Takaisin ehdittäessä kello löi kaksi. Crampas sanoi hyvästi ja ratsasti
kaupunkiin pysähtyen siellä torin varrella sijaitsevan asuntonsa
eteen. Effi vaihtoi vaatetusta ja yritti nukkua, mutta se ei ottanut
onnistuakseen, sillä hänen apeutensa oli väsymystäkin voimakkaampi.
Se seikka, että Innstetten piti varalla kummitusta, jottei asuisi
aivan tavallisessa talossa, kävi vielä laatuun, se sointui hänen
taipumukseensa erottua ihmisten suuresta joukosta; mutta toinen seikka,
että hän käytteli kummitusta kasvatuskeinona, oli sentään paha ja
melkein loukkaavakin. Ja Effi oli selvillä siitä, että 'kasvatuskeino'
oli aivan liian lievä nimitys; Crampas oli tarkoittanut paljoa
enempää, eräänlaista pelosta johtuvaa ja laskelmiin nojautuvaa asiain
järjestelyä. Siitä puuttui kaikki sydämen hyvyys ja se lähenteli
julmuutta. Veri syöksähti Effin päähän, hän puristi pienen kätensä
nyrkkiin ja aikoi suunnitella jotakin, mutta samassa hänen jo täytyi
nauraa. »Olenpa lapsellinen houkkio! Kuka takaa minulle, että Crampas
on oikeassa? Crampas on hupainen, koska juoruilee, mutta hän on
epäluotettava ja pelkkä hulluttelija, joka ei kelpaa Innstettenille
kyytipojaksikaan.»
Samassa ajoi oven eteen Innstetten, joka palasi tänään tavallista
varhemmin. Effi hypähti seisaalleen käydäkseen tervehtimään häntä
jo eteisessä ja oli sitä hellempi, kun tunsi olevansa velvollinen
hyvittämään jotakin. Täydellisesti hän ei kumminkaan kyennyt torjumaan,
mitä Crampas oli sanonut, ja kesken hellyydenosoituksiaan ja näennäisin
mielenkiinnoin kuunnellessaan hän kuuli yhä uudelleen mielessään
soivan: »Siis laskelmiin perustuva kummitus, kummitus, jonka asiana on
pitää sinua kurissa.»
Lopulta hän asian unohti ja tyytyi luontevasti häntä kuuntelemaan.
* * * * *
Marraskuu oli ehtinyt keskivaiheilleen, ja myrskyksi kiihtyvä
luodetuuli puski puolitoista vuorokautta niin itsepintaisesti päin
aallonmurtajia, että yhä enemmän patoutuva Kessine-joki tulvi yli
äyräittensä ja virtasi kaduille. Aikansa raivottuaan rajuilma kuitenkin
lauhtui, ja sitten tuli vielä muutamia aurinkoisia myöhäissyksyn
päiviä. »Kukapa tietää, kuinka kauan ne kestävät», sanoi Effi
Crampasille, ja niin päätettiin lähteä seuraavana aamupäivänä vielä
kerran ratsastajaan; Innstettenkin, jolla oli vapaapäivä, lupasi lähteä
mukaan. Matkan oli määrä suuntautua jälleen aallonmurtajien luo, siellä
astuttaisiin satulasta, käyskeltäisiin hieman rannalla ja nautittaisiin
vihdoin aamiaista rantasärkkien suojassa, missä oli tyven.
Määrättynä hetkenä ratsasti Crampas piirineuvoksen talon eteen;
Kruse piteli armollisen rouvan hevosta, ja Effi, joka nopeasti nousi
satulaan, pyysi samalla Innstettenin puolesta anteeksi, että hän oli
sittenkin estynyt: edellisenä yönä oli jälleen ollut suuri tulipalo
Morgenitzissä — kolmas kolmen viikon aikana, siis murhapoltto — ja
hänen oli täytynyt lähteä sinne, valitettavasti, sillä hän oli kovin
iloinnut tästä ratsastusretkestä, joka todennäköisesti tulisi ole maan
viimeinen tänä syksynä.
Crampas lausui valittelunsa, kenties vain jotakin sanoakseen tai
kenties vilpittömästikin, sillä vaikka hän olikin häikäilemätön
ritarillisissa lemmenseikkailuissaan, hän oli toisaalta myöskin hyvä
toveri. Kaikki tietenkin aivan pinnallista. Ystävän auttaminen ja
viiden minuutin kuluttua hänen pettäminen, olivat asioita, jotka hyvin
sointuivat hänen kunniakäsitteeseensä. Hän menetteli kummassakin
tapauksessa uskomattoman hyvätuulisesti.
Ratsastus suuntautui nyt kuten ainakin läpi Plantaašin. Rollo oli
jälleen etunenässä, sitten tulivat Crampas ja Effi, sitten Kruse. Knut
ei ollut mukana.
»Minne olette Knutin jättänyt?»
»Hänessä on sikotauti.»
»Merkillistä», nauroi Effi. »Oikeastaan hän näytti aina sellaiselta.»
»Aivan oikein. Mutta näkisittepä hänet nyt! Tai paremmin varokaa
näkemästä. Sikotauti on tarttuvaa pelkästä näkemästä.»
»Enpä usko.»
»On paljon asioita, joita nuoret naiset eivät usko.»
»Ja toisaalta he uskovat paljon sellaista, mitä heidän ei pitäisi
uskoa.»
»Oliko tuo tarkoitettu minua varten?»
»Ei.»
»Vahinko.»
»Tuo 'vahinko' sopii teille erinomaisesti. Luulenpa tosiaankin, majuri,
että pitäisitte ihan luonnollisena asiana, jos tunnustaisin teille
rakkauteni.»
»Niin pitkälle en tahdo mennä. Mutta haluaisinpa nähdä sen, joka ei
sellaista itselleen toivoisi. Ajatukset ja toivelmat ovat tullivapaat.»
»Siitä sopii kiistellä. Sitäpaitsi on olemassa eroa ajatusten ja
toivelmien välillä. Ajatukset ovat yleensä jotakin sellaista, mikä
sijaitsee vielä taka-alalla, mutta toivelmat ovat tavallisesti jo
huulilla.»
»Kunhan ette olisi lausunut juuri _tuota_ vertausta!»
»Ah, Crampas, te olette... te olette...»
»Narri.»
»Ette suinkaan. Te liioittelette jälleen. Mutta te olette jotakin
muuta. Hohen-Cremmenissä sanottiin aina, ja minä sanoin muiden mukana,
ettei ole olemassa mitään itserakkaampaa kuin kahdeksantoista vuoden
ikäinen husaarivänrikki...»
»Entä nyt?»
»Nyt sanon, ettei ole mitään itserakkaampaa kuin neljänkymmenenkahden
vuoden ikäinen maanpuolustusväen majuri.»
»Ne kaksi vuotta, jotka armollisesti iästäni vähennätte, korjaavat
kohta asian — suutelen kättä.»
»Niin, 'suutelen kättä', siinä on sana, joka sopii teille mainiosti.
Se on wieniläistä. Ja wieniläiset minä olen oppinut tuntemaan
Karlsbadissa, neljä vuotta sitten; he liehakoivat minua, neljäntoista
vuodet ikäistä tyttölasta. Mitä kaikkea siellä kuulinkaan!»
»Ette varmaankaan enempää kuin oli oikeus ja kohtuus.»
»Jos niin olisi laita, täytyisi sen, mikä minua imartelee, olla
verrattain säädytöntä... Mutta katsokaahan noita reimareita, kuinka
ne uivat ja tanssivat! Pienet punaiset liput on niistä poistettu.
Tänä kesänä, uskaltaessani muutamia kertoja liikkua rannalla saakka,
ajattelin aina: tuolla on Vineta, sen täytyy olla tuolla, torninhuiput
näkyvät...»
»Se johtuu siitä, että tunnette Heinen runon.»
»Minkä?»
»Vinetaa koskevan.»
»En, sitä en tunne; tunnen yleensäkin vain vähän, Valitettavasti.»
»Vaikka teillä on Gieshübler ja lukukerho! Heine onkin muuten
antanut runolleen toisen nimen, luullakseni 'Meren aave' tai jotakin
sentapaista. Mutta Vinetaa hän on tarkoittanut. Ja hän itse — suokaa
anteeksi, että tässä muitta mutkitta selostan runon sisältöä —
runoilija makaa sen paikan yli kuljettaessa laivankannella, katselee
alas syvyyteen ja näkee kapeita keskiaikaisia katuja ja myssypäisiä
astua sipsuttelevia naisia, joilla on kaikilla virsikirjat käsissä, ja
kaikki ovat menossa kirkkoon, ja kaikki kellot soivat. Ja kun hän sen
kuulee, hänenkin alkaa sanomattomasti tehdä mieli mennä kirkkoon, ellei
muun vuoksi, niin myssyjen tähden, hän huutaa ilmi kaipauksensa ja
aikoo syöksyä syvyyteen. Mutta samassa tarttuu kapteeni hänen sääreensä
ja huutaa hänelle: 'Tohtori, piruko teitä riivaa?'»
»Sehän on somaa. Sen lukisin mielelläni. Onko se pitkäkin?»
»Ei, se on oikeastaan lyhyt, hieman pitempi kuin 'Timantit ja helmet
on sulla' tai 'Sormet hennot, liljanvalkeet'...» ja Crampas kosketti
hiljaa Effin kättä. »Mutta olipa pitkä tai lyhyt, siinä ilmenee tavaton
kuvausvoima, ihmeellinen havainnollisuus. Hän on mielirunoilijani,
ja minä osaan hänet ulkoa, vaikka en muuten runoudesta suuriakaan
välitä, omista tilapäisistä runosynneistäni huolimatta. Heinen laita
on toisin: kaikki on elämää, ja ennen kaikkea hän ymmärtää rakkautta,
joka kuitenkin pysyy pääasiana. Hän ei muuten ole siinä suhteessa
yksipuolinen...»
»Mitä tarkoitatte?»
»Tarkoitan, ettei hänelle ole tärkeä yksin rakkaus...»
»Jos hän olisikin siinä määrin yksipuolinen, se ei lopultakaan olisi
kaikkein pahinta. Mitä hän vielä pitää tärkeänä?»
»Hän taipuu kovin romanttiseen, joka tosin seuraa heti rakkauden
jäljessä ja on eräiden mielestä ihan sama asia. Minä puolestani en
kumminkaan sitä usko. Hänen myöhemmissä runoissaan, joita on nimitetty
'romanttisiksi', tai oikeastaan on hän itse niitä niin nimittänyt,
näissä romanttisissa runoelmissa mestataan alinomaa, tosin usein
rakkauden tähden. Mutta useimmiten kuitenkin toisista karkeammista
vaikuttimista käsin, niihin luettuna ensi sijassa politiikka,
joka on melkein aina karkeata. Niinpä esimerkiksi kantaa; eräässä
näistä romansseista Karl Stuart päätänsä kainalossaan, ja vieläkin
kohtalokkaampi on Vitzliputzlin tarina...»
»Kenen?»
»Vitzliputzlin. Vitzliputzli näet on meksikolaisten jumala, ja kun
meksikolaiset olivat saaneet vangiksi, kaksi- tai kolmekymmentä
espanjalaista, täytyi nuo kaksi- tai kolmekymmentä uhrata
Vitzliputzlille. Se oli siellä maan tapana, uskonnollisena
palvontamenona, ja kaikki tapahtuu kädenkäänteessä, vatsa auki, sydän
ulos...»
»Ei, Crampas, niin ette saa puhua. Se on sopimatonta ja samalla
inhottavaa. Ja tuo kaikki melkein samana hetkenä, jona meidän on määrä
aterioida.»
»Minä puolestani en huomaa sen mitenkään asiaani vaikuttavan ja annan
yleensäkin ruokahaluni riippua ainoastaan ruokalistasta.»
Sillävälin he olivat aivan ohjelmanmukaisesti kulkeneet rannalla jo
puolittain hiekkasärkkäin suojassa olevalle penkille, jonka edessä
seisoi ylen alkuperäinen pöytä, kaksi paalua ja lauta niiden varassa.
Kruse, joka oli ratsastanut edellä, oli jo pöydän kattanut; siinä oli
teeleipiä ja kylmän paistin leikkeleitä, lisäksi punaviiniä ja pullon
vieressä kaksi somaa, siroa juomalasia kultareunoineen, sellaisia,
joita ostetaan kylpypaikoissa tai hankitaan muistoiksi lasitehtailta.
Sitten astuttiin satulasta. Kruse, joka oli kietonut oman hevosensa
ohjakset erään kääpiömännyn ympärille, kulki molempien toisten
hevosten kanssa edestakaisin; Crampas ja Effi, jotka voivat kapean
särkkäaukeaman läpi vapaasti katsella rannalle ja aallonmurtajalle
päin, sijoittuivat katetun pöydän ääreen.
Merelle, jossa kävivät vielä myrskypäivien korkeat mainingit, valoi
puolittain talvimainen marraskuun aurinko kelmeätä valoansa. Silloin
tällöin tuli tuulenpuuska ajaen vaahtoa aina heidän luokseen asti.
Ympärillä kasvoi rantakauraa, ja immortellien kirkas kelta erosi
värisukulaisuudesta huolimatta selvästi siitä keltaisesta hiekasta,
jossa ne kasvoivat. Effi toimi emäntänä. »Valitettavasti minun täytyy
tarjota teille leipää tästä kori-rukasta...»
»Kori-rukka ei merkinne rukkasia...»
»... Mutta Kruse on niin tahtonut. Ja siinäpä olet sinäkin, Rollo.
Mutta eväissämme ei ole sinun varaasi. Mitä nyt teemme?»
»Minä ehdotan, että annamme sille kaikkea, mitä meillä on; minä teen
sen jo pelkästä kiitollisuudesta. Nähkääs, parahin Effi...»
Effi katsahti häneen.
»... Nähkääs, armollisin rouva, Rollo johdatti jälleen mieleeni sen,
mitä ajattelin kertoa Vitzliputzlin jatkona tai vastineena — vain
paljoa pikantimpi juttu, koska se on lemmentarina. Oletteko kuullut
kerrottavan Pedro Julmasta?»
»Jotakin epämääräistä.»
»Hän oli eräänlainen sinipartakuningas.»
»Hyvä niin. Sellaisesta kuulee aina mieluimmin, ja muistanpa, että
ystävättärestäni Hulda Niemeyeristä puhuessamme, nimenhän jo tunnette,
aina väitimme: hän ei tiedä historiasta mitään muuta kuin Henrik
kahdeksannen, tuon englantilaisen Siniparran — jos nimi hänelle riittää
— kuusi puolisoa. Ne hän tosiaankin osasi ulkomuistilta. Ja olisittepa
kuullut, kuinka hän heidän nimensä lausui, niin kamalasti hämillään
kuin kohta tulisi hänen itsensä vuoro... Mutta suvaitkaa nyt kertoa Don
Pedron tarina...»
»Niin, Don Pedron hovissa oli kaunis, tumma espanjalainen ritari,
jolla oli povellaan Kalatravan risti — se merkitsee suunnilleen
samaa kuin saksalaiset kunniamerkit Musta kotka ja _Pour le merite_
yhteensä. Risti kuului asiaan, heidän täytyi sitä aina kantaa, ja tällä
Kalatrava-ritarilla, jota kuningatar luonnollisesti salaa rakasti...»
»Minkätähden luonnollisesti?»
»Koska olemme Espanjassa.»
»Ah, niinkö.»
»Ja tällä Kalatrava-ritarilla, sanon, oli ihmeen kaunis koira,
newfundlandilainen, vaikka sellaisia ei silloin ollut vielä
olemassakaan, koska näet tämä tapahtui tasan sata vuotta ennen Amerikan
löytöä. Ihmeen; kaunis koira, sanokaamme sellainen kuin Rollo...»
Rollo haukahti nimensä kuullessaan ja heilutti häntäänsä.
»Niin kului aikoja. Mutta tuo salainen rakkaus, joka luultavasti ei
säilynyt ihan salaisena, oli kuitenkin kuninkaasta liikaa, ja koska hän
ei yleensäkään voinut oikein sietää tuota kaunista Kalatrava-ritaria
— hän näet ei ollut ainoastaan julma, vaan lisäksi kadepukkikin, tai
ellei sana oikein sovi kuninkaalle, vielä vähemmin rakastettavalle
kuulijalleni, rouva Effille, niin sanokaamme vain kadehtija, — hän
päätti mestauttaa Kalatrava-ritarin hänen salaisen rakkautensa vuoksi.»
»Enpä voi häntä siitä moittia.»
»Kuinka lienee, armollisin rouva. Kuulkaahan lisää. Ei vähästä väliä,
mutta se oli liikaa, kuningas meni mielestäni ilmeisesti liian
pitkälle. Hän näet teeskenteli tahtovansa järjestää ritarille hänen
sotaisten sankaritekojensa vuoksi juhlan, ja siihen toimitettiin pitkä
pitopöytä, ja kaikki valtakunnan grandit istuivat pöydän ääressä,
keskellä kuningas, ja kuningasta vastapäätä oli sija _hänelle_, jota
varten koko juhla oli järjestetty, siis tänä päivänä juhlittavalle
Kalatrava-ritarille. Ja kun hän melkoisesta odottelusta huolimatta ei
kuulunut tulevaksi, täytyi juhla vihdoin aloittaa ilman häntä, joten
pöytään jäi tyhjä paikka — ihan kuningasta vastapäätä.»
»Entä sitten?»
»Ajatelkaahan, armollisin rouva, kun kuningas Pedro aikoo nousta
teeskennellen valittaakseen, ettei hänen 'rakas vieraansa' ollut
vieläkään saapunut, kuuluu ulkoa portaista kauhistuneiden palvelijoiden
huuto, ja ennenkuin kukaan tietää, mitä on tapahtunut, kiitää jokin
pitkän pitopöydän viertä, hyppää tuolille ja laskee irroitetun pään
tyhjälle paikalle, ja tuon pään yli tuijottaa Rollo vastapäätä istuvaan
kuninkaaseen. Rollo oli seurannut isäntäänsä hänen viimeisellä
matkallaan, ja samana hetkenä, jona teloittaja iski iskunsa, oli
uskollinen koira siepannut putoavan pään, ja siinä se nyt oli,
ystävämme Rollo, pitkän pitopöydän ääressä syyttämässä kuninkaallista
murhamiestä.»
Effi oli painunut ihan hiljaiseksi. Vihdoin hän virkkoi: »Crampas,
tuo on tavallaan erittäin kaunista, ja koska se on erittäin kaunista,
tahdon antaa sen teille anteeksi. Mutta voisitte sentään menetellä
paremmin ja samalla minulle mieluisemmin, jos kertoisitte minulle
toisenlaisia tarinoita. Heinestäkin. Eihän Heine liene runoillut
ainoastaan Vitzliputzlista ja Don Pedrosta ja teidän Rollostanne
— minun Rolloni näet ei olisi milloinkaan sellaista tehnyt. Tule,
Rollo! Eläin-parka, en voi enää sinua nähdä samalla ajattelematta
Kalatrava-ritaria jota kuningatar salaa rakasti... Kutsukaa Kruse,
jotta hän kerää kokoon, mitä tässä pöydällä on, ja kun ratsastamme
takaisin, teidän pitää kertoa jotakin toista, jotakin ihan toista.»
Kruse tuli. Mutta kun hän aikoi ottaa lasit, sanoi Crampas: »Kruse,
jättäkää yksi lasi, tuo tuossa. Minä otan sen itse.»
»Kuten käskette, herra majuri.» J
Effi, joka oli keskustelun kuullut, pudisti päätänsä. Sitten hän
nauroi. »Crampas, mitä johtuukaan mieleenne? Kruse on kyllin typerä
ollakseen asiaa enempää ajattelematta, ja jos sitä ajatteleekin, hän
ei onneksi keksi mitään. Mutta eihän se kumminkaan oikeuta teitä tätä
lasia... tätä Josefina-tehtaan kolmenkymmenen pennin lasia...»
»Minusta se tuntuu sitäkin arvokkaammalta, kun mainitsette noin
ivallisesti sen hinnan.»
»Yhä samanlainen. Teissä on paljon huumoria, mutta aivan omituista
lajia. Jos ymmärrän teidät oikein, te aiotte — se on naurettavaa, ja
minun on melkein tukala sitä sanoa, — te aiotte ennen aikojanne käydä
esittämään Thulen kuninkaan osaa.»
Crampas nyökkäsi, kasvoissa kujeellinen vivahdus.
»Olkoonpa menneeksi. Kukin kantaa omaa hattuansa; te tiedätte, mitä.
Mutta minun täytyy kuitenkin saada teille sanoa, että minulle siinä
suunnittelemanne osa on minusta liian vähän imarteleva. En tahdo
kuljeksia teidän kuningas Thulenne riimisanana. Pitäkää lasi hyvänänne,
mutta älkää tehkö sen nojalla johtopäätöksiä, jotka saattavat minut
huonoon valoon. Minä kerron asian Innstettenille.»
»Sitä ette tee, armollinen rouva.»
»Miksi en?»
»Innstetten ei ole mies suhtautumaan näihin asioihin niinkuin niihin on
suhtauduttava.»
Effi silmäili häntä hetkisen terävästi. Mutta sitten hän loi katseensa
alas hämmentyneenä ja melkein hämillään.