Ei kulunut neljännestuntia, kun he jo olivat perillä. Kun he sitten
astuivat viileään eteissuojaan, oli Roswitha aivan kuin hämillään
nähdessään siellä kaikenlaista merkillistä. Effi ei kuitenkaan sallinut
asian johtaa mihinkään enempiin katselmuksiin, vaan virkkoi: »Kas niin,
Roswitha, menkää te nyt tuonne. Se on se huone, jossa me nukumme. Minä
menen ensin mieheni luo virastoon — se on se iso rakennus sen pienen
rakennuksen vieressä, jossa olette asunut — ja sanon hänelle, että
tahdon ottaa teidät lasta hoitamaan. Hän luullakseni suostuu asiaan,
mutta minun täytyy ensin saada hänen sanansa. Ja kun hän suostuu, niin
meidän on sijoitettava hänet muualle, ja te nukutte minun kanssani
alkovissa. Luulenpa, että tulemme sopimaan.»
Kuullessaan, mistä oli kysymys, Innstetten virkkoi reippaasti ja
hyvätuulisesti: »Olet tehnyt aivan oikein, Effi, ja ellei hänen
palveluskirjansa kerro mistään pahoista asioista, otamme hänet hänen
hyviin kasvoihinsa turvaten. Onhan, Jumalan kiitos, harvinaista, että
ne pettävät.»
Effi oli erittäin onnellinen kohdatessaan niin vähän vaikeuksia ja
virkkoi: »Nyt kaikki käy hyvin. Minä en pelkää enää ollenkaan.»
»Mitä et pelkää?»
»Ah, tiedäthän sen... Mutta kuvittelut ovat kaikkein pahinta, toisinaan
pahempaa kuin mikään muu.»
* * * * *
Roswitha muutti jo samalla tunnilla vähine nyytteineen piirineuvoksen
asuntoon ja sijoittui pieneen alkoviin. Kun päivä oli kulunut, hän meni
varhain levolle ja nukkui väsyneenä aivan kohta.
Seuraavana aamuna tiedusteli Effi, joka oli joitakin aikoja jälleen
ollut pelon vallassa (oli näet täysikuu), kuinka Roswitha oli nukkunut
ja eikö hän ollut mitään kuullut.
»Mitä olisi pitänyt kuulla?» kysyi Roswitha.
»Oh, ei mitään. Tarkoitan vain: ikäänkuin joku olisi luudalla lakaissut
tai lattian yli hiihdätellyt.»
Roswitha nauroi, ja se vaikutti hänen nuoreen emäntäänsä erikoisen
mieluisasti. Effi oli protestanttisesti kasvatettu ja olisi kovin
säikähtänyt, jos hänessä ja hänen toimissaan olisi havaittu jotakin
katolista; mutta siitä huolimatta hän uskoi katolisuuden paremmin
suojelevan ihmisiä sellaisia asioita vastaan kuin »tuolla yläkerrassa»,
ja olivatpa nämä harkinnat huomattavasti osaltaan vaikuttaneet hänen
päättäessään ottaa Roswithan luoksensa.
He tottuivat pian toisiinsa, sillä Effissä oli sama rakastettava piirre
kuin useimmissa markkimaan nuorissa naisissa: hän kuuli mielellään
kerrottavan kaikenlaisia pieniä tarinoita, ja registraattorin
rouva-vainaja, hänen karuutensa, hänen veljenpoikansa ja heidän
vaimonsa tarjosivat ehtymättömiä aiheita. Johannakin kuunteli
mielellään näitä kertomuksia.
Effin usein ääneen nauraessa räikeissä kohdissa Johanna tosin hymyili
ja ihmetteli kaikessa hiljaisuudessa, kuinka armollinen rouva voi pitää
kaikkea tuota typerää juttua niin miellyttävänä; mutta tuo ihmettely,
johon liittyi voimakas ylemmyydentunto, oli toisaalta onneksi,
koska siten estyivät kaikki arvojärjestystä koskevat riitaisuudet.
Roswitha oli yksinkertaisesti vain koomillinen olento, ja jos Johanna
olisi häntä kadehtinut, hän olisi yhtä hyvin voinut kadehtia Rollon
erikoisasemaa.
Niin kului viikko hauskasti juteltaessa melkein hupaisesta koska Effi
nyt ajatteli rohkeammin kuin ennen sitä, mikä häntä odotti. Hän ei
myöskään otaksunut tapahtuman olevan niin lähellä. Mutta yhdeksäntenä
päivänä oli jutteleminen ja hupaisuus ohi; silloin juostiin ja
häärittiin, itse Innstettenkin unohti tavanomaisen kylmäverisyytensä,
ja heinäkuun kolmannen päivän aamuna oli Effin vuoteen vieressä kätkyt.
Tohtori Hannemann taputti nuoren rouvan kättä ja sanoi: »Tänään on
Königgrätzin päivä, vahinko, että tuli tyttö. Mutta onhan vielä aikaa
tulla muitakin, ja preussilaisilla on paljon voiton päiviä.» Roswitha
lienee ajatellut jotakin samanlaista, mutta iloitsi aivan rajattomasti
siitä, mikä oli olemassa, ja nimitti lasta muitta mutkitta »Pikku
Anniksi», mikä tuntui nuoresta äidistä ennustuksenomaiselta. »Roswithan
on täytynyt saada tuo nimi jonkinlaisen mieleenjohdatuksen nojalla.»
Itse Innstettenkään ei osannut nimeä moittia, ja niin puhuttiin Pikku
Annista jo kauan ennen kastamistilaisuutta. Effi, joka tahtoi olla
elokuun keskivaiheilta saakka vanhempiensa luona Hohen-Cremmenissä,
olisi mielellään siirtänyt ristiäiset siihen asti. Mutta se ei käynyt
päinsä; Innstetten ei voinut ottaa lomaa, ja niin määrättiin tietenkin
kirkossa suoritettavaa kastetoimitusta varten elokuun 15 päivä,
huolimatta siitä, että se oli Napoleonin-päivä (jota seikkaa muutamat
perheet sitten moittivatkin). Koska piirineuvoksen talossa ei ollut
salia, pidettiin tilaisuuteen liittyvät pidot seurahuoneella, ja kaikki
lähiseudun aateliset olivat kutsua noudattaneet. Pastori Lindequist
piti äidille ja lapselle herttaisen ja yleistä ihailua saavuttavan
maljapuheen, ja Sidonie Grasenabb huomautti sen johdosta vieressään
istuvalle aateliselle asessorille, joka oli ankaran suunnan miehiä:
»Niin, hänen tilapäispuheensa käyvät laatuun. Mutta saarnojansa hän
ei voi puolustaa Jumalan eikä ihmisten edessä; hän on puolinainen,
eräs niitä, jotka kadotetaan, koska he ovat laimeita. En tahdo toistaa
Raamatun lausetta sananmukaisesti.» Kohta senjälkeen nousi puhumaan
myöskin vanha herra von Borcke, joka esitti Innstettenin maljan.
»Arvoisat naiset ja herrat, ne ajat, joissa elämme, ovat vaikeita
aikoja; kapinaa, uhmaa, kurittomuutta, minne katseemme luommekin.
Mutta niin kauan kuin meillä on vielä miehiä, ja saanen lisätä naisia
ja äitejä (tässä kohden hän kumarsi kohti Effiä suorittaen hienon
kädenliikkeen)... niin kauan kuin meillä on vielä miehiä sellaisia
kuin patooni Innstetten, jonka ystävyydestä olen ylpeä, niin kauan
tullaan vielä toimeen, niin kauan vanha Preussimme vielä kestää. Niin,
ystäväni, Pommerin ja Brandenburgin avulla me asiasta selviydymme
ja murskaamme kumouksen lohikäärmeen myrkyllisen pään. Lujina ja
uskollisina, niin me voitamme. Katolilaiset, meidän veljemme, joita
meidän täytyy kunnioittaa, vaikka? taistelemmekin heitä vastaan,
puhuvat 'Pietarin kalliosta', mutta meillä on Rocher de Bronce.
Parooni, Innstetten eläköön!» Innstetten kiitti aivan lyhyesti. Effi
sanoi vieressään istuvalle majuri Crampasille: »Tuo 'Pietarin kalliota'
koskeva kohta oli varmaan tarkoitettu Roswithan ylistykseksi; minä
lähden myöhemmin kysymään vanhalta oikeusneuvos Gadebuschilta, eikö hän
ole samaa mieltä.» Crampas piti, kumma kyllä, tuota huomautusta täytenä
totena ja neuvoi luopumaan aikeesta. Se huvitti Effiä sanomattomasti.
»Olenpa tosiaankin pitänyt teitä parempana sielunlukijana.»
»Ah, armollisin rouva, kun ovat kysymyksessä kauniit nuoret naiset,
jotka eivät ole vielä täyttäneet kahdeksaatoista, niin kaikki lukutaito
osoittautuu riittämättömäksi.»
»Te pilaatte asian lopullisesti, majuri. Voitte nimittää minua
isoäidiksi, mutta vihjausta siihen, etten ole vielä kahdeksantoista
vuoden ikäinen, teille ei voida antaa milloinkaan anteeksi.»
Kun oli noustu aterialta, tuli iltapuoli-höyry Kessine-jokea alaspäin
ja laski laituriin hotellia vastapäätä. Effi istui Crampasin ja
Gieshüblerin keralla kahvia juoden ja katseli avoimista ikkunoista
edessään olevaa näytelmää. »Huomenna kello yhdeksän aikaan aamulla
sama alus kuljettaa minut virtaa ylöspäin, puolenpäivän aikaan olen
Berlinissä ja illalla Hohen-Cremmenissä, ja Roswitha kulkee vierelläni
kantaen lasta käsivarrellaan. Toivottavasti se ei huuda. Ah, kuinka
mieleni jo läikkyy! Parahin Gieshübler, oletteko tekin joskus iloinnut
päästössänne jälleen näkemään vanhempienne kotia?»
»Minä tunnen asian, armollinen rouva. Se vain erona, etten tuonut
mukanani mitään Pikku-Annia, kun ei sattunut sellaista olemaan.»
»Tulee, kun ehtii», virkkoi Crampas. »Maljanne, Gieshübler; te olette
ainoa järkevä mies koko joukossa.»
»Mutta meillähän ei ole kuin konjakkia.»
»Sitä parempi.»