Effi oli matkustanut elokuun keskivaiheilla, ja syyskuun lopulla
hän oli jälleen Kessinissä. Kuluneiden kuuden viikon aikana hän
oli monet kerrat ikävöinyt takaisin, mutta kun hän nyt jälleen oli
omassa kodissaan ja astui pimeään eteissuojaan, johon lankesi vain
porraskäytävästä hieman kelmeätä valoa, hän tunsi mieltänsä jälleen
äkkiä ahdistavan ja virkkoi hiljaa: »Tällaista kelmeätä, kellervää
valoa ei Hohen-Cremmenissä näe.»
Niin, pari kertaa hän oli Hohen-Cremmenissä ollessaan ikävöinyt
»loihdittua taloa», mutta yleensä hänen elämänsä vanhempien kodissa
oli ollut täysin onnellista ja tyytyväistä. Huldan kanssa, joka ei
vieläkään voinut olla odottamatta miestä tai sulhasta, hän tosin
ei ollut voinut oikein mieluisasti seurustella mutta sitä paremmin
kaksosten kanssa. Pelatessaan palloa tai krokettia heidän seurassaan
Effi oli useat kerrat kokonaan unohtanut olevansa naimisissa. Ne olivat
olleet iloisia neljännestunteja. Mutta kaikkein mieluimmin hän oli nyt,
kuten aina ennenkin, seisonut ilmoilla heiluvan keinun laudalla ja
tuntenut omituisen kirpeätä suloisen vaaran väristystä ajatellessaan:
»Nyt minä putoan!» Vihdoin keinusta alas hypättyään hän sitten saatteli
tyttöjä aina koulutalon edustalla olevan rahin luo saakka ja kertoi
siinä piankin luo saapuvalle vanhalle Jahnkelle Kessinin elämästä,
jonka sanoi olevan puolittain kansalaista, puolittain pohjoismaista
ja joka tapauksessa aivan toisenlaista kuin Schwantikowissa ja
Hohen-Cremmenissä.
Nämä olivat jokapäiväisiä pieniä huveja, joihin toisinaan liittyi
tavallisesti metsästysvaunuissa suoritettuja retkeilyjä; mutta kaikkein
tärkeimmät olivat Effille ne juttuhetket, joita hän melkein joka aamu
vietti äitinsä seurassa. He istuivat ilmavassa, suuressa salissa,
Roswitha tuuditteli lasta ja lauleli thüringiläisellä alasaksan
murteella kaikenlaisia tuutulauluja, joita ei kukaan kunnollisesti
ymmärtänyt, kenties ei hän itsekään. Effi ja rouva von Briest
siirtyivät avoimen ikkunan luo ja katselivat keskustellessaan alas
puistoon, näkivät aurinkokellon tai päiväkorentoja, jotka liitelivät
melkein paikaltaan liikahtamatta lammen yläpuolella, tai kivetyn
käytävän, missä Briest itse istui porrasulkoneman luona lukien
sanomalehteä. Lehteä kääntäessään hän aina ensin otti lasit nenältään
ja tervehti vaimoaan ja tytärtään. Kun sitten tuli viimeisen lehden
vuoro — se oli tavallisesti »Havellandin Uutiset», Effi lähti alas
joko istuutuakseen hänen luoksensa tai kuljeskellakseen hänen kanssaan
puutarhassa ja puistossa. Erään kerran he niillä matkoilla ollessaan
astuivat hiekkakäytävältä pienen, syrjemmällä sijaitsevan muistomerkin
luo, jonka oli jo Briestin isoisä pystyttänyt Waterloon taistelun
muistoksi. Se oli ruostunut pyramidi, jonka etupuolella nähtiin valettu
Blücher ja takasivulla samanlainen Wellington.
»Käveletkö sinä näin Kessinissäkin», kysyi Briest, »ja saatteleeko
sinua Innstetten kertoellen kaikenlaista?»
»En, isä, näin minä en kävele. Se on kerrassaan mahdotonta, sillä
meillä on vain pieni puutarha talon takana, oikeastaan ei mikään
puutarha; siinä näet on vain pari puksipuulavaa, vihannesviljelyksiä
ja kolme neljä hedelmäpuuta. Innstetten ei sellaisesta välitä eikä
luultavasti aio jäädä enää pitkäksi aikaa Kessiniin.»
»Mutta täytyyhän sinun saada liikuntoa ja raitista ilmaa, lapseni,
olethan siihen tottunut.»
»Saankin. Talomme sijaitsee metsikössä, jota nimitetään Plantaašiksi.
Siellä minä olen usein kävelemässä, ja Rollo kerallani.»
»Aina vain Rollo», nauroi Briest. »Ellei paremmin tietäisi, voisi
melkein luulla, että Rollo on sinulle rakkaampi kuin mies ja lapsi.»
»Ah, isä, sehän olisi kauheata, vaikka — se minun täytyy myöntää —
olikin eräs aika, jona en olisi mitenkään tullut toimeen ilman Rolloa.
Se oli silloin... tiedäthän... Silloin se minut kerrassaan pelasti,
niin ainakin minusta tuntui, ja siitä lähtien se on minun hyvä ystäväni
ja aivan erikoinen turvani. Mutta onhan se kuitenkin vain koira.
Ihmiset ovat tietenkin etusijalla.»
»Niin, niinhän aina sanotaan, mutta minulla on siinä suhteessa omat
epäilykseni. Luontokappaleita koskeva kysymys on sekin aivan erikoinen,
ja lopullisesti ei ole vielä päätetty, mikä siinä suhteessa on oikeata.
Usko minua, Effi, siinäkin aukeevat eteen laajat alat. Merkillistä on
ajatella, että jonkun henkilön joutuessa venhematkalla tai heikolla
jäällä hukkumisen vaaraan, sellainen koira, sanokaamme sellainen kuin
sinun Rollosi, mukana ollen ei lepää, ennenkuin saa vaarassa olevan
maihin. Ja jos onnettomuuden uhri on jo kuollut, se asettuu kuolleen
viereen ja haukkuu ja ynisee, kunnes joku tulee, ja ellei ketään tule,
se jää vainajan viereen makaamaan, kunnes kuolee siihen itse. Ja niin
menettelee sellainen eläin aina. Ajattele sensijaan ihmisiä! Jumala
minulle syntini anteeksi antakoon, mutta monesti minusta tuntuu kuin
luontokappale olisi ihmistä parempi.»
»Kuulehan, isä, jos kertoisin tuon Innstettenille...»
»Jätä se mieluummin tekemättä, Effi...»
»Rollo minut tietenkin pelastaisi, mutta Innstetten pelastaisi minut
hänkin. Onhan hän kunnian mies.»
»Epäilemättä.»
»Ja rakastaa minua.»
»Selvä juttu. Ja missä on rakkautta, on myöskin vastarakkautta. Niin on
laita kerta kaikkiaan. Minua vain ihmetyttää, ettei hän ole kertaakaan
ottanut lomaa ja pistäytynyt täällä luonamme. Kun miehellä on niin
nuori vaimo...»
Effi punastui, koska ajatteli aivan samoin. Hän ei kumminkaan tahtonut
sitä myöntää. »Innstetten on erittäin tunnollinen, tahtoo luullakseni
pysytellä suosiossa ja suunnittelee tulevaisuuttaan; onhan Kessin vain
eräs asemapaikka. Ja onhan lopulta niinkin laita, etten karkaa pois.
Minä pysyn hänen omanaan. Kun mies on liian hellä... ja sitäpaitsi on
ero iässä... niin ihmiset vain hymyilevät.»
»Niin tekevät, Effi. Mutta siitä ei saa välittää. Älä muuten virka
siitä mitään, älä äidillekään. Siinä joutuu liian avaroille aloille.»
* * * * *
Tällaisia keskusteluja oli Effin kotona ollessa sattunut useita
kertoja, mutta onneksi ne eivät olleet vaikuttaneet kauan jälkeenpäin.
Samoin oli se hieman apea vaikutelma, jonka Effi oli kokenut kotiinsa
Kessiniin palattuaan, sekin nopeasti haihtunut. Innstetten osoitti
monin tavoin pientä huomaavaisuutta, ja kun tee oli juotu ja kaikki
kaupungin asiat ja ilmenneet lemmenseikat oli mitä hilpeimmän mielialan
vallitessa käsitelty, tarttui Effi hellästi hänen käsivarteensa
jatkaakseen keskustelua hänen huoneessaan ja kuullakseen vielä
muutamia juttuja Trippellistä, joka oli jälleen ollut vilkkaassa
kirjeenvaihdossa Gieshüblerin kanssa ja nyt, kuten aina ennenkin
sellaisissa tapauksissa, lisännyt milloinkaan tasoittamattoman
tilinsä velkapuolta. Effi oli tämän keskustelun aikana erittäin
hilpeä, tunsi itsensä nimenomaan nuoreksi rouvaksi ja oli iloinen
päästessään epämääräiseksi ajaksi eroon Roswithasta, joka sijoitettiin
palvelijoiden suojiin.
Seuraavana aamuna hän sanoi: »Sää on kaunis ja leuto, ja minä toivon
Plantaašin puolella olevan kuistikon olevan vielä siinä kunnossa, että
voimme nauttia siellä aamiaisemme. Huoneissamme saamme olla riittävän
kauan; onhan Kessinin talvi tosiaankin neljä viikkoa liian pitkä.»
Innstetten oli aivan samaa mieltä. Se kuistikko, josta Effi oli
puhunut ja jota olisi kenties oikeammin pitänyt nimittää teltaksi, oli
järjestetty jo kesällä, neljä viikkoa ennen Effin Hohen-Cremmeniin
lähtemistä. Siinä oli suuri puupermantoinen koroke, etualalta avoin,
yläpuolella valtavan suuri ulkokaihdin ja vasemmalla ja oikealla leveät
palttinauutimet, jotka liikkuivat renkaitten varassa rautatangoissaan.
Se oli viehättävä olopaikka, ja kaikki kylpyvieraat, joiden kesän
aikaan täytyi kulkea siitä ohi, olivat sitä ihailleet.
Effi istui keinutuolissa, siirsi kahvitarjotinta miehensä puoleen ja
virkkoi: »Kuulehan, Geert, sinä voisit tänään toimia rakastettavana
isäntänä; minä puolestani istun niin mukavasti tässä keinutuolissa,
ettei tee ollenkaan mieleni nousta. Ponnistele siis parhaasi mukaan,
ja jos olet oikein iloinen tulostani, niin minä kyllä asian sinulle
korvaan.» Samalla hän veti valkoisen damastiliinan suoraksi ja laski
siihen kätensä, johon Innstetten tarttui sitä suudellen.
»Kuinka olet oikeastaan tullut toimeen ilman minua?»
»Sangen huonosti, Effi.»
»Sinä vain sanot niin ja näytät alakuloiselta, mutta se ei sittenkään
ole totta.»
»Mutta Effi...»
»Minä todistan sen sinulle. Jos olisit hiemankin kaivannut lastasi —
itsestäni en tahdo mitään puhua, sillä mikä olenkaan minä sellaiselle
korkealle herralle, joka on viettänyt monet vuodet nuorenamiehenä eikä
ollenkaan kiirehtinyt...»
»Mitä sitten?»
»Niin, Geert, jos olisit tuntenut hiemankin kaipausta, et olisi
jättänyt minua kuudeksi viikoksi ypöyksin Hohen-Cremmeniin. Minä istuin
siellä kuin leskeksi jääneenä, ainoana seuranani Niemeyer ja Jahnke
ja toisinaan Schwantikowilaiset. Rathenowista ei saapunut ketään —
ikäänkuin olisivat minua pelänneet tai kuin olisin ollut heille liian
vanha.»
»Kuinka puhutkaan, Effi! Tiedätkö, että olet pieni keimailija?»
»Jumalan kiitos, että niin sanot. Mitään parempaa ei nainen voikaan
teille olla. Ja sinä et ole toisia parempi, vaikka olet olevinasi
hyvinkin juhlallinen ja kunniallinen. Minä tiedän sen varsin hyvin,
Geert... Oikeastaan sinä olet...»
»Mikä?»
»Jätän sen mieluummin sanomatta. Mutta minä tunnen sinut varsin
hyvin; sinä olet oikeastaan, kuten Schwantikowin eno kerran sanoi,
hellyyksien ihminen ja lemmentähden alla syntynyt, ja eno Belling oli
aivan oikeassa niin sanoessaan. Sinä vain et tahdo sitä osoittaa ja
ajattelet, ettei se sovi ja että virkauralla eteneminen joutuu siitä
kärsimään. Osunko oikeaan?»
Innstetten nauroi. »Hieman oikeassa olet. Tiedätkö, Effi, sinä näytät
minusta aivan muuttuneelta. Ennen Annikin syntymistä sinä olit lapsi.
Mutta yhtäkkiä...»
»Mitä sitten?»
»Yhtäkkiä olet kuin vaihdettu. Mutta se sopii sinulle hyvin, minä pidän
sinusta kovin, Effi. Tiedätkö mitä?»
»Mitä?»
»Sinussa on jotakin viettelevää.»
»Ah, ainokainen Geertini, tuo mitä sanoit, on kerrassaan suurenmoista;
nyt mieleni vasta oikein keventyy... Anna minulle vielä puoli kuppia...
Tiedätkö, että olen aina toivoellut itselleni sellaista. Meidän täytyy
olla vietteleviä, muuten emme ole mitään...»
»Onko tuo omia ajatuksiasi?»
»Voisi olla omianikin. Mutta olen sen saanut Niemeyeriltä...»
»Niemeyeriltä! Taivaallinen isä, onpa siinä pastori. Ei, sellaisia ei
ole täällä. Mutta kuinka _hän_ johtui sellaista sanomaan? Sehän on kuin
jonkun Don Juanin tai sydäntensärkijän lausuma.»
»Niin, kukapa tietää», nauroi Effi... »Mutta eikö tuolla tule Crampas?
Ja rannalta. Eihän vain liene ollut kylpemässä? Syyskuun 27:nä
päivänä...»
»Hän tekee usein sellaisia tekosia. Pelkkää kerskailuhalua.»
Crampas oli sillävälin ehtinyt aivan lähelle ja tervehti.
»Hyvää huomenta!» huusi hänelle Innstetten.
»Tännepäin, tänne!»
Crampas astui luo. Hän oli siviilipuvussa ja suuteli tuolissaan
edelleenkin keinuvan Effin kättä. »Suokaa anteeksi, majuri, että minä
toimin aivan huonosti emäntänä; mutta kuistikko ei ole mikään talo, ja
kello yhdeksän aamulla ei oikeastaan ole mikään aika. Silloin ihminen
paneutuu tavoista piittaamattomaksi tai, jos niin tahdotte, intiimiksi.
Istukaahan nyt ja tehkää tiliä edesottamuksistanne. Hiuksistanne —
toivoisin niitä olevan enemmän — näkee selvästi, että olette ollut
kylpemässä.»
Crampas nyökkäsi.
»Anteeksiantamatonta», virkkoi Innstetten, puolittain vakavasti,
puolittain leikillään. »Neljä viikkoa sitten näimme, miten kävi
pankkiiri Heinersdorfin, joka hänkin otaksui meren ja suurenmoisten
hyökylaineiden kunnioittavan häntä, miljoonanomistajaa. Jumalat
ovat toisilleen kateellisia, ja Neptunus asettui muitta mutkitta
vastustamaan Plutoa tai ainakin Heinersdorfia.»
Crampas nauroi. »Niin, miljoonanomistajaa! Parahin Innstetten, jos minä
olisin siinä asemassa, en luultavasti olisi uskaltanut; vaikka näet
sää onkin kaunis, vedessä on vain yhdeksän astetta. Mutta meikäläinen,
jolla on miljoona takatekoa — sallittehan hieman kehuskella —
meikäläinen voi uskaltaa niin menetellä pelkäämättä jumalten
kateellisuutta. Sitäpaitsi; täytyy hakea lohdutusta siitä lausumasta,
jonka mukaan 'ei voi veteen hukkua se, joka on hirttä varten syntynyt'.»
»Mutta hyvä majuri, ettehän tahdo puhua, tekisi mieli sanoa kaulaanne,
tuollaista ylen proosallista. Tosin uskovat useat, että... tarkoitan
_sitä_, mistä vastikään puhuitte... että sen ansaitsee jokainen, toinen
suuremmassa, toinen vähemmässä määrässä. Mutta sittenkin, majuri...
majurille...»
»... Se ei ole mikään tavanomainen kuolemantapa. Huomautuksenne
myönnetään oikeaksi, armollinen rouva. Se ei ole tavanomainen eikä
edes todennäköinenkään — siis pelkkä lainalauselma tai vieläkin
oikeammin _façon de parler_. Ja kuitenkin on asiassa jotakin
vilpittömästi tarkoitettua, kun sanon, ettei meri minulle mitään mahda.
Uskon näet varmaan kuolevani oikean ja toivottavasti kunniallisen
sotilaankuoleman. Se on lähinnä vain mustalaisen ennustusta, mutta sen
kaiku kuuluu omassa mielessäni.»
Innstetten nauroi. »Se lienee vaikeata, Crampas, ellette aio lähteä
suurturkin tai kiinalaisen lohikäärmeen palvelukseen. Siellä ne
taistelevat parastaikaa. Täällä on historia, uskokaa minua, joutunut
kolmeksikymmeneksi vuodeksi seisahduksiin, ja henkilön, joka tahtoo
kuolla sotilaan kuoleman...»
»... Täytyy ensin tilata sota Bismarckilta. Tiedän, tiedän, Innstetten.
Mutta sehän on teille helppo juttu. Nyt on syyskuun loppu; ruhtinas on
jälleen Varzinissa viimeistään kymmenen viikon kuluttua, ja koska hän
tuntee teihin kohdistuvaa _likingia_ — kansanomaisempaa lausepartta en
tahdo käyttää, jotten joudu suoraan pistolinsuunne eteen — niin varmaan
voitte toimittaa vanhalle Vionvillen aikaiselle toverillenne hieman
sotaa. Onhan ruhtinaskin vain ihminen, ja suostuttelu auttaa.»
Effi oli tuon keskustelun aikana pyöritellyt leipäpallosia, heitteli
niitä kuin arpanappuloita ja asetteli niitä kuvioiksi, siten osoittaen,
että halusi puheenaiheen vaihtuvan. Siitä huolimatta Innstetten näytti
aikovan vastata Crampasin leikkisiin huomautuksiin, ja Effi päätti
niin ollen mieluummin puuttua heti asiaan. »En voi käsittää, majuri,
minkätähden kuolemanne pitäisi askarruttaa ajatuksiamme; onhan elämä
meitä lähempänä ja sitäpaitsi paljoa vakavampi asia.»
Crampas nyökkäsi.
»On oikein, että myönnätte minun olevan oikeassa, Kuinka ihmisen on
täällä elettävä? Se on toistaiseksi kysymyksenä, ja se kysymys on
kaikkia muita tärkeämpi. Gieshübler on siitä minulle kirjoittanut,
ja ellei olisi epähienoa ja itserakasta — siinä näet on kaikenlaista
muutakin ohimennen mainittuna — näyttäisin kirjeen teille...
Innstettenin ei tarvitse kirjettä lukea, hänellä ei ole taipumusta
sellaiseen... käsiala oli muuten kuin taiteilijan piirtimen jälkeä ja
lauseparret sellaiset kuin olisi Kessinin Vanhantorin varrella asustava
ystävämme kasvatettu vanhassa ranskalaisessa hovissa. Se seikka,
että hän on viallinen ja käyttää röyhelökauluksia, jollaisia ei enää
ole kenelläkään muulla — ihmettelen vain, mistä hän löytää sellaisen
silittäjättären — sopii mainiosti. Gieshübler siis kirjoitti minulle
huvi-iltamista ja eräästä urakoitsijasta nimeltä Crampas. Nähkääs,
majuri, se miellyttää minua enemmän kuin sotilaan kuolema, muusta
puhumattakaan.»
»Samoin minua itseänikin. Ja talvikausi muodostuu varmaan kerrassaan
loisteliaaksi, jos saamme luottaa siihen, että armollinen rouva meitä
avustaa. Trippelli tulee...»
»Trippelli? Silloinhan minä olen tarpeeton.»
»Ettepä suinkaan, armollinen rouva. Trippelli ei voi laulaa
sunnuntaista toiseen, se olisi liikaa hänelle ja meille; vaihtelu on
elämän viehätys, siinä totuus, jota tosin tuntuu kumoavan jokainen
onnellinen avioliitto.»
»Jos onnellisia avioliittoja on olemassa, minun liittoani
lukuunottamatta...» sanoi Effi ojentaen kätensä Innstettenille.
»Siis vaihtelua», jatkoi Crampas. »Ja sen voittamiseksi meille ja
huviseurallemme, jonka varapuheenjohtajana oleminen on nykyisin
kunniakkaana velvollisuutenani, vaatii kaikkia taattuja voimia.
Liittyessämme yhteen me varmaan saamme tämän koko loukon ylösalaisin
kääntymään. Teatterikappaleet on jo valittu: Sota rauhan aikana,
Monsieur Herkules, Wilbrandtin Nuoruudenrakkaus ja kenties
Gensichenin Euphrosyne. Te olette Euphrosyne, minä vanha Goethe.
Varmaan hämmästytte nähdessänne, kuinka hyvin minä trageeraan vanhaa
runoruhtinasta... jos 'trageerata' on oikea sana.»
»Epäilemättä. Olenhan minä alkemistisen salakirjeenvaihtajani
tiedonannoista jo havainnut, että olette kaiken muun hyvän ohella vielä
runoilijakin, kun niikseen sattuu. Aluksi ihmettelin...»
»Koska minä en ollut mielestänne sen näköinen.»
»Niin. Mutta saatuani tietää, että uiskentelette yhdeksän asteen
vedessä, olen muuttanut mieltäni... yhdeksänasteinen Itämeri, se on
toista kuin Kastajan lähde...»
»Jonka lämpösuhteet ovat tuntemattomat.»
»Eivät minulle; ainakaan ei kukaan tule väittämään minua vastaan. Mutta
nytpä täytyy tästä nousta. Tuolla tulee Roswitha tuoden Pikku-Annia.»
Hän nousi nopeasti, astui Roswithan luo, otti lapsen hänen
käsivarreltaan ja nosti sen korkealle ylpeänä ja onnellisena.