Mirambon sijaan ja ohjaavansa dioskuurit,
tohtorin ja apteekkarin, onnellisesti kotiin. Nauraen ja lasketellen
verrattain vallattomia leikkipuheita kaikkein ystävällisimmästä
piirineuvoksesta, joka avuliaisuuttaan osoittaakseen erosi nuoresta
rouvastaankin, suostuttiin ehdotukseen, ja Innstetten lähti jälleen
ajamaan etunenässä, Gieshübler ja tohtori kuljetettavinaan. Crampas
ja Lindequist ajoivat jäljessä. Ja kun sitten kohta saapui myöskin
Kruse ajaen piirineuvoksen rekeä, astui Sidonie hymyillen Effin luo
ja pyysi saada lähteä hänen kanssaan, koska reessä oli vapaa sija.
»Meidän vaunuissamme on ilma aina ylen ummehtunut; isäni siitä
pitää. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni jutella kanssanne. Mutta vain
Quappendorfiin saakka. Siinä, missä on Morgnitzin tienhaara, minun
täytyy astua, pois ja sijoittua jälleen epämukavaan laatikkoomme. Ja
isä tupakoi vielä päälle päätteeksi.»
Effiä tämä seura ei ilahduttanut, hän olisi suorittanut matkan
mieluummin yksin; mutta hänellä ei ollut valinnan varaa. Niin
astui neiti Sidonie rekeen, ja tuskin olivat naiset sijoittuneet
paikoilleen, kun Kruse jo sivahdutti hevosia piiskalla, ja sitten
lähdettiin metsänhoitajan asumuksen edustalta, mistä avautui oivallinen
näköala merelle, verrattain jyrkästi rantasärkkää alaspäin kohti
rantatietä, joka peninkulman pituisena johti melkein suoraviivaisesti
Kessinin rantahotellin luo ja siitä oikealle kääntyen Plantaašin läpi
kaupunkiin. Lumisade oli tauonnut jo pari tuntia sitten, ilma oli
raikas, ja laajalle, tummuvalle merelle lankesi kuunsirpin himmeä
loiste. Kruse ajoi ihan veden rajassa, toisinaan halki kuohujen
vaahdon, ja Effi, jota hieman vilutti, kietoutui kiinteämmin viittaansa
ja vaikeni yhä tahallaan. Hän tiesi varsin hyvin, että ummehtuneita
vaunuja koskeva lausuma oli ollut pelkkä veruke ja että Sidonie
oli istuutunut hänen viereensä vain sanoakseen hänelle jotakin
epämieluista. Ja senhän voi kuulla vielä kyllin aikaisin. Sitäpaitsi
Effi oli tosiaankin väsynyt, kenties metsään tehdyn kävelyretken
vuoksi, kenties myös ylimetsänhoitajan punssista, jota hän oli
vieressään istuvan rouva von Flemmingin kehoituksesta ahkerasti
nauttinut. Hän oli nyt nukkuvinaan, sulki silmänsä ja taivutti päätään
yhä enemmän vasemmalle.
»Älkää nojatko niin kovin vasemmalle, armollinen rouva. Jos reki sattuu
kiveen, niin lennätte ulos. Teidän reessänne ei ole edes suojapeittoa,
eipä hakojakaan sitä varten.»
»Minä en voi sietää sellaista nahkapeitettä; se on kovin proosallinen.
Eikä haittaisi ollenkaan, vaikka lentäisinkin reestä, mieluimmin
suoraan aaltoihin. Olisihan se hieman kylmä kylpy, mutta mitäpä
siitä... Ettekö muuten kuule mitään?»
»En.»
»Ettekö kuule kuin soittoa.»
»Urkujenko?»
»Ei, ei urkujen. Siinä tapauksessa ajattelisin, että ne ovat meren
ääniä. Mutta se on jotakin toista, sanomattoman vieno sävel, melkein
kuin ihmisen ääni...»:
»Ne ovat harha-aistimuksia», virkkoi Sidonie, joka nyt otaksui
otollisen hetken tulleen. »Te olette hermosairas. Kuulette ääniä.
Jumala suokoon, että kuulette oikeankin äänen.»
»Minä kuulen... niin, se on epäilemättä hullutusta, sen tiedän,
sillä muuten luulottelisin kuulleeni merenneitojen laulavan... Mutta
sanokaahan, mitä tuo on. Sehän välkehtii aina taivaan korkeuksiin.
Varmaankin revontulia.»
»Niin», virkkoi Sidonie. »Armollinen rouva puhui siitä ikäänkuin
mistäkin suuresta ihmeestä. Mikään ihme se ei ole. Ja jos olisikin,
meidän tulee joka tapauksessa välttää luonnonpalvontaa. On
muuten verraton onni, ettemme joudu kuuntelemaan, mitä ystävämme
ylimetsänhoitaja, kuolevaisista kaikkein itserakkain, revontulista
puhuu. Lyönpä vetoa, että hän kuvittelee taivaan tekevän sen vain
hänen mielikseen, lisätäkseen hänen kutsujensa juhlallisuutta.
Hän on narri. Güldenklee olisi voinut tehdä jotakin parempaa kuin
häntä juhlia. Sitäpaitsi hän on olevinaan kirkollinenkin ja on
hiljattain lahjoittanut alttariveran. Cora on kenties ollut sitä
ompelemassa hänkin. Nuo epäaidot ne ovat syynä kaikkeen, sillä heidän
maailmallisuutensa on ihan ilmeinen ja se lasketaan niidenkin viaksi,
joille sielun pelastus on vakava asia.»
»On ylen vaikea nähdä ihmisen sydämeen!»
»Niin. Onpa niinkin. Mutta monessa tapauksessa se on varsin
helppoakin.» Sidonie silmäili nuorta rouvaa melkein säädyttömän
kiinteästi.
Effi oli vaiti ja kääntyi kärsimättömänä toisaalle.
»Monessa tapauksessa se on helppoa», toisti Sidonie, joka oli
saavuttanut tarkoituksensa ja senvuoksi tyynesti hymyillen jatkoi: »ja
näihin helppoihin arvoituksiin kuuluu ylimetsänhoitajamme. Minä valitan
henkilöä, joka siten kasvattaa lapsiansa, mutta eräs hyvä puoli asiassa
on: hänessä on kaikki aivan selvää. Ja samoin hänen tyttärissään.
Cora lähtee Amerikkaan ja hänestä tulee miljoonanomistajatar tai
metodistisaarnaaja; joka tapauksessa hän on mennyttä. En ole vielä
milloinkaan nähnyt neljäntoista vuoden ikäistä...»
Samassa reki pysähtyi, ja kun molemmat naiset katsahtivat ympärilleen
saadakseen selville, mitä oli tapahtunut, he huomasivat, että oikealla
puolella, suunnilleen kolmenkymmenen askelen päässä, olivat molemmat
toisetkin reet pysähdyksissä — kauimpana oikealla Innstettenin ohjaama,
lähempänä Crampasin reki.
»Mitä nyt?» kysyi Effi.
Kruse kääntyi puolittain taakseen ja vastasi: »Schloon, armollinen
rouva.»
»Schloon? Mikä se on? Minä en näe mitään.»
Kruse heilutti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten ilmaista, että
kysymys oli helpommin tehty kuin vastattu. Hän olikin oikeassa. Ei näet
ollut niinkään helppo sanoin selittää, mikä Schloon oli. Krusen avuksi
tuli kuitenkin kohta armollinen neiti, joka tiesi kaikki asiat ja
niinmuodoin osasi myös sanoa, mikä oli Schloon.
»Niin, armollinen rouva», virkkoi Sidonie, »asia on tosiaankin huonolla
tolalla. Minulle se ei paljoa merkitse, minä pääsen helposti läpi,
kunhan saapuvat vaunumme, joissa on korkeat pyörät; sitäpaitsi ovat
hevosemme siihen tottuneet. Mutta tällaisen reen laita on toisin; se
vajoo Schlooniin, ja teidän täytynee lähteä kiertämään.»
»Vajoo! Mutta armollinen neiti, minä en vieläkään oikein käsitä. Onko
siis Schloon jokin kuilu tai muu sellainen, johon ihminen välttämättä
hukkuu kaikkineen päivineen? En voi sellaista kuvitellakaan näillä
main.»
»Niin on kuitenkin laita, tosin vain pienessä mittakaavassa. Tämä
Schloon on oikeastaan vain vaivainen puro, joka tulee oikealta Gothenin
järvestä ja puikkelehtii rantasärkkien lomitse. Kesällä se toisinaan
kerrassaan kuivuu, ja silloin voi sen yli rauhassa ajaa siitä mitään
tietämättäkään.»
»Entä talvella?»
»Niin, talvella on toisin laita; ei aina, mutta sentään monesti.
Silloin siitä tulee Soog.»
»Hyvä Jumala, millaisia nimiä ja sanoja!»
»... Silloin siitä tulee Soog, ja nimenomaisimmin silloin, kun tuuli
käy maalle päin. Silloin tuuli ajaa merivettä pieneen uomaan, mutta
niin, ettei sitä voi huomata. Ja se onkin pahinta, siinä piileekin
varsinainen vaara. Kaikki näet tapahtuu maankamaran alla, ja koko
hiekkaranta on silloin veden kyllästämä. Ja kun silloin aikoo ajaa
sellaista hiekkarantaa, joka ei enää ole mikään ranta, niin siihen
vajoo kuin suohon.»
»Sen tunnen», virkkoi Effi vilkkaasti. »Sama juttu kuin meidän
järvellämme.» Kaikesta pelokkuudesta huolimatta hänen mielensä kävi
yhtäkkiä alakuloisen iloiseksi.
Keskustelun vielä jatkuessa oli Crampas noussut reestään ja lähtenyt
kauimpana seisovan Gieshüblerin reen luo sopiakseen Innstettenin
kanssa siitä, mitä nyt oikeastaan oli tehtävä. Knut, sanoi hän, tahtoi
uskaltaa, mutta Knut oli tyhmä eikä ymmärtänyt asiaa ollenkaan, joten
ratkaisusta tuli pitää huolta niiden, jotka olivat täällä kotonaan.
Crampas hämmästyi kovin kuullessaan Innstetteninkin puoltavan
uskaltamista: oli välttämättä yritettävä vielä kerran... Innstetten
sanoi tietävänsä, että asia toistui joka kerta: täkäläiset ihmiset
olivat taikauskoisia ja arkailivat ennakolta, vaikka asia ei suuriakaan
merkinnyt. Ei Knutin, joka ei asiaa ymmärtänyt, vaan Krusen piti
yrittää vielä kerran ja Crampasin sillävälin nousta naisten rekeen
(siellä oli vielä vapaana pieni takaistuin) ollakseen saatavissa, jos
reki kaatuisi. Se oli hänen mielestään pahinta, mitä saattoi tapahtua.
Tätä Innstettenin viestiä tuoden ilmaantui nyt Crampas molempien
naisten luo ja nauraen tehtävänsä suoritettuaan sijoittui aivan
saamiensa ohjeiden mukaisesti pienelle takaistuimelle, joka ei
oikeastaan ollut mikään muu kuin veralla päällystetty piena. Hän huusi
Kruselle: »Nyt eteenpäin, Kruse!»
Kruse olikin jo peräännyttänyt hevoset sata askelta taaksepäin ja
toivoi tuimasti ajaen saavansa reen onnellisesti kulkemaan; mutta heti
sohjopaikkaan tultuaan hevoset vajosivat hiekkaan nilkkaluita myöten ja
syvemmällekin, joten oli vaikea saada niitä enää peräytymään.
»Ei käy päinsä», sanoi Crampas, ja Kruse nyökkäsi.
Tämän tapahtuessa olivat vihdoin saapuneet vaunutkin, Grasenabbien
ajoneuvot ensimmäisinä, ja kun Sidonie, lyhyesti Effiä kiitettyään,
oli sanonut hyvästi ja asettunut vaunuihin vastapäätä isäänsä, joka
tuprutteli sauhuja turkkilaisesta piipustaan, vierivät vaunut muitta
mutkitta päin Schloonia; hevoset vajosivat syvään, mutta pyörät
auttoivat helposti suoriutumaan kaikesta vaarasta, ja ennenkuin oli
kulunut puoli minuuttia, ajoivat Grasenabbit jo hyvää vauhtia eteenpäin
pahan paikan toisella puolen. Toiset vaunut kulkivat samaa tietä.
Effi katseli heidän jälkeensä tuntien vienoa kateutta. Ei kuitenkaan
kauan, sillä reessämatkustavillekin oli sillävälin keino keksitty,
yksinkertaisesti siten, että Innstetten oli päättänyt luopua enemmistä
uhkayrityksistä ja valita rauhallisemman keinon: kiertotien. Siis
juuri sen, jota Sidonie oli heti aluksi ehdotellut. Oikealta kaikui
piirineuvoksen nimenomainen kehoitus pysytellä toistaiseksi tällä
puolen ja seurata häntä rantasärkkien halki kauempana sijaitsevalle
lankkusillalla saakka. Kun molemmille ajomiehille, Knutille ja
Kruselle, oli annettu asianmukaiset määräykset, astui majuri, joka oli
laskeutunut maahan samalla kuin Sidonie ja häntä auttaakseen, jälleen
Effin luo ja virkkoi: »Minä en voi jättää teitä yksin, armollinen
rouva.»
Effi epäröi hetkisen, mutta siirtyi sitten nopeasti toiselle laidalle,
ja Crampas sijoittui hänen vasemmalle puolelleen.
Kaikki tuo olisi voitu tulkita väärin, mutta Crampas itse oli
liian hyvä naistentuntija selittääkseen asiaa vain itserakkautensa
mukaisesti. Hän huomasi selvästi Effin menettelevän siten vain
siitä syystä, että se oli asiain tällä kannalla ollen ainoa oikea
menettelytapa. Effin oli mahdoton kieltää häntä liittymästä seuraansa.
Ja niin lähdettiin kiitämään molempien toisten rekien jälkeen, yhä
vedenjuoksun viertä, jonka toisella rannalla näkyi tumma metsä.
Effi katseli sinne ja otaksui, että matka tulisi lopulta jatkumaan
maanpuolista metsänrantaa noudattaen, siis aivan samaa tietä, jota
oli aamupuolella tulomatkalla ajettu. Mutta Innstetten oli sillävälin
suunnitellut toisin, ja samana hetkenä, jolloin hänen rekensä kulki
lankkusillan yli, hän jätti metsän ulkoreunaa kulkevan tien sivulleen
ja ohjasi hevoset toiselle, kapeammalle tielle, joka johti suoraan
metsän läpi. Effi säikähti. Aikaisemmin oli hänen ympärillään ollut
ilmaa ja valoa, mutta nyt se oli ohi, ja tummat latvukset kaartuivat
hänen yläpuolellaan. Hän alkoi vapista ja puristi sormensa yhteen
ikäänkuin tahtoen siten itseänsä tukea. Ajatukset ja kuvat kiitivät
kilvan hänen mielessään, ja eräänä kuvana oli mummo siitä runoelmasta,
jonka nimi oli »Jumalan muuri», ja samoinkuin mummo oli rukoillut,
samoin rukoili nyt Effi Jumalaa rakentamaan suojelevan muurin hänen
ympärilleen. Pari kolme kertaa sanat tulivat hänen huulilleen, mutta
yhtäkkiä hän tunsi, että ne olivat kuolleita sanoja. Hän pelkäsi, mutta
oli samalla ikäänkuin loihdun vallassa eikä tahtonut siitä vapautua.
»Effi», kuului hiljaa hänen korvaansa, ja hän kuuli äänen värisevän.
Sitten Crampas tarttui hänen käteensä, irroitti sormet toisistaan ja
peitti ne kuumin suudelmin. Effistä tuntui kuin täytyisi kohta vaipua
tainnoksiin.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, oli ehditty pois metsästä, ja vähän
matkan päästä edeltä kuului toisten rekien kellojen helinä. Se
kaikui yhä kuuluvammin, ja kun Utpatelin myllyn luona käännyttiin
rantasärkiltä kaupunkiin, lepäsivät tien vieressä oikealla pienet
rakennukset lumisine kattoineen.
Effi katsahti ympärilleen, ja seuraavana hetkenä reki pysähtyi
piirineuvoksen talon eteen.