Effi oli itseensä tyytymätön ja iloitsi siitä, että nuo yhteiset retket
nyt keskeytyivät koko talven ajaksi... Muistellessaan mitä kaikkien
kuluneiden viikkojen ja päivien aikana oli puhuttu, käsitelty ja
vihjauksin, mainittu, hän ei keksinyt mitään, mistä olisi nimenomaan
voinut itseään moittia. Crampas oli älykäs mies, kokenut, humoristinen,
vapaa, vapaa hyvässäkin merkityksessä, ja olisi ollut pikkumaista
ja vaivaista, jos Effi olisi hänen seurassaan jäykistänyt itsensä
ja noudattanut joka hetki ankaria sopivaisuussääntöjä. Ei, Effi
ei voinut moittia itseään siitä, että oli suostunut noudattamaan
hänen sävyänsä, mutta siitä huolimatta hänen mielessään oli vieno
sivuutetun vaaran tunto ja hän onnitteli itseään, että kaikki, kuten
hän otaksui, nyt oli ohi. Taajempaa toistensa kohtaamista _en famille_
näet ei käynyt ajatteleminenkaan, sen tekivät Crampasin kotoiset
olot melkein mahdottomaksi, ja tapaamiset lähiseudun aatelisten
luona voivat seuraavan talven kuluessa olla vain harvalukuiset ja
ohimenevät. Effi oli yhä tyytyväisempi kaikkea tuota ajatellessaan
ja huomasi vihdoin, ettei hänen lopultakaan ollut erikoisen vaikea
luopua siitä, mitä majurin kanssa seurusteleminen hänelle tarjosi.
Lisäksi tuli se seikka, että Innstetten ilmoitti Varzininmatkojen
jäävän tänä vuonna pois ohjelmasta, koska ruhtinaan asuinpaikkana tuli
nyt olemaan Friedrichsruh, johon hän tuntui yhä enemmän kiintyvän.
Toisaalta Innstetten tuota pahoitteli, toisaalta sanoi sen olevan
mieluista, koska hän nyt voi omistaa aikansa kokonaan perheelleen —
jos Effi halusi, voisivat he ajatuksissaan suorittaa vielä kerran
Italianmatkansa Innstettenin muistiinpanojen nojalla. Hänen mielestään
sellainen kertaaminen oikeastaan oli pääasia, sen nojalla ihminen
vasta pysyvästi omaksui kaikki näkemänsä, ja sellaisetkin asiat, joita
tuskin tiesi mielessään piilevän, tulivat vasta sellaisten jälkeenpäin
suoritettujen tutkimusten varassa täysin tietoisiksi ja omiksi.
Innstetten selitti asiaa laajemminkin ja lisäsi, että Gieshübler, joka
tunsi koko »Italian saappaan» aina Palermoon saakka, oli pyytänyt
saada olla hänkin läsnä. Effi, jolle aivan tavallinen juttelu-ilta
ilman »Italian saapasta» (oli näet määrä katsella valokuvia) olisi
ollut verrattomasti mieluisempi, vastasi hieman väkinäisesti. Mutta
Innstetten, joka oli oman suunnitelmansa lumoissa, ei huomannut mitään,
vaan jatkoi: »Gieshübler ei tietenkään ole ainoa läsnäolija, Roswithan
ja Annin täytyy olla heidänkin mukana, ja kun ajattelen, kuinka
livumme pitkin Canale grandea ja kuulemme aivan loitolta gondolierein
laulun Roswithan kumartuessa kolmen askelen päässä meistä Annin yli
esittäen omia viisujansa, niin luulenpa siitä voivan koitua kauniita
talvi-iltoja sinun istuessasi siinä kutomassa minulle isoa talvimyssyä.
Mitä siitä arvelet, Effi?»
Näitä illanviettoja ei ainoastaan suunniteltu, ne aloitettiinkin
ja olisivat kaiken todennäköisyyden mukaan jatkuneet monet viikot,
ellei viaton, vaaraton Gieshübler, joka oli erinomaisen haluton
kaksimieliseen toimintaan, sittenkin olisi yrittänyt palvella kahta
herraa. Toinen oli Innstetten, toinen Crampas, ja jos hän jo Effin
vuoksi mitä vilpittömintä iloa tuntien noudatti Innstettenin kutsua
italialaisiin illanviettoihin, oli hänen ilonsa Crampasia totellessaan
vieläkin suurempi. Crampasin suunnitelmien mukaan näet oli esitettävä
jo ennen joulua »Askel tieltä», ja kun kolmas italialainen ilta oli
tulossa, Gieshübler käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen asiasta
Effin kanssa, jonka oli määrä näytellä Ellan osaa.
Effi oli kuin sähköistynyt; mitäpä merkitsivätkään tuon rinnalla
Padua ja Vicenza! Effi ei huolinut uudelleen lämmitetystä, hän
kaipasi raikkautta, asiain vaihtelua. Ikäänkuin jokin sisäinen ääni
olisi kehoittanut häntä varomaan, hän kumminkin kysyi kesken iloista
kiihtymystään: »Onko tämän suunnitelman laatinut majuri?»
»On. Tiedättehän, armollinen rouva, että hän valittiin yksimielisesti
huvikomiteaan. Voimme vihdoinkin toivoa hupaista talvikautta. Hän on
siihen toimeen kuin luotu.»
»Tuleeko hänkin esiintymään näytelmässä?»
»Ei, hän on kieltäytynyt. Valitettavasti, täytyy sanoa. Osaahan hän
mitä tahansa ja olisi varmaan esittänyt Arthur von Schmettwitzin osan
oivallisesti. Hän on vain ottanut pitääkseen huolta ohjauksesta.»
»Sitä pahempi.»
»Sitä pahempi?» toisti Gieshübler.
»Ah, älkää huoliko suhtautua siihen niin juhlallisesti; se on pelkkä
puheenparsi, joka oikeastaan merkitsee vastakohtaansa. Toisaalta on
myönnettävä, että majuri on väkivaltainen, tekee mielellään päätöksiä
toisen mieltä kysymättä. Ja näyteltävä on niinkuin hän tahtoo eikä
niinkuin itse haluaa.»
Gieshübler puhui enemmänkin ja joutui yhä vaikeampiin ristiriitoihin.
* * * * *
»Askel tieltä» tuli tosiaankin esitetyksi. Oli aikaa vain runsaasti
kaksi viikkoa (viimeinen viikko joulun edellä ei tullut kysymykseen),
kaikki ponnistelivat parhaansa mukaan, ja se onnistui erinomaisesti;
näyttelijöille, erittäinkin Effille, osoitettiin suurta suosiota.
Crampas oli tosiaankin tyytynyt ohjaamiseen, ja vaikka hän olikin
suhtautunut ankarasti kaikkiin toisiin, Effin näyttelemiseen hän ei
ollut harjoituksissa ollenkaan kajonnut. Mahdollista, että Gieshübler
oli hänelle kertonut keskustelustaan Effin kanssa, mahdollista myös,
että hän oli itse huomannut Effin pyrkivän hänestä loittonemaan.
Ja hän oli kyllin älykäs ja kyllin hyvä naisten tuntija ollakseen
häiritsemättä luonnollista kehityskulkua, jonka kokemustensa nojalla
liiankin hyvin tunsi.
Teatteri-iltana erottiin toisistaan myöhään; oli jo keskiyö, kun
Innstetten ja Effi saapuivat jälleen kotiin. Johanna oli vielä
valveilla ollakseen apuna, ja Innstetten, joka hyvinkin ylpeili
nuoresta puolisostaan, kertoi Johannalle, kuinka viehättävältä
armollinen rouva oli näyttänyt ja kuinka hyvin hän oli näytellyt.
Vahinko, ettei hän ollut tullut tuota aikaisemmin ajatelleeksi,
Christel ja Johanna, vieläpä vanha kurnuttaja rouva Krusekin,
olisivat voineet varsin hyvin olla soittoparvekkeella katselemassa;
siellä oli ollut paljonkin väkeä. Sitten Johanna poistui, ja Effi,
joka oli väsynyt, meni levolle. Mutta Innstetten, joka tahtoi vielä
jutella, siirsi tuolinsa luo ja asettui vaimonsa vuoteen viereen häntä
ystävällisesti silmäillen ja hänen kättään pidellen.
»Niin, Effi, se oli kaunis ilta. Sievä kappale huvitti minua. Ja
ajattelehan, sen tekijä on oikeusneuvos, oikeastaan ihan uskomatonta.
Ja lisäksi Königsbergistä. Mutta kaikkein eniten minua ilahdutti
viehättävä pikku vaimoni, joka sai kaikki päästä pyörälle.»
»Ah, Geert, älä puhu niin. Minä olen jo riittävästi itserakas.»
»Riittävästi itserakas, voipa niin olla. Mutta et läheskään niin
itserakas kuin toiset. Ja se on sinun seitsemän kauneutesi...»
»Seitsemän kauneutta on kaikilla.»
»... Minä erehdyin sanoessani; voit hyvinkin kertoa luvun itsellään.»
»Kuinka kohtelias oletkaan, Geert. Ellen sinua tuntisi, voisin pelätä.
Vai piileekö asian pohjalla tosiaankin jotakin?»
»Onko omatuntosi rauhaton? Itse oven takana seisonut?»
»Ah, Geert, minä olen tosiaankin levoton.» Effi kohottautui vuoteessaan
ja silmäili miestään jäykin katsein. »Kutsunko vielä Johannan ja pyydän
häntä toimittamaan teetä? Sinä juot sitä mielelläsi ennen makuulle
menoa.»
Innstetten suuteli hänen kättänsä. »Ei, Effi. Puolenyön jälkeen ei
keisarikaan voi enää vaatia teetä, ja tiedäthän, etten tahdo vaivata
väkeäni enemmän kuin on välttämätöntä. Ei, minä en tahdo mitään muuta
kuin katsella sinua ja iloita siitä, että olet minun. Toisinaan ihminen
tuntee voimakkaammin, millainen aarre on hänen hallussaan. Voisithan
olla sellainenkin kuin rouva Crampas rukka; hän on kamala nainen,
ei kenellekään ystävällinen, ja sinut hän olisi mieluimmin tuhonnut
Jumalan maan päältä.»
»Ah, mitä ajatteletkaan, Geert; tuo on jälleen vain sinun kuvitteluasi.
Naisrukka! Minä en ole mitään huomannut.»
»Koska et mitään sellaista huomaa. Mutta asia oli niinkuin sanon:
Crampas parka oli senvuoksi ihan hämillään, vältteli sinua aina
ja tuskin katsahtikaan sinuun. Sehän on aivan luonnotonta, sillä
ensinnäkin hän on naisten mies ja toiseksi hänen intohimonaan ovat
nimenomaan sinunlaisesi naiset. Ja lyönpä vetoa, että sen asian tietää
kaikkein parhaiten pikku vaimoni itse. Tarvitsee vain ajatella, kuinka
loru luisti — anteeksi — kun hän aamuisin ilmaantui kuistikolle tai kun
ratsastimme rannalle tai olimme kävelemässä aallonmurtajalla. Asia on
niinkuin sinulle sanon: hän ei tänään uskaltanut, pelkäsi eukkoansa. Ja
minä en voi häntä siitä moittia. Majurin rouva on hieman meidän rouva
Krusea muistuttava ja jos minun olisi valittava jompikumpi, en tiedä
kumman heistä ottaisin.»
»Minä kyllä tietäisin; onhan siinä sentään eroa. Majurin rouva rukka on
onneton, rouva Kruse on kaamea.»
»Ja sinä taivut enemmän onnettomaan?»
»Aivan varmaan.»
»Kuulehan, tuo on makuasia. Huomaa helposti, ettet ole vielä ollut
onneton. Crampas muuten osaa mainiosti pujahduttaa piiloon eukkonsa.
Hän keksii jos jotakin jättääkseen hänet kotiin.»
»Mutta tänään hän oli läsnä.»
»Niin, tänään. Ei käynyt toisin päinsä. Mutta minä sovin hänen kanssaan
siitä, että lähdemme kolmantena juhlapäivänä ylimetsänhoitaja Ringin
luo, hän, Gieshübler ja pastori, ja olisitpa nähnyt, kuinka taitavasti
hän todisti, että hänen, rouvan, oli jäätävä kotiin.»
»Tuleeko siis retkelle vain herroja?»
»Eipä suinkaan. Siinä tapauksessa en minäkään huolisi lähteä. Sinä
tulet mukaan ja vielä pari kolme rouvaa puhumattakaan tiloilla
olevista.»
»Mutta silloinhan hän, tarkoitan Crampasta, menettelee rumasti, ja
sellainen menettely kostaa aina itsensä.»
»Niin, kerran se maksetaan. Mutta luulenpa, että ystävämme kuuluu
niihin, jotka eivät kasvata itselleen harmaita hiuksia tulevaisten
tapahtumien vuoksi.»
»Pidätkö häntä huonona?»
»En, en huonona. Melkein päinvastoin; joka tapauksessa hänellä on
hyvät puolensa. Mutta hän on sellainen puoli-puolalainen, häneen ei
voi oikein luottaa, oikeastaan ei missään asiassa, kaikkein vähimmin,
kun ovat kysymyksessä naiset. Pelaajaluonne. Hän ei istu pelipöydän
ääressä, mutta pelaa alinomaa uhkapeliä elämässä, ja häntä täytyy pitää
aina silmällä.»
»Olen iloinen siitä, että tuon minulle sanot. Minä olen varuillani
hänen seurassaan.»
»Tee niin. Mutta ei liiaksi; silloin se ei auta ollenkaan. Luontevuus
on aina parasta, ja tietenkin kaikkein parasta luonne ja lujuus ja, jos
saan käyttää sellaista jämeätä sanaa, puhdas mieli.»
Effi katseli häntä suurin silmin. Sitten hän sanoi: »Niin, epäilemättä.
Mutta älä huoli nyt enää puhua, kun sitäpaitsi koskettelet vain
sellaisia asioita, jotka eivät voi tehdä mieltäni oikein iloiseksi.
Tiedätkö, minusta tuntuu kuin kuulisin tanssia yläkerrasta.
Merkillistä, että se yhä toistuu. Ajattelin, että se oli pelkkää
leikintekoa sinun taholtasi.»
»Niin en sentään tahdo sanoa, Effi. Mutta olipa miten tahansa, täytyy
pysyä järjestyksessä ja pitää huoli siitä, ettei tarvitse pelätä.»
Effi nyökkäsi ja johtui samassa jälleen ajattelemaan, kuinka Crampas
oli puhunut hänen miehestään »kasvattajana».
* * * * *
Jouluaatto tuli ja meni samoinkuin edellisenä vuotena;
Hohen-Cremmenistä saapui lahjoja ja kirjeitä, Gieshübler oli jälleen
muistanut lähettää onnittelusäkeensä, ja serkku Briest lähetti kortin:
lumisen maiseman sähkölennätinpylväineen, joiden langalla istua
kyyhötti lintuparka. Anniakin varten oli juhlaa järjestetty, oli kuusi
kynttilöineen, ja lapsi pyrki käsin niitä tavoittamaan. Innstetten oli
luonteva ja hilpeä, näytti nauttivan kotoisesta onnestaan ja askarteli
ahkerasti lapsen kanssa. Roswitha oli ihmeissään nähdessään armollisen
herran niin hellänä ja samalla hilpeänä. Effikin puhui ja nauroi
paljon, mutta se ei kummunnut sisimmästä sielusta. Hän tunsi mielensä
masentuneeksi, mutta ei oikein tietänyt, ketä oli siitä syytettävä,
Innstetteniä vaiko itseään. Crampasilta ei ollut saapunut minkäänlaista
joulutervehdystä; oikeastaan asia oli Effin mieleen, mutta toisaalta
taas ei: hänen huomaavaisuutensa herätti eräänlaista pelkoa, ja hänen
välinpitämättömyytensä sai alakuloiseksi. Effi oivalsi, ettei kaikki
ollut niin kuin olisi olla pitänyt.
»Sinä olet kovin levoton», sanoi vihdoin Innstetten.
»Niin. Kaikki ihmiset ovat minulle erittäin suopeat, eniten sinä; se
rasittaa mieltäni, koska tunnen etten sitä ansaitse.»
»Sellaisilla asioilla ei saa itseään kiusata, Effi. Onhan lopultakin
laita niin, että ihminen ansaitsee, mitä; kerran on saanut.»
Effi kuunteli tarkkaavasti, ja hänen paha omatuntonsa sai hänet
kysymään itseltään, oliko Innstetten käyttänyt tahallaan tuollaista
kaksimielistä sanantapaa.
Myöhään illalla tuli pastori Lindequist onnittelemaan ja vielä
tiedustelemaan Uvaglan metsänhoitajan luo tehtävän retken yhteydessä
olevia seikkoja. Oli tietenkin kysymys rekiretkestä. Crampas oli
tarjonnut hänelle paikan reessään, mutta majuri, enempää kuin hänen
palvelijansakaan, jonka oli kaiken muun ohella pidettävä huolta
ajomiehen toimesta, ei tuntenut tietä, joten oli kenties parasta lähteä
matkaan yhdessä, piirineuvoksen reki edellä ja Crampasin sen jäljessä.
Luultavasti myöskin Gieshüblerin. Mirambo, jonka haltuun muuten ylen
varovainen Alonzo jostakin käsittämättömästä syystä tahtoi nyt itsensä
uskoa, tunsi tien luultavasti vieläkin huonommin kuin kesakkonaamainen
Treptowin ulaani. Innstetten, jota nuo pienet vaikeudet huvittivat,
suostui kohta Lindequistin ehdotukseen ja järjesti asian siten,
että hän tulisi ajamaan täsmälleen kello kahden aikaan torin yli ja
viipymättä käymään retken johtoon.
Tämän sopimuksen mukaisesti sitten meneteltiin, ja kun Innstetten
täsmälleen kello kahden aikaan ajoi torin yli, tervehti Crampas
reestään Effiä ja lähti sitten ajamaan jäljessä. Pastori istui hänen
vieressään. Sitten seurasi Gieshüblerin reki, siinä itse Gieshübler
ja tohtori Hannemann, edellinen hienoissa näädännahkaturkeissa,
jälkimmäinen karhunnahkaisissa, jotka helposti havaitsi ainakin
kolmekymmentä vuotta palvelleiksi. Hannemann näet oli nuoruudessaan
ollut erään Grönlannin-kulkijan laivalääkärinä. Mirambo istui edessä,
hieman levottomana, koska ajomiehenä oleminen oli hänelle outoa, kuten
Lindequist oli aivan oikein otaksunut.
Jo parin minuutin kuluttua oli ehditty Utpatelin myllyn ohi.
Kessinin ja Uvaglan välillä (missä tarun mukaan oli sijainnut vendien
temppeli) oli vain suunnilleen tuhannen askelen levyinen, mutta
hyvinkin puolentoista peninkulman pituinen metsäsarka, jonka toisella
pitkällä sivulla oli meri, toisella taas aina näkörantaan saakka
leviävä, erinomaisen hedelmällinen ja hyvin viljelty maa-alue. Metsän
sisälaitaa kiitivät nyt eteenpäin reet, joiden edellä vähässä matkassa
näkyi pari vanhaa kuomuvaunua, joissa kaiken todennäköisyyden mukaan
istui toisia metsänhoitajan luo kutsuttuja vieraita. Toiset noista
kieseistä olivat korkeiden pyöriensä nojalla selvästi tunnettavissa, ne
olivat Papenhagenin. Luonnollisesti. Güldenkleetä pidettiin piirikunnan
parhaana puhujana (Borckea, jopa Grasenabbiakin parempana), joten hän
ei saanut hevin puuttua juhlatilaisuuksista.
Matka sujui nopeasti — edellä ajavatkin koettivat parastaan, jotteivät
jäisi jälkeen — ja niin oltiin jo kolmen aikaan metsänhoitajan
luona. Ring, pulska sotilaallisesti katsahtava herra viidennellä
vuosikymmenellään, oli ollut mukana ensimmäisellä Schleswigin-retkellä
Wrangelin ja Boninin johdossa ja oli kunnostautunut Danewerkin
valloituksessa. Hän seisoi nyt talonsa ovella ottaen vastaan vieraita,
jotka päällysvaatteensa riisuttuaan ja talon rouvaa tervehdittyään ensi
työkseen istuutuivat pitkän kahvipöydän ääreen, jolle oli taidokkaasti
ladottu kokonaisia kakkupyramidejä. Ylimetsänhoitajan rouva,
luonnostaan erittäin pelokas, ainakin erittäin helposti hämilleen
joutuva nainen, osoittautui talon emäntänäkin sellaiseksi, ja tämä
seikka ilmeisesti harmitti erinomaisen itserakasta ylimetsänhoitajaa,
joka harrasti varmuutta ja terävyyttä. Onneksi hänen harminsa ei
purkautunut, sillä sitä, mitä hänen puolisoltaan puuttui, oli sitä
enemmän hänen tyttärissään, kuvankauniissa neljän- ja kolmentoista
vuoden ikäisissä tytöissä, jotka olivat tulleet isäänsä. Varsinkin
vanhempi, Cora, keimaili heti Innstettenille ja Crampasille, ja
molemmat suostuivat heti asiaan. Effi oli siitä harmissaan ja häpesi
jälleen harmitteluansa. Hän istui Sidonie Grasenabbin vieressä ja
virkkoi: »Merkillistä, tuollainen olin minäkin neljäntoista ikäisenä.»
Effi oli odottanut vieruskumppaninsa väittävän vastaan tai ainakin
tekevän rajoituksia. Mutta sen sijaan lausui Sidonie: »Sen uskon».
»Heidän isänsä kasvattaa heitä väärin», jatkoi Effi puolittain
hämillään vain jotakin sanoakseen.