Päivät olivat kauniit ja pysyivät sellaisina aina lokakuuhun asti.
Siitä johtui muun muassa, että puolittain telttamainen kuistikko pääsi
oikeuksiinsa, siinä määrin, että ainakin aamupuoli säännöllisesti
vietettiin siellä. Yhdentoista tienoissa tuli sitten tavallisesti
majuri, joka aluksi tiedusteli armollisen rouvan terveyden tilaa ja
hieman juoruili hänen kanssaan osoittaen siinä taidossa suoranaista
mestaruutta, ja sopi sitten Innstettenin kanssa suoritettavasta
ratsastusretkestä, joka suuntautui usein maaseudulle, Kessine-jokea
ylöspäin Breitlingiin saakka, ja vielä useammin kohti aallonmurtajia.
Herrojen ollessa poissa Effi leikki lapsen kanssa tai selaili
Gieshüblerin hänelle edelleenkin lähettämiä sanomalehtiä ja
aikakauskirjoja, kirjoitti äidilleen tai sanoi: »Roswitha, lähdetäänpä
Annin kanssa ajelemaan.» Silloin asettui Roswitha korivaunujen eteen
vetäen ne, Effin astellessa jäljessä, pari sataa askelta metsikköön,
erääseen paikkaan, jossa oli maassa kastanjoja; niitä sitten keräilyin
ja annettiin lapselle leluiksi. Kaupungissa Effi kävi harvoin; siellä
ei ollut ketään, jonka kanssa olisi voinut kunnollisesti pakista. Uusi
yritys päästä seurustelusuhteisiin rouva von Crampasin kanssa oli sekin
epäonnistunut; majurin rouva oli ihmisvauhko ja pysyi sellaisena.
Sillä kannalla olivat asiat viikkokausia, kunnes Effi äkkiä ilmaisi
halunsa päästä mukaan ratsastamaan: hän sanoi kerta kaikkiaan olevansa
intohimoinen ratsastaja ja väitti olevan liikaa, jos kessiniläisten
puheenpauhinan vuoksi piti luopua sellaisesta arvokkaasta asiasta.
Majuri piti asiaa oivallisena, ja Innstettenin, jolle se ilmeisesti
oli vähemmän mieluisa — jopa niinkin vähässä määrin, että hän kerran
toisensa jälkeen huomautti olevan vaikeata löytää naisratsastajalle
hevosta — täytyi myöntyä, kun Crampas vakuutti, että se oli jäävä hänen
huoleksensa. Toivomusten, esine löytyikin, ja Effi oli riemuissaan
saadessaan kiidättää pitkin rantaa nyt, kun »Naistenkylpylä»
ja »Herrainkylpylä» eivät enää olleet mitään peloittavia ja
rajaamerkitseviä sanoja. Useimmiten oli Rollo mukana retkillä, ja kun
oli pari kertaa sattunut, että haluttiin rannassa levähtää tai kulkea
osa matkaa jalkaisin, sovittiin siitä, että asiaankuuluva palvelusväki
otettiin, myötä. Siinä tarkoituksessa muutettiin majurin palvelija,
vanha Treptowin ulaani nimeltä Knut, ja Innstettenin ajomies Kruse
ratsupalvelijoiksi, tosin verrattain epätäydellisesti, koska heidät,
Effin suureksi harmiksi, puettiin haaveellisiin livereihin, joissa
heidän alkuperäinen toimensa valitettavasti vielä oli havaittavissa.
Oltiin jo puolivälissä lokakuuta, kun sellaisin varustein lähdettiin
ensimmäisen kerran matkaan, etunenässä Innstetten ja Crampas, Effi
heidän välissään, sitten Kruse ja Knut ja viimeisenä Rollo, jota
jäljessä juoksenteleminen ei kumminkaan kauan miellyttänyt ja joka
niinmuodoin pian oli ensimmäisenä. Kun oli kuljettu nyt autiona olevan
Rantahotellin ohi ja pian senjälkeen, kohtalaisten rantahyökyjen
kastelemaa rantatietä kulkien, saavuttu aallonmurtajan luo, teki
retkeläisten mieli astua satulasta ja tehdä kävelyretki aallonmurtajan
päähän asti. Effi ehti ensimmäisenä maahan. Kessine-joki virtaili
kiviäyräittensä välissä leveänä ja tyynenä kohti merta, joka lepäsi
heidän nähtävissään aurinkoisena pintana, vain siellä täällä kevyen
aallon värähdyttämänä.
Effi oli täällä ensimmäistä kertaa. Edellisenä vuonna, kun hän oli
marraskuussa Kessiniin saapunut, oli jo myrskyjen aika, ja kesän
tultua hän ei enää kyennyt lähtemään pitkille retkille. Hän oli
nyt ihastuksissaan, piti kaikkea suurenmoisena ja ihanana, esitti
Hohen-Cremmenin järveä ja merta koskevia, edellistä loukkaavia
vertailuja ja sieppasi aina tilaisuuden sattuessa kappaleen aaltojen
rannalle ajamaa puuta heittääkseen sen vasemmalle mereen tai oikealle
Kessine-jokeen. Rollo oli aina iloinen saadessaan valtiatartaan
palvellen syöksyä heitettyjen kappaleiden jälkeen; mutta yhtäkkiä
sen tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, se liikkui varovasti,
melkeinpä pelokkaastikin eteenpäin ja hyppäsi kohti erästä etualalla
näkyviin tullutta esinettä, tosin turhaan, sillä samassa liukui
päivänpaisteiselta ja viheriäin meriruohojen peittämältä paadelta hylje
sulavasti ja äänettömästi vain viiden askelen päässä olevaan mereen.
Vähän aikaa oli vielä pää näkyvissä, mutta sitten sekin sukelsi pinnan
alle.
Kaikki olivat kiihdyksissä; Crampas haaveksi hyljejahdista ja siitä,
että seuraavalla kerralla piti ottaa mukaan pyssy, »sillä noilla
elukoilla on luja nahka.»
»Ei käy päinsä», sanoi Innstetten; »satamapoliisi.»
»Mitä kuulenkaan», nauroi majuri. »Satamapoliisi. Ne kolme virkakuntaa,
jotka meillä täällä on, voinevat ummistaa silmiään keskenään. Täytyykö
kaiken tapahtua kamalan laillisesti? Kaikki laillisuudet ovat
ikävystyttäviä.»
Effi taputti käsiään.
»Niin, Crampas, teille sopii hyvin tuollainen puhe ja Effi, kuten
näette, osoittaa teille suosiotaan käsiä taputtamalla. Selvä asia;
naiset huutavat heti poliisia, mutta laista he eivät tahdo mitään
tietää.»
»Se on naisten oikeutena ikimuistoisista ajoista, me emme kykene sitä
muuksi muuttamaan, Innstetten.»
»Emme tosiaankaan», nauroi Innstetten, »enkä minä sitä tahdokaan.
Sellaiseen turhaan vaivaan en ryhdy. Mutta teidänlaisenne miehen,
Crampas, henkilön, joka on kasvanut kurinpidon lipun alla ja
varsin hyvin tietää, ettei ilman kuria ja järjestystä voida tulla
toimeen, teidänlaisenne miehen ei oikeastaan pitäisi niin puhua, ei
leikilläkään. Tiedän kumminkin, että olette taivaallisen huoleton ja
ajattelette, ettei taivas tuossa paikassa maahan putoa. Eipä niinkään,
ei aivan pian. Mutta kerran se tapahtuu.»
Crampas joutui hetkiseksi hämilleen, koska luuli, että kaikki tuo oli
sanottu määrätyssä tarkoituksessa. Niin ei kumminkaan ollut laita.
Innstetten vain piti erään pieniä moraalisia esitelmiään, joihin
hän yleensäkin taipui. »Gieshübler on minun mieleiseni», virkkoi
hän sovittelevasti, »aina kavaljeeri, mutta siitä huolimatta varmat
periaatteet.»
Majuri oli sillävälin toipunut hämmingistään ja virkkoi entiseen
sävyyn: »Niin, Gieshübler; maailman parhain mies, ja periaatteet, jos
mahdollista, sitäkin paremmat. Mutta mistä ja miksi oikeastaan? Siitä,
että hänellä on oma 'harminsa'. Sellainen henkilö, jonka varressa
ei ole vikaa, on kevytmielinen. Elämä ilman kevytmielisyyttä ei
yleensäkään ole laukauksen arvoinen.»
»Kuulkaahan, Crampas, toisinaan jää tulos sittenkin ylen niukaksi.»
Samalla hän silmäili majurin vasenta, hieman lyhentynyttä käsivartta.
Effi ei ollut kuullut paljoa tuosta keskustelusta. Hän oli astellut
siihen kohtaan, jossa hylje oli maannut, ja Rollo seisoi hänen
vieressään. Sitten he katselivat molemmin paadelta merelle odotellen
tulisiko 'merenneito' vielä kerran näkyviin.
* * * * *
Lokakuun lopulla alkoi vaalitaistelu, joka esti Innstetteniä lähtemästä
mukaan huviretkille, ja Crampasin ja Effinkin olisi kaiketi ollut kelpo
kessiniläisten vuoksi niistä luovuttava, elleivät Knut ja Kruse olisi
olleet jonkinlaisena kunniakaartina. Siitä johtui, että ratsastusretket
jatkuivat aina marraskuuhun saakka.
Sää tosin oli muuttanut luonnettaan, alinomainen luodetuuli ajeli
valtavia pilvijoukkoja, ja meri kuohui voimallisesti, mutta
sadetta ja pakkasta vielä puuttui, ja niin olivat nämä harmaan
taivaankannen alla ja rantahyrskyjen pauhatessa suoritetut huviretket
melkein kauniimmatkin kuin aikaisemmat, päivänpaisteen ja tyynen
meren suosimat. Rollo kiiti edellä silloin tällöin vaahtohyrskyn
kastelemana, ja Effin ratsastushatun harso hulmusi tuulessa. Oli
melkein mahdoton mitään puhua; mutta kun sitten käännyttiin pois
meren rannalta, suojaavien rantasärkkien taakse tai vielä paremmin
etäämpänä sijaitsevaan petäjistöön, niin ilma tyventyi, Effin harso
lakkasi liehumasta, ja kapea tie pakotti ratsastajat ihan toistensa
viereen. Siinä, jo tielle ulottuvien kyhmyisten juurien vuoksi astuen
ajettaessa, sopi ryhtyä jälleen jatkamaan aaltojen pauhinan katkaisemaa
keskustelua. Crampas, joka oli hyvä juttelija kertoi silloin sota-
ja rykmenttijuttuja, myöskin pieniä ja luonteenomaisia tarinoita
Innstettenistä, joka vakavana ja vaiteliaana ei ollut milloinkaan
oikein sopinut toverien vallattomaan piiriin, joten häntä oli aina
oikeastaan enemmän kunnioitettu kuin rakastettu.
»Sen arvaan», virkkoi Effi. »Onni vain, että kunnioitus on pääasia.»
»Niin, aikanaan. Mutta aina se ei kumminkaan sovellu. Ja kaiken muun
lisäksi tuli hänen mystillinen taipumuksensa, joka toisinaan herätti
pahennusta, ensinnäkin siitä syystä, etteivät sotilaat yleensä ole
sellaiseen taipuvaiset, ja toiseksi senvuoksi, että me, kenties väärin,
otaksuimme hänen sittenkin suhtautuvan niihin asioihin hieman toisin
kuin hän koki meille uskotella.»
»Mystillinen taipumuksensa?» virkkoi Effi. »Mitä sillä tarkoitattekaan,
majuri? Eihän hän ole voinut pitää salaisia hartauskokouksia eikä
näytellä profeetan osaa. Ei edes sen, joka esiintyy oopperassa... olen
unohtanut hänen nimensä.»
»Ei, niin pitkälle hän ei mennyt. Mutta lienee parasta olla asiasta
enempää puhumatta. En tahtoisi hänen selkänsä takana sanoa mitään
sellaista, mikä voitaisiin tulkita väärin. Sitäpaitsi ne ovat asioita,
joita voi varsin hyvin käsitellä hänen läsnäollessaankin, asioita,
jotka tahtoen tai tahtomattaan paisutetaan joksikin eriskummalliseksi,
ellei hän ole itse kuulemassa voiden joka hetki puuttua puheeseen meitä
vastustaakseen tai kenties meille nauraakseenkin.»
»Mutta sehän on julmaa, majuri. Kuinka voitte tuolla tavoin kiduttaa
uteliaisuuttani? Ensin se on jotakin, ja sitten se jälleen muuttuu ihan
olemattomaksi. Entä mystiikka! Onko hän henkiennäkijä?»
»Henkiennäkijä! Sitä en tahdo nimenomaan mennä väittämään. Mutta
hän kertoili meille mielellään kummitusjuttuja. Ja kun hän siten
oli saanut meidät suuren kiihtymyksen valtaan, toisia kenties
kerrassaan säikähtymäänkin, näytti yhtäkkiä jälleen siltä, kuin hän
olisi vain tahtonut pitää pilkkanaan kaikkia herkkäuskoisia. Sanalla
sanoen, kerran sattui, että minä lausuin hänelle ihan avoimesti:
'Mitä joutavia, Innstetten, tuohan on kaikki pelkkää komediaa.
Minua ette petä. Te vain laskette leikkiä meidän kustannuksellamme.
Oikeastaan ette usko enempää kuin mekään, mutta tahdotte tehdä itsenne
mielenkiintoiseksi, koska ajattelette, että epätavalliset seikat
ovat ylempien silmissä parempana suosituksena. Korkeampiin virkoihin
ei tahdota ottaa mitään arki-ihmistä. Ja koska olette sellaisissa
aikeissa, olette etsinyt jotakin erikoista ja olette niin menetellen
tavoittanut aaveet'.»
Effi ei virkkanut sanaakaan, ja vaitiolo alkoi vihdoin rasittaa
majuria. »Te olette vaiti, armollinen rouva.»
»Niin olen.»
»Saanko kysyä minkätähden? Olenko jollakin tavoin loukannut? Vai
pidättekö epäritarillisena, että olen rohjennut, kuten kaikesta
huolimatta myönnän, hieman moitiskella poissaolevaa ystävää? Mutta
siinä tapauksessa teette minulle kuitenkin vääryyttä. Koko tämä
keskustelu voi huoletta jatkua hänen kuultensa, ja minä toistan silloin
jokaisen sanan, jonka olen nyt lausunut.»
»Sen uskon. Nyt Effi katkaisi vaitiolonsa ja kertoi, mitä oli
piirineuvoksen asunnossa kokenut ja kuinka merkillisesti Innstetten oli
silloin asiaan suhtautunut. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt, ja minä en
saanut hänestä mitään selkoa.»
»Siis aivan vanhallaan», nauroi Crampas. »Sellainen hän oli silloinkin,
kun olimme samassa leirissä ensin Liancourtissa ja sitten Beauvaisissa.
Hän asui siellä eräässä piispanpalatsissa — sivumennen sanoen teissä
herättänee mielenkiintoa se seikka, että Orleansin Neitsyen tuomitsi
roviolla poltettavaksi eräs Beauvaisin piispa, onneksi 'Cochon' (Sika)
nimeltään — ja niinpä ei kulunutkaan yhtään päivää, toisin sanoen
yhtään yötä, jona Innstetten ei olisi kokenut uskomattomia asioita.
Tosin vain jollakin tavoin puolinaisesti. Saattoi olla niinkin, ettei
se ollut mitään. Kuten kuulen, toimii hän yhä vielä saman periaatteen
mukaisesti.»
»Hyvä, hyvä. Ja nyt vakava sana, Crampas, sana, johon pyydän yhtä
vakavaa vastausta: kuinka selitätte kaiken tuon?»
»Nähkääs, armollisin rouva...»
»Ei mitään verukkeita, majuri. Tämä kaikki on minulle erittäin
tärkeätä. Hän on teidän ystävänne ja minä olen teidän ystävänne. Minä
tahdon tietää, kuinka on asian laita. Mitä hän siitä ajattelee?»
»Niin, armollisin rouva, Jumala näkee sydämeen, mutta piiripäällikön
komennuskuntaan kuuluva majuri ei näe minnekään. Kuinkapa minä
kykenisin ratkaisemaan sellaisia sielutieteellisiä ongelmia. Minä olen
yksinkertainen mies.»
»Ah, Crampas, älkää puhuko niin typerästi. Minä olen liian nuori
ollakseni etevä ihmistuntija, mutta minun täytyisi olla ihan
ripilläkäymätön, melkeinpä kastamatonkin, jos pitäisin teitä
yksinkertaisena miehenä. Päinvastoin, te olette vaarallinen...»
»Imartelevinta, mitä voidaan sanoa hyvälle neljänkymmenen ikäiselle,
jonka käyntikortissa on luettavana lisä 'eron saanut'. On siis
kysymyksessä, mitä Innstetten siitä ajattelee...»
Effi nyökkäsi.
»Niin, jos minun on välttämättä puhuttava, sanon hänen ajattelevan,
että piirineuvosparooni Innstettenin laisen miehen, joka voi tulla
milloin tahansa ministeristönjohtajaksi tai muuksi sellaiseksi (voitte
näet uskoa, että hän tähtää korkealle), ettei parooni Innstettenin
lainen mies voi asua aivan tavallisessa talossa, ei sellaisessa
töllissä kuin piirineuvoksen asumus oikeastaan on, pyydän anteeksi,
armollisin rouva. Niinpä hän auttaa asiaa. Talo, jossa kummittelee, ei
ole mikään tavallinen talo... Se on eräs seikka.»
»Eräs seikka? Hyvä Jumala, onko teillä vielä jotakin sanottavana?»
»On.»
»Hyvä, minä olen pelkkää korvaa. Mutta jos mahdollista, sallikaa sen
olla jotakin hyvää.»
»Sitä en varmaan tiedä. Se on jotakin arkaluontoista, melkein
uskallettua, varsinkin teille sanottavaksi, armollisin rouva.»
»Tuo tekee minut vain sitäkin uteliaammaksi.»
»Hyvä. Innstetten siis tahtoo kiihkeästi päästä ylenemään
virkaurallaan, maksoi mitä maksoi, vaikkapa olisi kummituskin avuksi
otettava, mutta sen ohella hänessä on vielä eräs toinen intohimo; hän
näet toimii kasvattavasti, on synnynnäinen pedagogi ja olisi, Basedow
vasemmalla ja Pestalozzi oikealla puolellaan, (mutta kirkollisempana
kuin kumpikaan heistä) oikeastaan soveltunut Schnepfenthaliin tai
Bunzlauhun.»
»Tahtooko hän siis kasvattaa minuakin? Kasvattaa kummituksen avulla?»
»Kasvattaminen kenties ei ole oikea sana. Mutta joka tapauksessa
kasvattaa kiertotein.»
»En ymmärrä, mitä tarkoitatte.»
»Nuori rouva on nuori rouva, ja piirineuvos on piirineuvos. Hän ajelee
usein piirissään, ja silloin talo on yksin ja asumattomana. Mutta
sellainen kummitus on kuin enkeli tulisine miekkoineen...»
»Ah, nytpä olemme ehtineet jälleen ulos metsästä», virkkoi Effi. »Ja
tuolla on Utpatelin mylly. Nyt on vain vielä kuljettava hautausmaan
ohi.»
Kohta senjälkeen he kulkivat rotkotietä hautausmaan ja aidatun paikan
välitse, ja Effi katseli kiveä ja kuusta, joiden alla kiinalainen
lepäsi.